Maanpuolustuskurssiyhdistys ry:n syyskokous,
Finlandia-talo, Helsinki 30.10.2008

 

Rahoitusmarkkinoiden myllerrys ja Suomi


Puheen kalvot

Hyvät kuulijat

Rahoitusmarkkinoiden vakaus on yksi kansallisen ja kansainvälisen turvallisuuden keskeisiä kysymyksiä. Hyvinä aikoina rahoitusjärjestelmän vakaus otetaan itsestään selvyytenä. Yhteiskunnan riippuvuus rahoitusjärjestelmän toimintakyvystä unohtuu. Viime viikkoina kärjistynyt kansainvälinen finanssikriisi on kuitenkin nostanut rahoitusmarkkinoiden vakauden ja taloudellisen turvallisuuden välisen yhteyden entistä selvemmin esille.

Poliittiset päätöksentekijät ja viranomaiset ovat ottaneet asian vakavasti. Siitä on hyvä osoitus sekä EU-maiden että Yhdysvaltojen poikkeuksellisen ripeä ja päättäväinen toiminta kriisin puhjettua. Erityisesti Euroopan poliittisten johtajien yhteistyökykyä kriisinhallinnassa on usein epäilty. Tämän syksyn toimet osoittavat, että valmiutta yhteistyöhön ja kykyä yhteiseen päätöksentekoon on löytynyt.

KALVO 2: Rahoitusmarkkinat ja turvallisuus

Taustalla oleva huoli on hyvin perusteltu. Rahoitusmarkkinoiden toimintahäiriöt voivat lamauttaa vakavalla tavalla koko kansantalouden toiminnan. Kun tähän asti vaikein kansainvälinen rahamarkkinakriisi koettiin 1930-luvulla, se aiheutti pahaa jälkeä sekä kansalaisten hyvinvoinnille että kansainväliselle turvallisuudelle. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa ydintoimintojen riippuvuus rahoitus- ja maksujärjestelmästä on kasvanut entistä suuremmaksi.

Suomalaisille rahoituskriisi tuo mieleen pankkikriisin ja laman 1990-luvun alussa. Se oli rankka kokemus, mutta antaa silti vain osittaisen kuvan siitä, mitä vakava kansainvälinen rahoituskriisi voisi pahimmillaan aiheuttaa. Suomen pankkikriisi maksoi veronmaksajille paljon, ja tuhannet laina-asiakkaat joutuivat kärsimään pankkien luotonantokyvyn häiriintymisestä. Tämä heikensi vakavasti yritysten toimintaedellytyksiä ja työllisyyttä.

Silti Suomen kriisissä rahoitusjärjestelmä onnistuttiin säilyttämään toimintakykyisenä oleellisimmilta osiltaan: pankkeihin talletetut varat pysyivät tallettajien käytettävissä, maksujärjestelmä toimi häiriöttä ja myös ulkomaiset maksusuhteet jatkuivat ilman pahoja luottamuksen puutteen tai säännöstelyn aiheuttamia keskeytyksiä. Voi vain kuvitella, millainen tilanne olisi ollut, jos myös nämä perusasiat olisivat häiriintyneet.

Rahoitusmarkkinoiden vakaus ja toimintakyky ei ole vain kansallinen intressi. Vakaus on väistämättä kansainvälinen kysymys, koska sekä markkinat että niillä toimivat osapuolet, ennen kaikkea pankit ovat kansainvälisiä ja siksi riskit eivät katso kansallisia rajoja.

Myös talouselämälle elintärkeä rahatalouden infrastruktuuri - maksujärjestelmät, tilirekisterit ja arvopaperikaupan selvitysjärjestelmät - on suurelta osaltaan kansainvälistä. Tuotannon ja kulutuksen laaja riippuvuus ulkomaankaupasta, maan ulkomaisesta maksuvalmiudesta ja kansainvälisen maksuliikkeen sujumisesta on jo pitkään ollut tosiasia.

Pitkälle verkottuneessa maailmantaloudessa mikään maa ei voi eristäytyä rahatalouden kansainvälisiltä häiriöiltä, ei varsinkaan pieni, kehittynyt ja taloudellisesti erikoistunut maa kuten Suomi. Mikäli vakava rahoitusmarkkinakriisi pääsisi hallitsemattomasti tuhoamaan rahajärjestelmän perusrakenteita, ei yhden maan yksipuolisilla toimilla, äärimmäisilläkään, voitaisi estää merkittävien taloudellisten ja sosiaalisten vahinkojen syntymistä.

Rahoitusmarkkinoiden kansainväliset instituutiot ovat osa kansainvälisen yhteisön rauhanprojektia. 1930-luvun kriisi oli osaltaan vaikuttamassa kansainvälisten suhteiden kiristymiseen ja diktatuurien valtaannousuun monissa Euroopan maissa. Silloin kansainvälinen yhteistyö ei toiminut.

Vuonna 1933 pidettiin Lontoossa kansainvälinen talouskonferenssi, jolla silloista kriisiä yritettiin ratkaista. Konferenssi kuitenkin epäonnistui, koska Hitlerin Saksa oli kääntynyt pois demokraattiselta tieltä ja presidentti Roosevelt kieltäytyi Yhdysvaltoja sitovista kansainvälisistä sopimuksista.

