Pääjohtaja Erkki Liikanen

Suomen keskuskauppakamarin valtuuskunta Finlandia-talo, Helsinki, 26.5.2010

  • Puheeseen liittyvät kalvot (ppt)

Mikä muuttuu finanssikriisin myötä?
Kuinka vahvistaa kasvun pohjaa Suomessa?

Rahoitusmarkkinoista

Maailmanlaajuisen talous- ja rahoituskriisin alkamisesta on pian kolme vuotta. Pankkien luottotappionäkymät ehtivät viime kevään jälkeen jo hieman parantua. Esimerkiksi Kansainvälinen valuuttarahasto IMF alensi kuukausi sitten arviotaan rahoituskriisin aiheuttamista rahoituslaitosten kokonaisluottotappioista 2 300 miljardiin dollariin, kun arvio korkeimmillaan oli 500 miljardia suurempi. Summa on edelleenkin hyvin korkea, mutta rahoitusjärjestelmän toipuminen oli joka tapauksessa alkanut.

Mitä olemme oppineet finanssikriisistä?

Ensinnäkin, pankkien vakavaraisuus oli turvattava. Vakavaraisuutta vahvistettiin monissa maissa suurien julkisten pääomaruiskeiden avulla. Pankkien viime aikoina parantunut kannattavuus on osaltaan tukenut niiden vakavaraisuutta. Baselin pankkivalvontakomitea valmistelee parhaillaan ehdotuksia pankkien vakavaraisuussääntelyn vahvistamiseksi maailmanlaajuisesti. Pankeilla tulee olla entistä enemmän ja entistä laadukkaampia omia varoja, jotka ovat ensisijainen puolustuslinja pankkien mahdollisia tappioita vastaan.

Toiseksi, pankkien maksuvalmius oli turvattava. Syksyn 2008 likviditeettikriisin aikana keskuspankit turvasivat poikkeustoimenpiteillään pankkien maksuvalmiutta. Sen jälkeen pankit ovat vahvistaneet likviditeettipuskureitaan, ja niiden kyky selviytyä syksyn 2008 kaltaisesta kriisistä on parantunut. Baselin komitean valmisteltavana ovat myös ehdotukset, joilla pankkien maksuvalmiussääntelyä vahvistetaan maailmanlaajuisesti. Pankkien taseissa tulee vastaisuudessa olla huomattavasti enemmän likvidejä varoja – käteistä ja käteiseksi pienin kustannuksin muutettavia varoja – kuin niillä oli ennen kriisin alkamista.

Kolmanneksi, pankkien pitkäaikaisen rahoituksen saatavuus oli taattava. Loppusyksyllä 2008 ja alkukeväällä 2009 pankkien oli vaikeaa saada markkinoilta muuta kuin hyvin lyhytaikaista rahoitusta. Pitkäaikaisen rahoituksen saatavuus on edelleen huonompi kuin ennen kriisiä. Erityisesti kannattavat ja vakavaraiset pankit ovat kuitenkin viime aikoina pystyneet hankkimaan pitkäaikaista rahoitusta kohtuullisempaan hintaan. Tässäkin osansa on ollut eri maiden keskuspankkien ja hallitusten arvopaperimarkkinoihin kohdistuneilla tukitoimilla.

Neljänneksi, on uudistettava ne kannustinjärjestelmät, jotka osaltaan johtivat hillittömään riskinottoon. Kannustimia ei tule sitoa lyhyen aikavälin virtuaalivoittoihin vaan yrityksen pitkän aikavälin menestymiseen.

Rahoitusjärjestelmän kriisialttiuden vähentäminen edellyttää myös rakenteellisia, keskipitkän aikavälin muutoksia. Ennen kaikkea maailmantalouden ja -kaupan epätasapainoja on korjattava. Epätasapainot ruokkivat velkaantumista ja rahoitusjärjestelmän kuplia, joiden puhkeaminen johtaa nykyisenkaltaisiin kriiseihin. On huolestuttavaa, että vaikka joillakin alueilla vajeet ja ylijäämät ovat supistuneet, suuret maailmantalouden epätasapainot eivät ole muuttuneet.

Rahoitusjärjestelmän korjaaminen vaatii rahoituskriisien – sekä käynnissä olevan että aiempien – opetusten ymmärtämistä. Seuraavaksi tarkastelen kolmea nykyisen kriisin tärkeää opetusta.

Ensimmäinen opetus on se, että suurimmat rahoituskriisit voivat vastaisuudessakin olla maailmanlaajuisia. Syksyn 2008 rahoituskriisi paljasti, kuinka nopeasti kriisi voi edetä toisiinsa kytkeytyneillä rahoitusmarkkinoilla yli maiden rajojen. On selvää, että rahoitusjärjestelmän parannuskeinojen täytyy myös olla maailmanlaajuisia. Tässä avainasemassa on Baselin komitean valmisteilla oleva laaja uudistuskokonaisuus.

Rahoitussääntelyn kiristäminen kohdistuu myös niihin maihin, joiden rahoituslaitokset ovat toimineet vastuullisesti ja joiden kansallinen rahoitusjärjestelmä ei ajautunut kriisiin. Tästä tosiasiasta huolimatta sääntelyn korjaaminen ensisijaisesti kansallisten tarpeiden pohjalta olisi riittämätön ratkaisu. Tämä johtaisi tilkkutäkkimäiseen sääntely-ympäristöön ja kannustaisi maiden rajat ylittävään sääntelyarbitraasiin.

