Pääjohtaja Erkki Liikanen
Esitelmä Kusti Eskolan syntymän 100-vuotisjuhlassa Sievissä 3.12.2011 klo 11.00
 

Vastuullisuus päätöksenteossa ennen ja nyt

 

Arvoisat kuulijat, hyvät ystävät, naiset ja herrat.
 
Kusti Eskolan syntymän satavuotisjuhlan teemaksi on valittu ”luottamus ja vastuullisuus”. Nykyisen taloudellisen ja poliittisen keskustelun näkökulmasta olisi tuskin voinut valita ajankohtaisempaa teemaa. Käsitykset varsinkin taloudellisten päättäjien vastuun sisällöstä – kenelle ollaan vastuussa ja mistä – ovat jälleen muuttumassa globaalin talouskriisin seurauksena ja asiasta käydään vilkasta keskustelua sekä mediassa että asiantuntijoiden foorumeilla.
   
     * * *
 
Kusti Eskola on esimerkki miehestä, johon luotettiin ja joka sai paljon vastuuta monilla toimintakentillä. Hän edusti sekä kotiseutuaan että aatemaailmaansa monissa valtakunnan korkeimmista tehtävistä. Suomen Pankista katsoen hänen urassaan kiinnittää tietysti eniten huomiota se pitkä rupeama, jonka hän toimi keskuspankkimme korkeimman päätöksentekoelimen jäsenenä eduskunnan pankkivaltuustossa, ja pitkään jopa sen puheenjohtajana.
 
Kusti Eskola valittiin Suomen Pankin pankkivaltuuston jäseneksi vuonna 1951. Pankkivaltuuston puheenjohtajaksi hän nousi jo vuonna 1954, kun valtuuston edellinen puheenjohtaja, maalaisliiton legendaarinen voimahahmo Vihtori Vesterinen silloin jäi pois pankkivaltuustosta.

Eskolan jäsenyys pankkivaltuustossa kesti viisitoista vuotta ja puheenjohtajanakin hän toimi yli vuosikymmenen ajan. Hän ehti valvoa kolmea Suomen Pankin pääjohtajaa, Sakari Tuomiojaa, Rainer von Fieandtia ja Klaus Warista. Vaikka Eskola putosi eduskunnasta vuonna 1962, hän jatkoi pankkivaltuuston puheenjohtajana vielä yhden vaalikauden ajan, vuoden 1966 eduskuntavaaleihin asti. Näiden vaalien jälkeen keskustan pankkivaltuutetut vaihdettiin. Eskolan ja Toivo Kinnusen tilalle valittiin Nestori Kaasalainen ja Eino Uusitalo.
 
Kun Sakari Tuomioja siirtyi vuonna 1955 Suomen Pankin pääjohtajan tehtävästä Lontooseen, pankkivaltuusto äänesti hänen seuraajastaan. Äänin 7–2 se esitti Klaus Warista. Puheenjohtaja Kusti Eskola ja puoluesihteeri Arvo Korsimo olivat von Fieandtin kannalla. Paasikivi nimitti von Fieandtin.

Seuraavana vuonna johtokuntaan nimitetty valtiovarainministeri Penna Tervo kuoli auto-onnettomuudessa. Hän ei ehtinyt koskaan ottaa virkaa vastaan. Pankkivaltuustossa Väinö Tanner esitti tilalle kansliapäällikkö Toivo Takkia. Kusti Eskola esitti silloista valtiovarainministeri Aarre Simosta, jonka taakse pankkivaltuusto lopulta asettui. Kekkonen nimitti Simosen.
 
Pankkivaltuustossa Eskola asettui korkojen korottamista vastaan ja joutui siksi erimielisyyksiin varsinkin pääjohtaja Klaus Wariksen kanssa, joka olisi halunnut käyttää joustavaa korkopolitiikkaa inflaation torjuntakeinona. Tuolloin Suomessa harjoitettiin korkosäännöstelyä ja pankkivaltuustolla oli sen johdosta tiukka ote pankkien lainakoroista.
 
Sinä pitkänä aikana, jonka Eskola oli pankkivaltuutettuna, Suomessa ei toteutettu yhtään yleistä pankkien antolainauskorkojen korotusta. (Suomen Pankin omaa peruskorkoa korotettiin pari kertaa, mutta näiden korotusten ei annettu välittyä pankkien antolainauskorkoihin.)  Vuonna 1962 Klaus Waris yritti ajaa yhden korotuksen läpi, mutta joutui perääntymään ns. korkosodassa Eskolan johtaman pankkivaltuuston edessä.
 