Vasta toisen maailmansodan loppuvaiheessa Yhdysvalloissa pidetyssä Bretton Woodsin kokouksessa onnistettiin perustamaan monenkeskinen kansainvälinen finanssiarkkitehtuuri, jonka ansiosta meillä on Kansainvälinen Valuuttarahasto, Maailmanpankki ja maailmankauppajärjestö WTO.

Nykyinen rahoituskriisi on jälleen herättänyt ajatuksen kansainvälisen finanssiarkkitehtuurin vahvistamisesta ja jälleenrakentamisesta. G20-maiden johtajat on kutsuttu huippukokoukseen Washingtoniin marraskuun puolivälissä. Suomi tulee olemaan edustettuna EU:n kautta ja Suomen Pankki osana Euroopan Keskuspankkia ja eurojärjestelmää.

KALVO 3: Nykyisen kriisin piirteitä

Rahoitusmarkkinoiden nykyinen kriisi alkoi elokuussa 2007. Silloin puhuttiin vielä finanssimyllerryksestä. Se kärjistyi vakavaksi viimeistään viime syyskuun 15. päivänä, kun yhdysvaltalainen investointipankki Lehman Brothers kaatui. Tästä alkoi nykyinen vaihe, jonka oireena on pankkien epäluottamus toisiinsa ja niiden äärimmilleen kasvanut pyrkimys parantaa omaa maksuvalmiuttaan.

Maailman rahoitusjärjestelmä on viime vuosikymmenten aikana nojannut siihen, että pankit perustavat maksuvalmiutensa kykyynsä lainata tarvittaessa rahaa toisiltaan pankkien välisillä talletusmarkkinoilla.

Nyt tämä strategia ei enää toimi, koska pankkien luottamus toistensa luottokelpoisuuteen ja maksuvalmiuteen on heikentynyt. Ne eivät ole enää ole totuttuun tapaan halukkaita antamaan toisilleen vakuudetonta luottoa.

Kun lainarahan saatavuus tarvittaessa on vaikeutunut, pankit pyrkivät nyt varmistamaan oman maksukykynsä hankkimalla itselleen lisää likvidejä sijoituksia – parhaita valtionvekseleitä ja keskuspankkitalletuksia. Tämä ryntäys likvideihin sijoituskohteisiin on kierteenomaisesti pahentanut pankkien välisten rahamarkkinoiden tilaa. Pankkien halu lisätä sijoitustensa likvidiyttä on tehnyt ne myös varovaisemmiksi luotonannossaan.

Pankkien välisen luottamuksen heikkenemisen taustalla on arvopaperistettujen kiinteistöluottojen määrän voimakas kasvu tämän vuosikymmenen kuluessa. Nämä olivat lainoja, jotka pankit muuttivat suurina nippuina edelleen myytäviksi arvopapereiksi. Ajatuksena oli vapauttaa lainoihin sitoutunut pääoma ja hajauttaa niihin sisältyvät luottoriskit markkinoilla.

KALVO 4: Asuntoluottojen luo ja hajauta -malli

Asuntoluottojen arvopaperistamisen ns. luo ja hajauta -malliin sisältyi kuitenkin usealla tasolla huonoja kannustimia, jotka johtivat lainakannan laadun heikkenemiseen ja sitä koskevan epävarmuuden kasvuun. Järjestelmä palkitsi volyymin kasvusta eikä riskien kontrollista.

Kun kiinteistömarkkinoiden hintojen pitkä nousu viime vuonna taittui, ensin Yhdysvalloissa, osoittautui, että kiinteistövakuudellisten arvopaperien markkina oli rakennettu pettävälle pohjalle. Arvopaperien arvot laskivat ja niiden myytävyys edelleen – likvidiys – romahti. Pankit ja vakuutuslaitokset, jotka olivat niihin sijoittaneet, tai niitä markkinoilla taanneet, törmäsivät uuteen tilanteeseen. Pääomat hupenivat ja maksuvalmius heikkeni nopeasti.

Mistä syntyi tämä kiinteistövakuudellisten arvopaperien tulva? Yksi syy kiinteistörahoituksen epäterveisiin ilmiöihin oli 2000-luvun alun jälkikäteen arvioiden liian kevyt rahapolitiikka, joka ylläpiti kiinteistöjen hintojen nousua. Toinen syy oli maailmantalouden pitkään jatkunut tasapainottomuus, jonka osana Aasian maiden valtavat maksutaseylijäämät toivat markkinoille suuria määriä uusia sijoituskohteita etsivää pääomaa. Kolmas tekijä kriisin taustalla oli myös pankkien varomattomuus niiden velkaantuessa voimakkaasti lyhyille rahamarkkinoille. Neljäs tekijä olivat rahoitusvalvonnan puutteet. Merkittävin esimerkki tästä on, että Yhdysvalloissa investointipankkitoiminta oli käytännössä normaalin pankkivalvonnan ulkopuolella. Viides tekijä, joka kiihdytti markkinan kasvua, oli juuri mainittu kannustinjärjestelmä.