Maailmanlaajuisten yhdenmukaisten säännösten ongelmana on se, etteivät ne välttämättä ole minkään yksittäisen maan näkökulmasta optimaalisia. Sekä viranomaisten että rahoituslaitosten täytyy kuitenkin olla valmiita kompromisseihin, jotta luotaisiin turvallisempi kansainvälinen rahoitusjärjestelmä ja nykyistä paremmin ehkäistäisiin rahoituskriisejä.

Silti on hyvin tärkeää, että Baselin komitea ja myös Euroopan komissio tehtyjen vaikutusarvioiden jälkeen mitoittavat ja vaiheistavat ehdotusten toimeenpanon siten, että talouden elpyminen ei vaarannu.

Toinen opetus on se, että maailmanlaajuisten rahoituskriisien kokonaistaloudelliset kustannukset voivat olla valtavat. Usein rahoituskriisien kustannuksia arvioitaessa tarkastellaan vain rahoituslaitosten pelastamisesta aiheutuvia suoria kustannuksia valtion taloudelle. Rahoituskriisien todellisista yhteiskunnallisista kustannuksista moninkertainen osuus koituu kuitenkin menetetystä tuotannosta ja sen aiheuttamista vahingoista.

Erään arvion mukaan maailmantalouden kokonaistuotanto jäi vuonna 2009 noin 6,5 prosenttia pienemmäksi kuin se olisi ollut ilman finanssikriisiä. Mikä pahinta, tuotannon menetykset eivät tyypillisesti jää yhteen vuoteen. Osa tuotannon menetyksistä voi olla pysyviä tai ainakin hyvin pitkäaikaisia.

Kriisien valtavien kustannusten vuoksi on täysin selvää, etteivät pelkät kosmeettiset sääntelyuudistukset tule riittämään. Rahoitussääntelyä on uudistettava radikaalisti, kuten ollaan tekemässä.

Kolmas tärkeä opetus on viimeaikaisten tapahtumien valossa ilmeinen: liialliseen velkaantumiseen liittyy aina suuria vaaroja. Tämä koskee niin kotitalouksia, rahoituslaitoksia ja muita yrityksiä kuin julkista talouttakin.

Nykyisen kriisin siemenet kylvettiin, kun Yhdysvaltojen kotitaloudet ottivat – ja houkuteltiin ottamaan – liian suuria asuntolainoja suhteessa tuloihinsa ja velanhoitokykyynsä. Sen jälkeen asuntohintakuplaa paisutettiin uskottelemalla, että näistä huonoista luotoista pystyttäisiin finanssialkemian avulla luomaan vähäriskisiä ja korkeatuottoisia arvopapereita.

Asuntojen hallitsemattoman hintakehityksen uhkaa ei ole syytä vähätellä Suomessakaan. Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan vanhojen kerrostaloasuntojen hinnat kohosivat tammi-maaliskuun aikana yli 11 % ja pääkaupunkiseudulla jopa yli 15 % verrattuna vuoden 2009 ensimmäiseen vuosineljännekseen. Pankkien kiristynyt asuntoluottokilpailu on puolestaan pienentänyt uusien asuntoluottojen jo ennestään kapeita marginaaleja. Asuntojen hintojen nousu näyttäisi suurelta osin johtuvan taantuman jälkeisestä asuntojen tarjonnan tilapäisestä vähäisyydestä ja poikkeuksellisen alhaisista koroista. Tässä tilanteessa sekä asunnonostoa suunnittelevien että pankkien tulee käyttää suurta harkintaa lainapäätöstä tehtäessä.

Julkisen talouden liialliseen velkaantumiseen liittyviä riskejä ei tässä yhteydessä tarvinne enempää korostaa. Jos julkinen velka kasvaa hallitsemattomaksi, valtion lainojen korot nousevat. Se nostaa pankkien rahoituskustannuksia vielä tätä enemmän. Lisäksi vaarana on, että julkinen velanotto syrjäyttää yksityistä velanottoa markkinoilla ja heikentää näin kasvun mahdollisuuksia. Onkin hyvin tärkeää, että julkisen velan kasvu saadaan hallintaan toimenpiteillä, jotka ovat läpinäkyviä ja uskottavia.

Rahapolitiikasta


EKP ilmoitti velkakirjamarkkinaohjelman aloittamisesta 10. toukokuuta. Ohjelman tarkoituksena on mahdollistaa tehokas rahapolitiikan välittyminen selvittämällä euroalueen velkakirjamarkkinoiden toimintahäiriöitä.

Velkakirjamarkkinaohjelma ei kevennä rahapolitiikan mitoitusta. Vallitseva rahapolitiikan mitoitus on tarkoituksenmukainen ja velkakirjamarkkinaohjelman likviditeettivaikutukset tullaan poistamaan kokonaisuudessaan.

EKP:n ensisijainen tavoite on hintavakaus ja tästä tavoitteesta EKP ei jousta missään olosuhteissa. EKP on myös riippumaton toimija ja se tekee kaikki päätöksensä itsenäisesti.

Ryhtyessään velkakirjamarkkinaohjelmaan EKP kuitenkin pani kuitenkin merkille euroalueen hallitusten sitoumuksen ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin julkisen talouden tavoitteiden saavuttamiseksi ja julkisen talouden kestävyyden lujittamisen vauhdittamiseksi.

;