     * * *
 
Vastuukysymykseen palataksemme, nykyajan näkökulmasta on hätkähdyttävää, miten 1950- luvulla ja vielä 1960-luvullakin yhteiskunnalliset luottamustehtävät kasaantuivat samoille henkilöille. Kusti Eskolakin toimi ministerinä kolmessa eri hallituksessa samaan aikaan kun oli pankkivaltuuston puheenjohtajana – Kekkosen IV hallituksen kulkulaitosministerinä, Sukselaisen hallituksen maatalousministerinä ja Fagerholmin III hallituksen kulkulaitosministerinä.
 
Ministerin ja pankkivaltuutetun tehtävien yhdistäminen ei nykyisin tulisi kysymykseen, koska sen ajatellaan loukkaavan Suomen Pankin itsenäisyyttä suhteessa hallitukseen. Menneinä vuosikymmeninä tällainen tehtävien yhdistely kuitenkin oli yleistä ja sitä pidettiin johtavien poliitikkojen tapauksessa täysin normaalina. Esimerkiksi Väinö Tanner toimi yhtä aikaa sekä pankkivaltuuston puheenjohtajana että valtiovarainministerinä Cajanderin hallituksessa 1930-luvulla ja samoin myös jatkosodan aikaisissa hallituksissa.
 
Ministerin tehtävien ja Suomen Pankin johtotehtävien yhdistely ei rajoittunut pankkivaltuustoon. Myös Suomen Pankin johtokunnan jäsenet toimivat ennen vanhaan joskus ministereinä ottamatta sitä varten virkavapautta pankista. Jonkinlainen ääritapaus on, kun Sakari Tuomioja toimi 1950-luvun alussa yhtä aikaa Suomen Pankin pääjohtajana, Kekkosen hallituksen ulkomaankauppaministerinä ja samalla vielä kauppa- ja teollisuusministerinäkin.

Aikaa kuvaa sekin, että Kusti Eskola saattoi yhdistää toimintansa keskuspankissa luottamustehtävään yksityisessä rahalaitoksessa.  Kusti Eskola oli toiminut 1950-luvulta asti osuuskassaliikkeen luottamustehtävissä, ja vuonna 1962 hän nousi osuuskassojen keskusrahalaitoksen OKO:n hallintoneuvoston puheenjohtajaksi. Tällöin syntyi tilanne, jossa keskuspankin korkeimman päätöksentekoelimen, pankkivaltuuston puheenjohtaja oli samalla merkittävän rahalaitoksen hallintoneuvoston puheenjohtaja. Hän joutui näissä rooleissaan hankalaan välikäteen erityisesti kun OKO vuonna 1966 ajautui maksuvalmiuskriisiin mm. Mekes Oy:n rahoittamisen vuoksi ja joutui turvautumaan keskuspankin tukeen. Tilanne vei OKO:n johdon vaihtamiseen.
 
En tässä halua nostaa Kusti Eskolaa kaksoisroolissaan mitenkään erikoistapaukseksi. Tilanne ei ollut niin ainoalaatuinen kuin miltä se nyt tuntuu, vaan kuului ajan kuvaan. Esimerkiksi aina 1980-luvulle asti oli käytäntönä, että Suomen Pankin pääjohtaja toimi samalla yhden suomalaisen pankin – Postipankin – hallituksen puheenjohtajana. Kun tämä käytäntö sodan jälkeen alkoi, se tuntui luonnolliselta. Mahdottomaksi se muuttui vasta kun Postipankki muutettiin osakeyhtiöksi.  
 
Pitää myös muistaa, että ministerit istuivat valtioyhtiöiden hallintoneuvostoissa. Sitä pidettiin myös normaalina.  Asiasta alkoi keskustelu vasta 1980-luvun lopulla.
 
     * * *
 
Nämä esimerkit lähihistoriasta osoittavat, miten paljon suhtautuminen päätöksentekijän, myös luottamushenkilön asemaan on vuosien varrella Suomessa muuttunut. Muutos on ollut suuri, mutta väistämätön. Olisi mielenkiintoinen tutkimuskohde selvittää, mitkä yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen pohjavirrat ovat vaikuttaneet tähän muutokseen.
 