Nyt kiinteistövakuudelliset arvopaperit ovat muuttuneet ”ongelmajätteeksi” jota kukaan ei halua ostaa. Wall Streetin maineikkaat lippulaivat, investointipankit, ovat lyhyessä ajassa siirtyneet historiaan. Markkinoiden kaikki osapuolet yrittävät kuumeisesti vähentää riippuvuuttaan lyhytaikaisesta velasta ja muuttaa varallisuuttaan mahdollisimman likvidiin muotoon. Tämä uhkaa johtaa itseään ruokkivaan negatiiviseen kierteeseen, joka pahimmillaan on luottolama.

Suomen rahoitusjärjestelmä ei ollut mainittavasti suoraan altistunut niille tapahtumille, jotka käynnistivät nykyisen kriisin, amerikkalaisille kiinteistöluotoille tai suurpankkien konkursseille. Myös vastuut islantilaisissa pankeissa olivat pienet. Rahoitusmarkkinakriisin vaikutukset meille ovatkin tulleet välillisesti, globaalien rahoitusmarkkinoiden yleistilan muuttuessa.

Suomalaisten pankkien vakavaraisuus ja maksuvalmius ovat tänään hyvät. Suomi ei kuitenkaan ole millään muotoa eristyksissä kansainvälisten markkinoiden jatkuvasti muuttuvasta tilanteesta. Markkinarahoituksen kustannusten nousulla ja osakekurssien voimakkaalla laskulla on vaikutuksensa finanssialan yritysten rahoituskustannuksiin ja sijoitusten arvoon.

Se, miten Suomen kansantalous kokonaisuutena suoriutuu nykyisestä myllerryksestä, riippuu ratkaisevasti maailmantalouden suhdanteiden kehityksestä. Selvää on, että talouskasvu hidastuu meilläkin selvästi. Maailmantalouden kasvun hidastuminen ja luottamuksen yleinen heikkeneminen vaikuttavat viennin kehitykseen ja erityisesti investointeihin ja sitä kautta työllisyyteen. Rahoituskustannusten nousu ja rahoituksen ehtojen kiristyminen on jo alkanut vaikuttaa yritysten investointeihin. Asiakkaiden rahoitusvaikeudet ovat vähentäneet vientitilauksia.

KALVO 5: Kriisinhallintatoimet ja keskuspankkien rooli

Miten tätä kriisiä on koetettu hallita? Ronald Reagan sanoi aikanaan tunnetun lauseen: ”Government is not the solution, government is the problem”. Nyt markkinaoptimismi on pettänyt.

Markkinoiden toiminta edellyttää, että kysyntä ja tarjonta kohtaavat toisensa, ja että osapuolilla on luottamus toistensa maksukykyyn ja maksuvalmiuteen. Viime viikkojen finanssikriisissä nämä ehdot lakkasivat olemasta voimassa.

Valtioiden, hallitusten ja keskuspankkien voimakas puuttuminen tilanteeseen tuli välttämättömäksi. Valtiosta tuli ratkaisu, koska sillä on veronkanto-oikeus ja keskuspankista, koska se voi luoda rahaa. Viranomaisten välisen työnjaon periaatteet ovat selvät. Keskuspankit huolehtivat pankkien ja koko rahajärjestelmän maksuvalmiudesta. Keinona on se, että keskuspankki antaa pankeille luottoa riittäviä vakuuksia vastaan.

Keskuspankkien tehtäviin ei kuitenkaan kuulu pankkien tappioiden kattaminen. Jos tappioita tulee niin paljon, että pankkien vakavaraisuus vaarantuu, pääomatuesta päättäminen on hallitusten ja valtiovarainministeriöiden asia. Keinoina ovat joko valtion oman pääoman ehtoiset sijoitukset pankkeihin – nk. pääomitukset – tai pankkien riskipitoisen omaisuuden – epälikvidien lainojen tai arvopapereiden – ostaminen valtion haltuun ja pankkien taseen keventäminen tätä kautta.

Vaikka nämä periaatteet ovat selvät, käytännössä keskuspankkien ja valtion vastuualueet kriisinhallinnassa sivuavat toisiaan, koska maksuvalmius ja vakavaraisuus ovat kaksosia: luottoa myöntäessään ja luottojen vakuuksista päättäessään keskuspankki joutuu ottamaan kantaa pankkien vakavaraisuuteen, ja toisaalta valtiovarainministeriöt antaessaan pankeille takauksia tai ostaessaan pankeilta niiden omaisuutta tekevät maksuvalmiuspolitiikkaa. Tiivis koordinaatio keskuspankkien ja ministeriöiden välillä on näin ollen välttämätöntä.

Kolmantena tärkeänä tahona kriisinhallinnassa on rahoitusvalvonta. Se valvoo yksittäisiä pankkeja ja niiden vakavaraisuutta. Siksi se on tärkeän informaation omistaja. Se pystyy myös suoraan puuttumaan pankkien toimintaan.

Alkuvaiheissa, elokuusta 2007 lähtien kriisinhallinnan painopiste oli pankkien ja koko rahamarkkinoiden maksuvalmiuden turvaamisessa. Kun pankkien väliset rahamarkkinat alkoivat kuivua, pankkien likviditeetin tarve kasvoi, ja keskuspankit lainasivat pankeille suuria määriä keskuspankkirahaa.

