Pääjohtaja Erkki Liikanen: Maailmantalouden muutoksesta ja Euroopan talouden haasteista. OP-Pohjola-ryhmän tutkimussäätiön teemapäivä. Helsinki 14.2.2011

Maailmantalouden muutoksesta ja Euroopan talouden haasteista

 

Maailmantalouden elpyminen taantumasta on ollut haurasta ja epätasaista. Se on ollut haurasta nimenomaan sen vuoksi, että se on ollut epätasaista. Kehittyvät taloudet ovat kasvaneet vahvasti kaikkialla. Teollisuusmaiden elpyminen on ollut vaimeampaa.

 

Miksi monet kehittyvät taloudet pääsivät niin vähällä maailmanlaajuisesta talouskriisistä? Toisaalta miksi teollisuusmaat kärsivät niin paljon enemmän? Miksi teollisuusmaat velkaantuivat niin jyrkästi? Miten varmistetaan se, että Eurooppa ja Suomi selviävät maailmantalouden suurista muutoksista?

 

[Kalvo 2]

 

Maailmantalouden elpymisen vauhti hidastui jonkin verran viime vuoden toisella puoliskolla. Uusimpien tietojen perusteella kasvu näyttäisi silti jatkuneen positiivisena vuodenvaihteen tuntumassakin – myös useimmissa teollisuusmaissa.

 

Taantuman jälkeen koetun elpymisen taustalla olivat aluksi sekä poikkeuksellisen voimakkaat elvyttävät politiikkatoimenpiteet sekä varastosyklin kääntyminen; yritysten oli täydennettävä taantuman aikana tyhjennettyjä varastojaan. Näiden tekijöiden vaikutukset eivät kuitenkaan voi kestää kovin kauan. Kun ne vaimenevat, elpyminen jatkuu siellä, missä edellytykset yksityisen kysynnän pysyvämmälle vahvistumiselle ovat olemassa.

 

Monissa teollisuusmaissa yksityisen kysynnän lähiaikojen näkymät eivät ole kovin hyvät. Yritykset ja kotitaloudet ovat velkaantuneita, ja paine velkavivun vähentämiseen, (deleveraging) on suuri. Myös lainarahan saatavuus on heikentynyt taantumaa edeltäneeseen tilanteeseen verrattuna. Kotitalouksien ei voi odottaa lisäävän kysyntäänsä voimakkaasti, kun niiden tulokehitys on vaimeaa ja kun työllisyystilanne on huono. Yritysten investointeja puolestaan painaa talousnäkymien epävarmuus sekä on runsas käyttämätön tuotantokapasiteetti.

 

[Kalvo 3]

 

Kehittyvissä talouksissa yksityinen kulutus ja investoinnit ovat taantuman jälkeen lisääntyneet tuntuvasti, ja niiden kasvu jatkuu. Taantuma jäi kehittyvissä talouksissa sekä lyhyeksi että vaimeaksi teollisuusmaihin verrattuna. . Toki kehittyvien talouksien välillä on suuria eroja. Erityisen vähällä taantumasta selvittiin Aasiassa ja osin myös Latinalaisessa Amerikassa. Monissa Euroopan kehittyvissä talouksissa taantuma oli kuitenkin syvä.

 

Miksi kehittyvät taloudet kaiken kaikkiaan selvisivät maailmantalouden taantumasta suhteellisen vähällä? Keskeinen taustatekijä liittyy kansainvälisiin rahoitusvirtoihin. Kehittyvien talouksien vaihtotaseet olivat ennen taantumaa ylijäämäisiä etenkin Aasiassa, Lähi-idässä ja Venäjällä – ja ovat sitä edelleen. Kehittyvät taloudet ovat samalla vähentäneet riippuvuuttaan ulkomaisesta rahoituksesta. Niiden saatavat ulkomailta ovat kasvaneet, kuten myös niiden valuuttavarannot. Kehittyvät taloudet ovat siten olleet aiempaa vähemmän haavoittuvaisia häiriöille kansainvälisessä rahoitusjärjestelmässä.