Luulen, että jos asiaa selvitettäisiin, yhdeksi keskeiseksi syyksi nousisi se, että suhtautuminen kilpailuun ja kilpailupolitiikkaan on muuttunut. Samojen henkilöiden toiminta useissa eri rooleissa markkinoilla johtaisi eturistiriitoihin ja vaarantaisi kilpailun neutraalisuuden. Toinen syy muutokseen voi olla rahoitusmarkkinoiden kasvu ja niillä vaikuttavan tiedon merkityksen korostuminen. Tämä on nostanut sisäpiiriongelmat valokeilaan.
 
Muutos ei ole vain suomalainen. Corporate Governancen eli hyvän hallintotavan kehittäminen on 1990-luvulta alkaen noussut ihanteeksi kaikkialla maailmassa, ja johtohenkilöiden istumista erilaisissa päätöksentekoelimissä, heidän mahdollisia intressiristiriitojaan ja esteellisyyksiään arvioidaan sen mukaan.
 
Tapahtuneiden muutosten seurauksena nykyisin ajatellaan yleisesti, että hallintoelinten ja toimivan johdon tehtävänä yrityksissä on ajatella vain yhtiön parasta ja nimenomaan osakkeenomistajan varallisuuden kehitystä. Yritys olisi ensi sijassa vastuussa omistajilleen.
 
Omistajanäkökulma ei ole tietenkään ole välttämättä ristiriidassa sen kanssa, että tarkastellaan myös muiden sidosryhmien etua. Menestyvässä yrityksessä esimerkiksi asiakkaiden ja työntekijöiden tyytyväisyys on pitkän päälle myös omistajien etu, kuten hyvin tiedetään. Ehkä 1980-luvulla alkaneen hallintotapamuutoksen oleellisin sisältö oli omistajien edun korostuminen nimenomaan suhteessa toimivaan johtoon ja johdon mahdollisiin erityistavoitteisiin.
 
Corporate Governance- aatteella on ollut eräitä tämän päivän keskustelun kannalta merkittäviä seurauksia. Kun toimivan johdon kannustimet suunniteltiin siten, että ne toteuttaisivat omistajien etua, yleinen ratkaisu olivat osakekurssiin sidotut palkitsemisjärjestelmät. Ajatuksena oli tietysti korostaa johdon vastuuta omistajille, mutta käytännön sovellukset ja saavutetut tulokset ovat viime aikoina herättäneet kasvavaa kritiikkiä.
 
Viime vuosina on yhä enemmän ollut esillä toinenkin, talouselämän päättäjiin kohdistuva vaatimus: yhä enemmän korostetaan, että päätöksenteon on oltava vastuullista sosiaalisesti, ympäristöllisesti ja moraalisesti.  Kuten sanottu, nämä vaatimukset eivät ole välttämättä ristiriidassa omistajien pitkän aikavälin intressien kanssa, mutta käytännössä yhteiskuntavastuuta painottava ajattelutapa johtaa melko lailla toisenlaiseen ja monipuolisempaan kuvaan siitä, kenelle yritys ja sen piirissä toimivat päättäjät ovat vastuussa.
 
Selvää on, että yritykset kiinnittävät yhä enemmän huomiota siihen, että niiden toiminta kestää kriittisen tarkastelun monista eri näkökulmista. Vastuullisen liiketoiminnan käsite on käytännössä jo laajentunut sisältämään toiminnan läpinäkyvyyden ja yleisen hyväksyttävyyden. Tämä saattaa kuulostaa itsestään selvätä, mutta käynnissä olevat muutokset ovat suuria eikä vähiten rahoitusalalla.
 
     * * *
 
Viime aikoina rahoitusalaa koskeva keskustelu vastuullisuudesta on liittynyt varsinkin johdon palkitsemiseen. Tämä kytkeytyy laajempaan kysymykseen pankkien toiminnasta nykyiseen rahoituskriisiin johtaneina vuosina.
 
Yksi kansainvälisen velkakriisin syistä oli rahoituslaitosten liian huoleton suhtautuminen riskeihin, tarkemmin sanoen tuoton ja riskin välisen suhteen vääristyminen pankkien ja institutionaalisten sijoittajien päätöksenteossa. Tähän ovat luultavasti myötävaikuttaneet optioihin tai osakkeiden arvonnousuun perustuvat johdon palkintajärjestelmät, jotka ovat kannustaneet varomattomaan riskinottoon esimerkiksi sijoitustoiminnassa, yrityskaupoissa ja luottojen markkinoinnissa. 
 
Varomattomasti rakennetut palkitsemisjärjestelmät loivat mekanismeja, joissa riski jaettiin hyvin epäsymmetrisesti. Johto ja salkunhoitajat saivat osuuksia mahdollisista voitoista, mutta eivät kärsineet mahdollisista tappioista. On helppo nähdä, millaiseen riskinottoon tällainen kannustaa, jos osakekurssiin sidotulla palkkiolla ei ole ennalta määrättyä ylärajaa.
 