Pankkien reservit, ts. pankkijärjestelmässä liikkuvan keskuspankkirahan määrä kasvoi ennenäkemättömällä tavalla. Lehdistö mielellään puhuu rahan "pumppaamisesta" markkinoille, mutta kysymys on keskuspankkien pankeille antamista lyhytaikaisista luotoista erilaisia vakuuksia, yleensä arvopaperivakuuksia vastaan. Tämä toiminta on ollut erittäin laajaa jo viime vuoden elokuusta lähtien ja sen on yhä kasvanut, niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin, kun pankit eivät edelleenkään ole halunneet luotottaa toisiaan, vaan raha niiden välillä kulkee nyt suurelta osalta keskuspankkien kautta.

Hallitusten rooli tämänkertaisessa kriisissä on korostunut vasta tänä syksynä Lehman Brothers -investointipankin konkurssin jälkeen. Euroopassa ja Yhdysvalloissa on kriisin kärjistyttyä hyväksytty laajat ohjelmat, joilla pyritään turvaamaan pankkien pääomien vahvistaminen, silloin kun se on välttämätöntä.

Pariisissa lokakuun 12. päivänä pidetty euroalueiden valtionpäämiesten huippukokous hyväksyi periaatteet, jotka myöhemmin vahvistettiin kaikkien EU-maiden toimesta EU:n neuvostossa. Päätöksillä annettiin vahva tuki keskuspankkien toimille pankkien maksuvalmiuden varmistamiseksi. Samalla hallitukset sitoutuivat rahoitusjärjestelmän toimintakyvyn turvaamiseen kolmella eri keinolla, jotka olivat:

  1. pankkien uudelle varainhankinnalle annettava määräaikainen valtiontakuu, 
  2. lisäpääoman tarjoaminen toimintakykyisille pankeille valtion sijoitusten muodossa, ja 
  3. vaikeuksiin joutuvien tärkeiden rahoituslaitosten kaatumisen estäminen, tarvittaessa pääomasijoituksella.

KALVO 6: Tappioiden tasevaikutus

Kriisinhallinnalla pyritään luonnollisesti rahoitusmarkkinoiden toiminnan häiriöiden minimointiin. Sekä keskuspankkien että hallitusten on kuitenkin samalla varottava, että kriisinhallintatoimet eivät itsessään aiheuta vahinkoa.

Keskuspankkien on osaltaan huolehdittava siitä, että tavoite rahan arvon vakaudesta keskipitkällä aikavälillä ei vaarannu. Tämä edellyttää, että toimet keskuspankkirahan lisäämiseksi mitoitetaan joustavasti ja oikein suhteessa siihen keskuspankkirahan kysyntään, joka pankkijärjestelmässä vallitsee. Tämän tehtävän tekee erittäin haastavaksi se, että rahapolitiikan ja rahoitusmarkkinakriisin vaikutukset inflaatioon toteutuvat vasta melko pitkän viiveen jälkeen.

Rahapolitiikan olisi suuren epävarmuudenkin oloissa osattava luovia oikein inflaation hillinnän ja deflaatiovaaran torjunnan välillä. Historiassa on esimerkkejä siitä, puutteellisesti hoidettuna rahoitusmarkkinakriisi on parin vuoden kuluttua johtanut vaikeasti hallittavaan deflaatiokierteeseen.

Hallitusten ja valtiovarainministeriöiden taas on pankkijärjestelmän vakavaraisuutta tukiessaan pidettävä huolta siitä, etteivät veronmaksajille koituvat riskit ja mahdolliset kustannukset kasva liiallisiksi. Yhtä tärkeä näkökohta on, että rahoitusjärjestelmän alle viritettävä turvaverkko ei johda nk. moraalikatoon, eli siihen, että pankit jatkossa ottavat liikaa riskiä juuri turvaverkon olemassaoloon luottaen. Tästä syystä valtion tukitoimien on, samalla kun ne lisäävät kohteena olevan pankin toimintakykyä ja vakavaraisuutta, myös pidettävä huoli siitä, että pankin johto ja omistajat kantavat osansa realisoituneista riskeistä, tappioista.

Valtioiden toimiin liittyy aina myös se vaara, että yhdessä maassa annettu tuki vääristää pankkien ja maiden välistä kilpailutilannetta. Yhden maan kriisinhallinta voisi kärjistää tilannetta naapurissa. Tämän vuoksi on välttämätöntä, että Euroopassa tehtävistä toimenpiteistä sovitaan EU:n tasolla. Näin tapahtui pankkien uusien luottojen valtiontakausten ja pääomituksen osalta ja - vaikkakin myöhässä - myös talletussuojan osalta.

KALVO 7: Entä kriisin jälkeen?

Tänään emme tiedä, milloin rahoitusmarkkinat vihdoin rauhoittuvat ja maailmantalous pääsee vakaammalle perustalle. Selvää kuitenkin on, että kriisi on ollut niin syvä ja tuskallinen, että sitä edeltävään aikaan ei ole paluuta. Muutoksia tulee sekä rahoitusmarkkinoiden rakenteisiin että niiden sääntelyyn ja valvontaan.

Yksi jo toteutumassa oleva rakenteellinen muutos on julkisen vallan kasvanut rooli rahoitusmarkkinoiden omistajana. Sekä Yhdysvallat että eräät Euroopan valtiot ovat sijoittaneet suuria määriä pääomaa pankkeihin ja vakuutusyhtiöihin. On vaikeata ennustaa, kuinka kauan tämä lisätty omistus jatkuu ja millaisen strategisen merkityksen se saa rahoituslaitosten toiminnassa finanssikriisin jälkeen.