 

Kehittyvien talouksien vakaamman kehityksen taustalla on myös muita tekijöitä. Maiden viennin rakenne on monipuolistunut, samoin kuin niiden tuotantorakenne muutenkin. Samalla etenkin Aasiassa kehittyvien talouksien keskinäinen kauppa on kasvanut. Se on vähentänyt niiden riippuvuutta teollisuusmaiden tuontikysynnästä. Kansalaisten keskimääräisen tulotason nousu ja keskiluokan vahvistuminen on vaikuttanut samaan suuntaan. Se on kasvattanut kotimaisen kysynnän suhteellista merkitystä ja kykyä pehmittää vientikysynnän heilahtelujen vaikutuksia maiden kokonaistuotantoon.

 

[Kalvo 4]

 

Lisäksi monissa kehittyvissä maissa talouspolitiikan instituutiot ovat vahvistuneet ja politiikka on tullut johdonmukaisemmaksi. Tämä näkyy muun muassa siinä, että vuosituhannen vaihteen jälkeen inflaatio on pääsääntöisesti saatu hallintaan kehittyvissä talouksissa – keskimäärin se on pysynyt yksinumeroisissa luvuissa.

 

[Kalvo 5]

 

Kehittyvien talouksien ponnahtaminen taantuman jälkeen ripeään kasvuun merkitsee 2000-luvulla vallinneen trendin jatkumista. Vuosina 2000–2009 tuotanto kehittyvissä talouksissa lisääntyi keskimäärin noin 6 prosenttia vuodessa. Kasvu siten kiihtyi tuntuvasti edellisten vuosikymmenten 3½ prosentin vauhdista. Se oli huomattavasti nopeampaa kuin teollisuusmaiden keskimääräinen kasvu, joka oli vain 2 prosentin vauhdissa vuosina 2000 - 2009.

 

Kehittyvät taloudet ovat siis kuroneet tuntuvasti kiinni elintasokuilua teollisuusmaihin nähden. Käynnissä olevasta kehityksestä onkin ruvettu käyttämään termiä "suuri konvergenssi", "the great convergence". Vanhemmalla termillä "suuri divergenssi", "the great divergence", viitattiin teollistumisen aikanaan mukanaan tuomaan kehitykseen. Silloin länsimaiden vauraus teki irtioton muusta maailmasta.

 

[Kalvo 6]

 

Kiinan arvioidaan pian nousevan maailman suurimmaksi taloudeksi. Tämä on seurausta kiinniottoprosessista, joka on edennyt hämmästyttävän nopeasti vuosituhannen vaihteen jälkeen. Vielä vuonna 2000 Kiinan talous oli kooltaan vain hieman yli puolet Yhdysvaltain taloudesta. Toisaalta kyse ei ole historiallisesti uudesta asiasta. Kiina menetti asemansa maailman suurimpana taloutena vasta 1800-luvun lopulla. Vuonna 1870 Kiinan talous oli vielä maailman suurin, ja toisella sijalla oli Intia. Tuolloin Yhdysvaltain ja Iso-Britannian taloudet olivat keskenään suunnilleen yhtä suuret – kumpikin vain vähän yli puolet Kiinan koosta.

 

Palatkaamme tähän päivään. Vaikka kehittyvien talouksien lähivuosien näkymät ovat nyt suotuisat, niilläkin on haasteensa. Ne joutuvat sopeutumaan siihen tosiasiaan, että velkaantuneissa teollisuusmaissa sekä kotitaloudet että yritykset pyrkivät pienentämään velkojaan. Samoin tekevät enenevästi myös velkaantuneet valtiot. Tämä heikentää teollisuusmaihin suuntautuvan viennin näkymiä.

 

Siksi kehittyvissä talouksissa kotimaisen kysynnän pitää lisääntyä suhteessa vientiin. Vain siten voi nopea talouskasvu jatkua. Se edellyttää muutoksia talouspolitiikassa ja erityisesti valuuttojen vahvistumista eräissä maissa. Rahapolitiikan virityksellä on siten tilaa kiristyä, mikä samalla vähentäisi joissain kehittyvissä talouksissa olevia ylikuumenemisen riskejä. Inflaation kiihtyminen on monien kehittyvien talouksien päähuolena jo nyt.

 

Samalla koetellaan talouspolitiikan instituutioiden kestävyyttä. Vaikka kyky harjoittaa johdonmukaista politiikkaa on kehittyvissä talouksissa parantunut, eivät instituutiot ole yhtä vakaalla pohjalla kuin teollisuusmaissa.

 

[Kalvo 7]

 

On mahdollista, että kehittyvien talouksien nopea kasvu hidastuu jossain vaiheessa. Ei ole kuitenkaan syytä odottaa, että hidastuminen olisi pitkäaikaista tai että kehittyvien talouksien menestys osoittautuisi rakentuneen laajamittaisesti jonkin talouskuplan varaan. "Suuri konvergenssi" voi ottaa tilapäisiä taka-askeleita, mutta sen loppumisesta ei ole merkkejä. Todennäköisin skenaario on kasvun jatkuminen vauhdikkaana.

 

Muutokset maailmantalouden rakenteissa tulevat olemaan suuria ja peruuttamattomia. Paluuta vanhaan työnjakoon ei ole. Kehitys on monessa suhteessa hyvä asia. Suuri joukko kehittyvien talouksien asukkaita on kokemassa nopeaa paranemista aineellisessa hyvinvoinnissaan.

 

Myös teollisuusmaille käynnissä olevat suuret muutokset tarjoavat mahdollisuuksia. Kuluttajat pääsevät hyötymään halvoista tuontihyödykkeistä, ja monet yritykset saavat kasvavan osan tuloksestaan kehittyvien talouksien markkinoilta.

 

Samalla haasteet ovat valtavat. Monet toimialat ja ammattiryhmät ovat suurten sopeutumispaineiden alla, kun kilpailu kehittyvien talouksien suunnalta jatkuvasti lisääntyy. Menestyjiä tulevat olemaan ne taloudet, joiden rakenteet joustavat, joissa julkinen talous on kunnossa ja joissa kotimaisen tuotannon kilpailukyky ei rapaudu.

 

[Kalvo 8]

 

Lähivuosina teollisuusmaat tulevat painiskelemaan monien ongelmien kanssa. Kasvunäkymät ovat melko vaatimattomat. Osin tämä johtuu talouden eri sektoreiden velkaantuneisuudesta. Taantumaa ennen vauhdikkaasti kasvaneiden velkataakkojen supistuminen (deleveraging) on vasta alkamassa, ja se tulee jarruttamaan kysynnän kasvua vuosien ajan.

 

Monissa teollisuusmaissa pitkän aikavälin kasvuedellytyksiä heikentää se, että väestön ikärakenne vanhenee tuntuvasti. Näiden talouksien kyky kasvaa ulos veloistaan on heikentynyt selvästi verrattuna aiempiin nopean kasvun vuosikymmeniin – ja myös verrattuna moniin kehittyviin talouksiin.

 

Velkojen sulattelun lisäksi kasvua rajoittavat väistämättömiin rakennemuutoksiin liittyvät kitkatekijät: resurssien tulee siirtyä monissa maissa muun muassa rakentamisesta muille toimialoille. Rakentamisesta vapautuvien työntekijöiden koulutus ja osaaminen eivät usein suoraan sovellu näille aloille. Ennen taantumaa rakentamisen osuus kokonaistuotannosta kasvoi mm. hyvin keveiden rahoitusolosuhteiden takia. Nyt on käynnissä talouksien nopea sopeutuminen pienempään rakentamissektoriin.

Myös aiempaa tiukemmat rahoitusolosuhteet tulevat rajoittamaan elpymisen vauhtia. Paluuta kriisiä edeltäneisiin hyvin kevyisiin rahoitusolosuhteisiin ei ole syytä odottaa. Pitäisikö sitä edes toivoa?

 

Monien teollisuusmaiden vaisuhkojen näkymien takia maailmantalouden ei voi odottaa kokonaisuutena kasvavan lähivuosina kovin ripeästi. Näkymät ovat epävarmat. Yksi keskeinen epävarmuuden lähde on tällä hetkellä se, että rahoitusmarkkinat epäilevät julkisen talouden kestävyyttä eräissä euroalueen maissa.

 

[Kalvo 9]

 

Taantuma heikensi julkisen talouden näkymiä tuntuvasti useimmissa teollisuusmaissa, kun reaalitalouden kehityksen heikkeneminen supisti nopeasti veropohjaa. Myös automaattiset vakauttajat ja aktiiviset elvytystoimenpiteet kasvattivat julkisia alijäämiä. Kaikissa maissa elvyttävälle finanssipolitiikalle ei oltu luotu tilaa taantumaa edeltäneinä vuosina.