Pidän kuitenkin todennäköisenä, että eri syistä hallitukset tulevat suhtautumaan pidättyväisesti suoranaisen vaikutusvallan käyttämiseen pankkialalla sen jälkeen, kun entinen johto ja osakkeenomistajat ovat kantaneet oman vastuunsa. Ne halunnevat myydä sijoituksiaan kohtuullisen pian, kunhan markkinatilanne on normalisoitunut. Jotta uusi, aiempaa laajempi valtion omistus ei vääristäisi rahoitusmarkkinoiden kilpailuolosuhteita, tulee kilpailuviranomaisten olla valppaina, kun kriisin aikana viritettyjä turvaverkkoja finanssialalle tehdään ja myös kun kriisin jälkeen tulee aika ryhtyä niitä purkamaan.

On selvää, että rahoitusjärjestelmä ei voi jäädä pysyvästi valtion kattavan takuun piiriin. Kansainvälisten pankkikonsernien kilpailu globaalissa taloudessa ja julkisen sektorin takuulla on mahdoton yhdistelmä, joka johtaisi aikaa myöten suuriin kauppapoliittisiin ongelmiin ja rahoitusmarkkinoiden toiminnan vaarallisiin vääristymiin. 1930-luvun maailmanpula johti yleiseen kauppasotaan, joka olennaisesti syvensi silloista kriisiä varsinkin pienissä maissa.

Kun julkisen sektorin tarjoamien yleisten takuiden tulee olla määräaikaisia, kriisin jälkeen rahoitussektorin tulee normalisoitua. Varsinainen rintamavastuu rahoitusjärjestelmän vakaudesta pitää olla pankeilla ja vakuutuslaitoksilla itsellään. Siellä tehdään strategiset ja operatiiviset päätökset lainoista ja muista sijoituksista, tietojärjestelmien rakenteista, ja oman pääoman ja riskien suhteesta.

Mutta samalla on selvää, että finanssikeskusten välinen yksisuuntainen kilpailu siitä, kuka säätelee vähiten, päättyy. Sääntelyn kehittämisen painopiste siirtyy siihen, kuka säätelee parhaiten ja missä rahoitusmarkkinat ovat läpinäkyvimmät. Toisaalta joudumme parantamaan ennakoivaa kriisinhal-lintavalmiutta, ja erityisesti kansainvälisellä tasolla.

KALVO 8: Parempaan rahoitusvalvontaan

Miten sääntely tulee muuttumaan? Olen vakuuttunut, että , että kaikki merkittävät toimijat rahoitusmarkkinoilla tulevat julkisen valvonnan piiriin. Tässä suhteessa eduskunnan käsittelyssä oleva Suomen finanssivalvonnan uudistus menee oikeaan suuntaan, kun sen ansiosta pankkien, vakuutusyhtiöiden, eläkerahastojen ja arvopaperimarkkinoiden valvonta kootaan yhteen.

Sen lisäksi seuraavat muutokset ovat välttämättömiä:

  1. Vakavaraisuuden valvonnassa on riskien mittaamiseen kiinnitettävä merkittävästi enemmän huomiota. 
  2. Luottoluokituslaitokset menettivät asemaansa. Pankit eivätkä valvontaviranomaiset voi ulkoistaa riskinarviotaan entisessä laajuudessa luottoluokittajille. 
  3. Rahoitusvalvonnasta vastaavat viranomaiset joutuvat muuttamaan lähestymistapojaan. Vakavaraisuuden ohella tulee entistä enemmän kiinnittää huomiota maksuvalmiuden sääntelyyn ja valvontaan. On välttämätöntä, että pankit eivät altistu liiaksi epävarmoille lyhytaikaisen rahoituksen lähteille. 
  4. Kansainvälistä valvontayhteistyötä on tiivistettävä. EU-alueella. Se tarkoittaa, että nyt voimassa olevaa kotivaltioperiaatetta täydennetään. Kotivaltioperiaatteen mukaan pääkonttorimaan valvoja on vastuussa pankin valvonnasta. Tulevaisuudessa monikansallisen pankin tapauksessa kaikkien niiden maiden valvojat, joissa pankilla on merkittävää toimintaa, tulee osallistua valvontaan ja saada käyttöönsä pankkia koskevat valvontatiedot. 
    Suurimpia monikansallisia instituutioita valvomaan tarvitaan uusi EU-tasoinen finanssivalvontaorganisaatio. Tällainen EU-valvoja voi koostua kansallisista valvojista ja niiden yhteisestä keskusorganisaatiosta, jolla olisi sitovaa päätösvaltaa tietyissä, monikansallisia rahoituslaitoksia ja muita valvottavia koskevissa asioissa.

Vaikka rahoitusmarkkinoiden sääntelyä ja valvontaa kehitetäänkin, uusien kriisien mahdollisuutta ei koskaan voi sulkea kokonaan pois. Kriisinhallinnan kansainvälistä yhteistyötä on myös vahvistettava.

Yhteistyöhön tarvitaan juridiset puitteet, toimiva organisaatio ja erilaisia taitoja, jotka kehittyvät yhteisten kriisiharjoitusten ja kokemusten tuloksena. Erilaisten uhkakuvien ja skenaarioiden läpikäynti auttaa monien ongelmien ehkäisemisessä tai ainakin patoamisessa.