 

Koska teollisuusmaiden talouskehitys heikkeni taantumassa selvästi kehittyviä talouksia enemmän, ei ole yllättävää, että julkiset alijäämät ovat kasvaneet nimenomaan teollisuusmaissa. Asiaan vaikuttaa myös se, että teollisuusmaissa julkisten talouksien koko on huomattavasti kehittyviä maita suurempi. Teollisuusmaissa julkisen talouden bruttovelan BKT-suhde kasvoi taantumaa edeltäneeltä noin 70 prosentin tasolta viime vuonna jo 95 prosentin vaiheille. Samaan aikaan kehittyvissä talouksissa julkinen velka on pysynyt 35 prosentin tuntumassa suhteessa bruttokansantuotteeseen.

 

Julkisen talouden alijäämät näyttävät teollisuusmaissa supistuvan lähivuosina vain hitaasti, ja julkinen velka jatkaa vielä kasvuaan. Ongelmaa pahentaa se, että talouskasvun näkymät ovat heikot monissa niistä maista, joissa julkinen velka on suuri.
Useimmissa EU-maissa julkisen talouden ongelmat ovat nyt kasvaneet niin suuriksi, ettei taantuman aikana käyttöön otettujen elvytystoimien peruuttaminen yksin riitä julkisen talouden kestävyyden varmistamiseen. Tarvitaan huomattavasti kunnianhimoisempia päätöksiä.

 

[Kalvo 10]

 

Niissä maissa, joiden julkistalouksien kestävyys on markkinoiden silmissä kyseenalainen, ei talouskasvua voi enää tukea julkisia menoja lisäämällä. Kysymys siitä, heikentääkö finanssipolitiikan kiristäminen talouskasvua, on ongelmamaiden kohdalla lopulta teoreettinen. Realistista vaihtoehtoa niillä ei ole. Menojen lisääminen vain heikentäisi kotitalouksien, yritysten sekä markkinoiden luottamusta ja nostaisi maan velanhoidon kustannuksia. Tuloksena olisi lumipallovaikutus, jossa korkomenojen kasvu pahentaa valtion alijäämää ja ruokkii yhä syvempää epäluottamusta markkinoilla. Tämä epäluottamuksen kierre täytyy kyetä katkaisemaan.

 

Velkaongelmista eniten kärsivissä maissa ei siten ole vaihtoehtoa nopealle julkisen talouden tasapainottamiselle. Useimmissa muissakin EU-maissa tasapainottamistoimiin ryhtyminen on välttämätöntä.

 

Niillä mailla, joiden kyky hankkia rahoitusta markkinoilta on säilynyt hyvänä, on kuitenkin enemmän pelivaraa toimien ajoituksen suhteen. Niillä on mahdollisuus valita finanssipoliittinen strategia, joka turvaa markkinoiden luottamuksen pysyvästi ilman, että lyhyen tähtäimen talouskasvu vaarantuu. Näissä maissa ei välitön ja nopea julkisten menojen hätäjarrutus ole paras vaihtoehto. Olennaista on rakentaa sellainen uskottava finanssipoliittinen ohjelma, jolla julkisten menojen kasvu kyetään patoamaan pitkällä aikavälillä kansantalouden kasvua hitaammaksi.

 

Keskeistä on valitun strategian uskottavuus. Jos suunnitelmat julkisen talouden tasapainottamisesta ovat uskottavia, on uhka verotuksen kiristämistarpeista tulevaisuudessa vähäisempi. Tämä tukee välittömästi kulutusta ja investointeja.

 

Finanssipoliittisen päätöksenteon instituutioiden kehittäminen voi parantaa julkisen vallan kykyä toteuttaa päätettyä toimenpideohjelmaa tehokkaasti ja uskottavasti.  Suomessa käytetty valtiontalouden kehysbudjetointi kuuluu tällaisiin instituutioihin. Julkisen talouden tasapainottamista voidaan helpottaa myös vauhdittamalla rakenneuudistuksia, jotka parantavat talouskasvun edellytyksiä.

 

Viime vuodet ovat osoittaneet, että talouskehityksen vakaus voi horjua hyvin nopeasti ja odottamattomasti. Talouskriisejä tulee olemaan myös tulevaisuudessa. Niistä selviämien ilman suurta ahdinkoa edellyttää liikkumavaran luomista julkiseen talouteen. Velkoja on siis kyettävä pienentämään muutenkin kuin pakon edessä. Liikkumavara helpottaa myös sopeutumista muutoksiin globaalissa työnjaossa.

 

Suomessa julkisen talouden tila on parempi kuin monissa muissa Euroopan unionin maissa. Taantumaa edeltävinä vuosina julkinen talous oli selvästi ylijäämäinen ja julkinen velka pieneni. Suomessa on pyritty valmistautumaan väestön ikääntymisongelmaan, koska se alkaa meillä muita maita aiemmin ja on myös monia muita suurempi. Ainakin toistaiseksi Suomi on välttynyt siltä markkinoiden luottamuksen heikkenemiseltä ja rahoituskustannusten nousulta, jonka suuri osa euroalueen maista joutuu nyt kohtaamaan.

 

[Kalvo 11]

 

Julkisen talouden kestävyyttä ei kuitenkaan ole varmistettu. Ilman politiikkamuutoksia Suomen julkinen velka lähtee nopeaan nousuun 2020-luvulla, kun ikääntymiseen liittyvien menojen kasvu kiihtyy. Niin sanottu julkisen talouden kestävyysvaje on 5 % BKT:stä valtiovarainministeriön loppuvuonna 2010 julkistaman raportin mukaan. Julkisen talouden rahoitusasemaa pitäisi kohentaa tämän verran vuoteen 2015 mennessä, jotta julkinen talous olisi kestävällä pohjalla pitkällä aikavälillä. Suomen Pankin syyskuussa 2010 tekemä arvio kestävyysvajeesta on hieman suurempi, noin 6 % BKT:stä.

 

Yksi tärkeä elementti maamme valmistautumisessa ikääntymishaasteeseen on työn tuottavuuden parantaminen julkisten peruspalvelujen tuotannossa. Terveys- ja hyvinvointipalvelujen osuus koko talouden tuotannosta ja työllisyydestä on nyt jo huomattava, ja se tulee väestön ikääntymisen myötä kasvamaan tuntuvasti lisää. Laskelmat osoittavat, että suhteellisen pieneltäkin vaikuttava tuottavuuden kasvu vahvistaisi merkittävästi julkisen talouden kestävyyttä. Vain ½ prosentin parannus vuodessa helpottaisi tilannetta jo merkittävästi.

 

Toinen keskeinen elementti ikääntymiseen valmistautumisessa on paljon puhuttu pyrkimys pidentää työuria, alusta, keskeltä ja lopusta. Suomen julkisen talouden kestävyysstrategiaa ei kuitenkaan voi laskea pelkästään työurien pitenemisen ja julkisten peruspalvelujen tuottavuuden paranemisen varaan. Julkisen talouden kestävyysvaje on kasvanut jo niin suureksi, että lisäksi tarvitaan muitakin rakenteellisia uudistuksia – sekä väistämättä myös menojen ja tulojen uudelleenarviointia. Joskus keskustelussa on kiusaus esittää julkisen talouden sopeutumistarpeet ”ulkoisena pakkona”.  Pitkän päälle julkisen talouden tasapainottamisessa on kuitenkin kysymys siitä, että koulutuksen, terveyspalvelujen ja infrastruktuurin rapautuminen estetään ja niiden kehittäminen turvataan kestävällä tavalla.

 

[Kalvo 12]

 

Talouden kasvuedellytyksiä parantavien rakenneuudistusten tarve on koko EU:ssa vähintään yhtä ajankohtainen kuin Suomessa. EU:n talouskasvu on viime vuosikymmenten aikana ollut kansainvälisessä vertailussa melko hidasta. Näkymät seuraaville 10 vuodelle eivät ole ainakaan paremmat, ellei rakenneuudistuksia vauhditeta.

 

Suurella finanssikriisillä ja siihen liittyneellä taantumalla arvioidaan olleen merkittävä negatiivinen vaikutus EU:n talouden tuotantopotentiaaliin. Kokemukset finanssikriiseistä kertovat, että kriisin jälkeisellä talouspolitiikalla on suuri merkitys sen kannalta, kuinka syvän jäljen kriisi jättää talouskehitykseen. Japanin, Ruotsin ja Suomen kriisejä 1990-luvulla käytetään usein esimerkkinä. Pohjoismaat toteuttivat kriisiensä jälkeen merkittäviä kasvua tukevia rakenneuudistuksia, ja talouskasvu elpyikin jopa nopeammaksi kuin ennen kriisejä. Japanissa taas merkittäviä uudistuksia ei tehty – tunnetuin seurauksin.