KALVO 9: Kahdenlaisia uhkakuvia ja kriisejä

Kriisivalmiuden kehittäminen kaikkialla, myös rahoitusalalla, perustuu uhkakuvien määrittelyyn. Rahoitusmarkkinoiden vakavat häiriöt - tai uhkakuvat - voidaan jakaa kahteen osaan.

Ensimmäinen uhkakuvien laji on rahoitustoiminnan riskien vakava toteutuminen . Nykyinen kriisi on tapahtunut juuri tällä alueella. Varsinkin Islanti on esimerkki maasta, jossa rahoitustoimialan riskit ovat toteutuessaan heijastuneet koko yhteiskuntaan. Muuallakin, vaikka lievemmässä muodossa olemme saaneet kokemusta rahoitusjärjestelmän normaalin toiminnan vakavan häiriytymisen seurauksista. Rahoitusjärjestelmän kriisi voi olla koko talouden kriisin käynnistäjä.

Toinen uhkakuva liittyy rahoitusjärjestelmän infrastruktuurin kohtaamiin vakaviin häiriöihin. Puhumme silloin kriittisistä tietoliikenne- tai järjestelmähäiriöistä, energiansaannin keskeytymisestä tai suuronnettomuudesta. Erityisen paha uhkakuva on mahdollinen terrori-isku, jotka on suunnattu rahoitusjärjestelmän infrastruktuuriin.

Molemmat uhkakuvatyypit voivat pahimmillaan johtaa ns. systeemiriskin toteutumiseen. Systeemiriskillä tarkoitetaan tilannetta, jossa riskien toteutumisen seurauksena koko rahoitusjärjestelmä uhkaa kaatua: instituutiot menevät nurin keilojen tavoin, koska pankit ja muut instituutiot ovat laajasti sidoksissa toisiinsa. Niillä on huomattavia keskinäisiä velkoja ja saatavia toisilleen sekä muille ra-hoitusmarkkinoiden osapuolille.

Suomessa on tehty monia uhkamallien luokitteluja ja niitä on sovellettu myös rahoitustoimialalle.

KALVO 10: Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisen strategia

Yhteiskunnan Elintärkeiden Toimintojen Turvaaminen eli ns. YETT-strategia valmistui Suomessa vuonna 2006. Se antaa hyvän pohjan yhteiskunnan valmistelutyöhön uhkakuviin ja kriiseihin varautumisessa. Monilla siinä hahmotelluilla uhkamalleilla on suoria ja epäsuoria vaikutuksia rahoitusmarkkinoihin.

KALVO 11: Valtioneuvoston päätös huoltovarmuuden turvaamisesta

Huoltovarmuuden turvaamisen osalta valtioneuvosto määritti tämän vuoden elokuussa päätöksellään Suomen huoltovarmuuden tavoitteet. Rahoitusalan järjestelmien turvaaminen on siinä keskeisellä sijalla.

Valtioneuvoston päätös huoltovarmuuden turvaamisesta korostaa, että ajantasaisten tietojen saaminen ja säilyminen on varmistettava myös tilanteissa, joissa järjestelmät ja niiden ylläpito siirtyvät kansallisten rajojen yli. Tämän vuoksi edellytetään, että pankkien välisen maksuliikenteen hoitami-seksi on oltava riittävät varajärjestelyt myös yhtenäiseen euromaksualueeseen (SEPA) siirtymisen jälkeen. Valtioneuvoston päätös luettelee täsmällisesti maksuliikenteen toimivuuteen ja tietojen säilymiseen liittyvät tavoitteet.
 
Kuten edellä on todettu, avainasemassa on se, että rahoitusalalla toimivilla yrityksillä ja laitoksilla on toimivat riskienhallintajärjestelmät, että ne ovat vakavaraisia ja niiden sisäisen valvonta on kunnossa. Varautuminen pitää nähdä jatkuvana toimintana ja siihen tulee keskittyä jo silloin, kun toimialan tilanne on hyvä ja toimintaympäristö suotuisa.

Rahoitusalan yritysten omien ponnistusten lisäksi valmiuden ylläpidossa tarvitaan luonnollisesti yhteistyötä viranomaisten kanssa ja viranomaisten omia toimenpiteitä.

Kuten viime viikot ovat kouriintuntuvasti osoittaneet, rahoitustoimiala on kansainvälistä toimintaa, jossa erilaisten tapahtumien vaikutukset läikkyvät maasta ja instituutiosta toiseen hetkessä. Tämä asettaa erityisiä haasteita varautumiselle Suomessa juuri rahoitussektorissa, joka luonteeltaan on erittäin kansainvälistynyt.

Käsittelen seuraavassa lyhyesti Suomen Pankin tehtäviä ja sitä työtä, jota Suomessa tehdään rahoitusmarkkinoiden varautumisen suhteen.

KALVO 12: Suomen Pankin neljä ydintoimintoa

Suomen Pankilla on neljä ydintoimintoa. Rahapolitiikassa olemme täysivaltainen päätöksentekijä eurojärjestelmässä. Rahahuollon osalta Suomen Pankin tehtävänä on laskea liikkeeseen uudet eurosetelit ja kolikot ja valvoa, että liikkeellä olevat maksuvälineet ovat autenttisia, oikeita.