 

Kilpailua, työllisyyttä ja tuottavuutta edesauttavilla rakenneuudistuksilla voidaan EU-maissa parantaa talouskasvun edellytyksiä. Samalla niillä voidaan helpottaa tuntuvasti julkisen talouden tasapainottamispyrkimyksiä ja pienentää makrotaloudellisia epätasapainoja. Rakenneuudistuksia tarvitaan, jotta taloudet pystyvät hyödyntämään tehokkaasti erilaiset tuotantopotentiaalia kasvattavat innovaatiot. Talouksien pitää myös pystyä sopeutumaan ulkoisessa ympäristössä tapahtuviin muutoksiin. Kehittyvien talouksien nousu takaa sen, että tällaisia muutoksia on tiedossa tulevaisuudessakin.

 

[Kalvo 13]

 

Työmarkkinat kaipaavat suuria rakenneuudistuksia monissa EU-maissa. Teollisuusmaissa suhdannevaihteluihin liittyy usein työttömyyden sitkeyden ongelma. Työttömyys nousee taantumassa tuntuvasti, mutta alenee noususuhdanteessa vain hitaasti. Länsi-Euroopan maissa tämä ongelma näyttää yleensä olevan vaikeampi kuin monissa muissa teollisuusmaissa.

 

Rohkaiseva esimerkki työmarkkinoiden rakenneuudistusten tehosta on Saksa. Siellä toteutettiin viime vuosikymmen alussa epäsuosittuja mutta merkittäviä uudistuksia, joilla työvoiman tarjontaa lisättiin ja työmarkkinoiden toimintaa parannettiin. Työttömyys onkin Saksassa vähentynyt tuntuvasti vuosikymmenen puolivälin jälkeen. Tuotannon suuri pudotus vuonna 2009 ei johtanut Saksassa kuin lievään ja väliaikaiseen työttömyysasteen nousuun. Työmarkkinauudistuksilla oli muutoksessa suuri merkitys.

 

Kilpailun esteiden poistaminen on keskeinen tapa kasvattaa talouden tuotantomahdollisuuksia. Kilpailun lisääntyminen kasvattaa työllisyyttä. Lisäksi se pakottaa tehostamaan tuotantoa, lisää innovaatioiden määrää ja parantaa tuottavuuskasvun edellytyksiä.

 

[Kalvo 14]

 

Myös Suomessa erilaisilla rakenneuudistuksilla on hyvät edellytykset parantaa tuntuvasti talouskasvun edellytyksiä. Potentiaali työn tuottavuuden parantamiseen monilla toimialoilla näyttäisi olevan merkittävä.

 

Suomessahan tuottavuuskasvu on tunnetusti ollut nopeaa tieto- ja viestintäteknisen tuotannon suuren roolin ansiosta. Myös monilla teollisuuden toimialoilla työn tuottavuus on Suomessa korkeaa. 

 

Kun teollisuuden osuus arvonlisäyksestä supistuu ja palvelutuotannon merkitys nousee, on sillä merkittävä vaikutus tulevaisuuden kasvunäkymiin. Tämä johtuu siitä, että palvelujen tuottavuuskehitys on teollisuutta alhaisempi.

 

Sen lisäksi Suomessa monilla palvelutuotannon aloilla työn tuottavuus on tuntuvasti huonompi kuin monissa muissa teollisuusmaissa. On tärkeää purkaa kilpailun rajoituksia ja oppia kansainvälisesti parhaista käytännöistä tuottavuuden nostamiseksi. Kilpailu avaa markkinoita myös uusille innovaatioille.

 

Suomenkin talouden pitää pystyä mahdollisimman kivuttomasti sopeutumaan maailman muuttumiseen. Talouden rakenteet tulevat olemaan jatkuvasti liikkeessä. Samalla suomalaisen tuotannon kansainvälinen kilpailukyky on varmistettava.

 

Näiden tavoitteiden saavuttamisessa palkanmuodostuksella on tärkeä rooli. Työmarkkinoille tarvittaisiin sellainen käytäntö, jossa yhteisellä palkkakehyksellä tai -ankkurilla vakautettaisiin kansantalouden yleistä kehitystä ja samalla tarjottaisiin joustavat mahdollisuudet sopimiseen paikallistasolla. Lähtökohtana tulisi olla yhteinen käsitys siitä, minkälainen palkankorotustaso olisi talouden kestävän kehityksen kannalta mahdollinen. Joustavuutta haettaisiin ala- ja yrityskohtaisilla sopimuksilla. Tällaisen mallin toimivuus edellyttäisi sopivien institutionaalisten puitteiden rakentamista.

 

[Kalvo 15]

 

Talouden rakenteiden uudistumisen kannalta tärkeää on rahoitusjärjestelmän toimivuus. Kansainvälinen rahoitusjärjestelmä on nyt hitaasti toipumassa muutama vuosi sitten alkaneesta kriisistä.

 

Hallitusten ja keskuspankkien toimilla oli tärkeä rooli rahoitusjärjestelmän kriisin patoamisessa ja sen vaikutusten rajoittamisessa. Jo elokuusta 2007 lähtien keskuspankit – Euroopan keskuspankki niistä ensimmäisenä – ryhtyivät mittaviin toimiin pankkijärjestelmän maksuvalmiuden turvaamiseksi. Kriisin edetessä tuettiin myös pankkien pääomittamista. Lisäksi pankkien varainhankinnalle annettiin julkisia takuita. Julkinen valta pyrki myös edesauttamaan pankkien taseiden puhdistamista ongelmasaamisista.

 

Monissa Euroopan maissa näissä tukitoimissa kiinni olevat rahasummat ylittivät 5 % BKT:stä. Valtaosa summasta koostuu takuista, joista suuri osa palautunee julkisen vallan käyttöön. Joissakin maissa kuten Isossa-Britanniassa ja ennen kaikkea Irlannissa julkiset tuet ovat olleet hyvinkin suuria. On myös maita, kuten Suomi, jossa valtion rahaa ei ole tarvittu pankkien tukemiseen lainkaan.

 

Pankkien tukitoimien vähentäminen on jo alkanut. Nopea vetäytyminen tukitoimista – vakaustilanteen niin salliessa – poistaa niistä mahdollisesti aiheutuvat kilpailun vääristymät ja tervehdyttää siten rahoitusmarkkinoita. Rahoitussektori ei kuitenkaan palaa ennalleen. Kriisi paljasti puutteet rahoituslaitosten sääntelyssä ja valvonnassa. Laajat sääntelyn ja valvonnan uudistushankkeet on toteutettu tai niitä ollaan toteuttamassa sen vuoksi, että finanssikriisin yhteiskunnalliset kustannukset ovat olleet valtavat. Tärkeää on valita oikein toimenpiteiden mitoitus ja ajoitus. Esimerkiksi pankkien pääomavaatimusten merkittävä kasvattaminen on keskeinen ja välttämätön osa sääntelyn uudistusta. Tämä on tehtävä taiten, jotta pankkien kyky rahoittaa kestävällä ja tervellä tavalla uutta talouskasvua ei vaarannu.

 

Taantuman aikana Euroopassa käyttöön otetut julkisen vallan tukitoimet olivat kaiken kaikkiaan kooltaan ja laajuudeltaan ainutlaatuisia. Ne estivät rahoitusjärjestelmän kriisin syvenemisen todelliseksi talouslamaksi. Näyttää kuitenkin siltä, että vaikeimmat ja työläimmät ratkaisut ovat vielä edessämme: ne ratkaisut, jotka varmistavat julkisen talouden kestävyyden ja pidemmän aikavälin talouskasvun edellytykset sekä lisäävät rahoitusjärjestelmän vakautta rajoittamatta kuitenkaan tehokasta rahoituksen välittymistä. Kaikki EU-maat hyötyvät siitä, että yhteisesti sovitaan kestävistä julkisen talouden ja pankkien sääntelyn normeista. Viime kädessä talouden elpyminen kuitenkin syntyy viime kädessä mikrotason päätöksistä, joilla parannetaan tuottavuutta ja sopeudutaan maailmantalouden muuttuvaan työnjakoon. Nämä kaikkein tärkeimmät päätökset tehdään kansallisesti ja paikallisesti, yritystasolla, kuntatasolla ja työmarkkinajärjestöissä.

 

Jos näissä päätöksissä onnistutaan, paranee mahdollisuutemme selviytyä menestyksellä käynnissä olevasta maailmantalouden murroksesta.

 

[Kalvo 16]