Tämä kriisin aikana kaksi ydintoimintoa on korostunut. Pankkitoiminnan alueella EKP:n raha-politiikan toimeenpano ja likviditeettioperaatiot toteutetaan hajautetusti kansallisissa keskus-pankeissa. Suomen Pankki antaa sen mukaisesti keskuspankkiluottoa hyväksyttyjä vakuuksia vastaan Suomessa toimiville vastapuolille. Pankkien maksuvalmiuteen liittyvän vastuun vuoksi olemme siksi täällä markkinoilla jokaisena pankkipäivänä.

Rahoitusvalvonnan osalta tehtävät jakautuvat rahoitustarkastuksen ja Suomen Pankin kesken. Rahoitustarkastuksen tehtävä on valvoa yksittäisten pankkien vakavaraisuutta. Suomen Pankin tehtävä on taas turvata koko rahoitusjärjestelmän vakaus ja tehokkuus. Se tehtävä korostuu kriisiaikana, koska Suomen Pankki on tilanteen niin vaatiessa ns. lender of last resort, hätärahoituksen antaja normaalin keskuspankkirahoituksen lisäksi. Nykyisen globaalin kriisin aikana Suomen Pankki ei ole myöntänyt hätärahoitusta yhdellekään toimijalle Suomessa.

Nykyinen kriisi on monissa maissa korostanut myös keskuspankkien harjoittaman yleisvalvonnan merkitystä, koska yhdestä pankista kriisi voi levitä tartuntavaikutusten takia nopeasti koko sektoriin. Tehtävän hoitamiseksi Suomen Pankki tekee rahoitusmarkkinoiden vakausanalyysiä, jossa rahoitusalan stressitestit ovat kiinteä osa.

Huoltovarmuuskeskus on avainviranomainen suomalaisessa kriisien hallinnassa. Rahoitushuolto on yksi sen painopisteistä. Huoltovarmuuskeskuksen, alan yritysten ja viranomaisten kesken tehdään paljon yhteistyötä. Suomen Pankilla on siinä oma keskeinen vastuunsa osana alan muodostamaa rahoitushuoltopoolia. Pooli on hyvä esimerkki siitä, kuinka pienessä maassa kaikki keskeiset toimijat saadaan tehokkaasti mukaan yhteistyöhön.

Rahoituspoolin työn tuloksena on mm. rahoitusmarkkinoiden varautumisohje, joka osaltaan toteuttaa lain mukaista alan yritysten ja yhteisöjen velvollisuutta varautua suunnitelmin ja etukäteis-järjestelyin vakaviin häiriöihin ja poikkeusoloihin.

Varautumisohjeen toimivuutta on testattu erillisillä pankkitoiminta eli ns. PATO-harjoituksilla.

KALVO 13: Suomen Pankin osallistuminen kriisiharjoituksiin

Koska rahoitusmarkkinat ovat kansainvälistyneet, yhteiset kansainväliset kriisiharjoitukset ovat hyvin tärkeitä. Suomen Pankki on osallistunut moniin tällaisiin kansainvälisiin kriisiharjoituksiin.

Olemme tehneet niitä pohjoismaiden keskuspankkien kesken, koska monet meillä toimivista pankeista ovat merkittävässä asemassa useammassa kuin yhdessä Pohjoismaassa.

Olemme osallistuneet myös EKP:n ja eurojärjestelmän yhteisiin kriisiharjoituksiin. Sen lisäksi olemme valtiovarainministeriön kanssa olleet mukana myös EU-tasoisessa rahoituskriisiharjoituksessa.

Mitä näistä kriisiharjoituksista on opittu? Kriisiskenaariot on tehty mahdollisimman todellisiksi. Olemme joutuneet testaamaan eri toimijoiden yhteistyötä. Olemme joutuneet analysoimaan, kuinka nopeasti kriisi leviää maasta toiseen. Olemme joutuneet esittämään arvioita reaaliajassa siitä, muuttuuko maksuvalmiusongelmista alkanut kriisi vakavaraisuuskriisiksi. Silloin yhteistyön keskuspankin, valtiovarainministeriön ja rahoitusvalvojan kanssa pitää olla saumatonta.

Harjoituksissa on osoittautunut vaikeaksi luoda ns. yksityisen sektorin ratkaisuja, joissa sektorin toimijat ratkaisisivat vakavan kriisin keskenään, ilman julkisen vallan tai viranomaisten apua. Tällaiset ratkaisut ovat aina vaihtoehtojen joukossa ensi sijalla, koska niin säästetään veronmaksajien rahoja. Yleensä kuitenkin tarvitaan viranomaisten koordinoivaa tai ainakin kannustavaa roolia.

Suomessa syntynyt ratkaisu islantilaisen pankin, Kaupthingin, haarakonttorin osalta perustui yksityisen sektorin toimintaan, jossa tosin tarvittiin myös valtion takuumuotoinen tuki.

Entä olisiko elokuussa 2007 alkanutta globaali kriisi voitu välttää viranomaisten ja markkinaosapuolien paremmalla kriisiharjoittelulla? Vastaus on kielteinen; negatiivisia markkinailmiöitä ja varomatonta käyttäytymistä ei saada muutettua pelkillä harjoituksilla.

Kriisiharjoituksista on kuitenkin ollut merkittävää hyötyä. Ne ovat osoittaneet osallistujille etukäteen, minkälaisia tilanteita ja millaisessa vyöryssä voi tulla ratkaistaviksi. Ne ovat vahvistaneet sen käsityksen, että Euroopassa integroituneilla rahoitusmarkkinoilla kriisien ratkaisujenkin pitää olla oikealla tavalla koordinoituja ja monikansallisia. Niidenkin pohjana on kuitenkin kansallisten viranomaisten aloitteellisuus ja yhteistoiminta.

KALVO 14: Tulevaisuudennäkymiä

Hyvät naiset ja herrat,

Kansainvälinen rahoituskriisi, jota nyt elämme, on vakava ja se jatkuu. Kriisin reaalitaloudelliset seuraukset, sen vaikutukset tuotantoon, työllisyyteen, valtiontalouteen ja ihmisten hyvinvointiin ovat varmasti suurimmaksi osaksi vielä edessäpäin. Tiedämme, että nämä vaikutukset tulevat olemaan negatiiviset, mutta kaikki arviot siitä, miten suuria ne ovat, ovat vielä hyvin epävarmoja.

Positiivista viime viikkojen kokemuksissa on viranomaisten ja poliittisten johtajien osoittama yhteistyökyky yli kansallisten rajojen. Tällä yhteistyöllä on ollut suuri merkitys siinä, että rahoitusjärjestelmän vakavampaa romahdusta ei ole nähty. Valmiudet ensi vaiheen kriisinhallintaan ovat osoittautuneet vähintäänkin tyydyttäviksi.

Kriisi on osoittanut, että tulevaisuudessa on välttämätöntä siirtyä rahoitusmarkkinoiden valvonnassa kansainvälisestä yhteistyöstä pysyvämpien pelisääntöjen ja monenkeskisten instituutioiden rakentamiseen. Kansainvälisen rahoitusjärjestelmän uudistaminen on suuri projekti, joka ei ole vielä edes kunnolla alkanut, mutta sen merkitystä taloudelliselta ja maailmanpoliittiselta kannalta ei voi yliarvioida.

Euroopan Unionille kriisi merkitsee haastetta kehittää omia instituutioitaan ja toimintakykyään. Yhteisötason toimivaltaa rahoitusvalvonnassa on lisättävä. Unionin on myös syytä tiivistää esiintymistään kansainvälisellä kentällä nyt, kun maailman rahoitusarkkitehtuuriksikin kutsuttujen pelisääntöjen kirjoittaminen on noussut asialistalle. Tämä on erityisesti pienten jäsenmaiden etu, koska niiden sananvalta rahoitusmarkkinoiden tulevien rakenteiden suunnittelussa voi toteutua vahvimmin juuri EU:n ja EKP:n kautta.

EU-integraatio on usein aikaisemmin syventynyt juuri vastauksena taloudellisiin haasteisiin. Koko organisaatio alkoi vastauksena hiili- ja terästeollisuuden ongelmiin 1950-luvulla, ja vasta 1990-luvun alun valuuttakriisit vakuuttivat useat jäsenmaat yhteisen rahan tarpeellisuudesta. Toki Saksan yhdistyminen loi siihen myös poliittisen mahdollisuuden.

On syytä toivoa, että EU saa nykyisestä kriisistä pontta yhteisen politiikan vahvistamiseen myös rahoitusmarkkinakysymyksissä. Historia osoittaa taloudellisten intressien toimineen EU:n poliittisen yhdentymisen motiivina, mutta tämä ei ole ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että EU on perusolemukseltaan rauhan projekti ja valtioiden välisten ristiriitojen lieventäjä.

Suomen kannalta jäsenyytemme EU:ssa ja euroalueessa on ollut kriisin aikana eduksi. Jäsenyys rahaliitossa merkitsee Suomelle ja muille jäsenmaille ennen näkemätöntä turvaa maksutasekriisejä vastaan. Sellainen kansainvälisten taloussuhteiden romahdus, joka on aikaisemmin kohdannut eräitä kehitysmaita, ja joka viimeksi on uhannut Islantia, olisi euroalueen jäsenmaan tapauksessa miltei mahdoton.

Euron rahamarkkinoita suojaavan vaikutuksen lisäksi jäsenyytemme on tarjonnut Suomelle mahdollisuuden olla aktiivisesti, rakentavasti ja täysivaltaisena jäsenenä kaikilla niillä foorumeilla, joilla on haettu ratkaisua rahoitusmarkkinoiden ongelmiin. Suomen kokemuksia, asiantuntemusta ja sen panosta eurooppalaisessa rahoituskriisin hallintatyössä on myös arvostettu.

Jatkossakin EU-jäsenyys ja osallistuminen talous- ja rahaliittoon on meille keskeinen keino - Kansainvälisen Valuuttarahaston jäsenyyttämme unohtamatta – olla mukana vaikuttamassa rahoitusmarkkinoiden säätelyn ja rakenteen kehitykseen eurooppalaisella ja globaalilla tasolla. Suomen etu on, että EU esiintyy tässä vasta alussaan olevassa prosessissa yhtenäisenä, aloitteellisena ja rakentavana osapuolena.

;