Huolenaihe ei ole uusi. Suomessa vuoden 1933 liikepankkilaki, joka säädettiin 1930-luvun pankkikriisin tunnelmissa, kielsi tulokseen tai liiketoiminnan laajentumiseen perustuvan palkitsemisen käytön pankeissa. Myöhemmin tuosta ns. osapalkkakiellosta luovuttiin, mutta nyt kysymys on siis jälleen ajankohtainen.
 
Vastuullisen palkitsemisen merkitys tunnistettiin ja tunnustettiin jo tämänkertaisen kriisin varhaisessa vaiheessa. Marraskuussa 2008 Washingtoniin kokoontuneet G20-maiden johtajat sitoutuivat julkilausumassaan uudistamaan rahoitusmarkkinoita yhteisesti sovittujen periaatteiden mukaan. Ensimmäinen näistä periaatteista koski rahoitusmarkkinoiden läpinäkyvyyttä ja vastuullisuutta. Sen mukaan rahoitusalalla kannustimet oli ”mukautettava välttämään liiallista riskinottoa.”
 
Syksyllä 2009 Kansainvälinen finanssimarkkinoiden vakauskomitea (FSB) vastasi G20-johtajien haasteeseen ja julkaisi hyvän palkitsemisen periaatteet, jota on sen jälkeen viety käytäntöön eri maiden sääntelyssä ja valvonnassa. Niiden mukaan valvontaviranomaisten on vaadittava merkittäviä rahoituslaitoksia osoittamaan, että niiden palkintajärjestelmät ottavat riskin, vakavaraisuuden ja maksuvalmiuden riittävästi huomioon. Mikäli luottolaitoksen palkintajärjestelmä ei täytä näitä periaatteita, sille voidaan esimerkiksi asettaa korotettu pääomavaatimus.
 
Euroopan tasolla palkintajärjestelmää säätelevä direktiivi tuli voimaan viime vuonna. Suomessa palkitsemista koskevat uudet periaatteet määriteltiin asetuksella, joka tuli voimaan tämän vuoden alusta.  Finanssivalvonta täydensi asetuksen määräyksiä kannanotollaan viime keväänä.
 
En tässä ryhdy kertaamaan uusien periaatteiden sisältöä yksityiskohtaisesti, mutta pari kohtaa kannattaa mainita. Pankkien on ensinnäkin huolehdittava, että palkitsemisjärjestelmät ottavat huomioon pankin riskit, pääomakustannukset ja maksuvalmiuden. Muuttuville palkkioille on oltava ennalta määrätty yläraja. Johtajalle myönnettävän mahdollisen erorahan on määräydyttävä siten, että se ei johda epäonnistuneen suorituksen palkitsemiseen.
 
Merkittävä muutos on, että suuri osa muuttuvasta palkkiosta voidaan maksaa sen saajalle vasta 3–5 vuoden kuluttua siitä kun se on ansaittu. Pitkäjänteisyyttä ja riskin kantoa suositaan silläkin, että pankkeja velvoitetaan maksamaan vähintään puolet muuttuvista palkkioista osakkeina tai muina vastaavina rahoitusinstrumentteina, joita ei voi realisoida kuin tuon 3–5 vuoden odotusajan puitteissa. Palkitsemisjärjestelmässä on sitä paitsi oltava ehto, että jos pankin vakavaraisuus laskee liian huonoksi, muuttuva palkkio voidaan jättää kokonaan maksamatta.
 
     * * *
 
Nyt käyttöön tulleilla uusilla säännöillä pyritään ennen kaikkea säätämään luottolaitosten toimivan johdon riskinottohalukuutta maltillisempaan suuntaan ja saamaan kannustinjärjestelmät antamaan enemmän painoa pitkän aikavälin kestävälle kasvulle.
 
Mutta palkitsemisen vastuullisuus merkitsee muutakin kuin sitä, että palkkiojärjestelmä ei saisi kannustaa epäterveeseen riskinottoon. Toinen vastuullisuuden puoli on kohtuus. Joskus sana laitetaan lainausmerkkeihin, koska se on niin tulkinnanvarainen. Mutta kysymystä ei voi kiertää. Pankit ja rahoitusala laajemminkin on tunnetusti joutunut kritiikin kohteeksi. Yhtenä syynä on ollut juuri keskustelu palkitsemisen kohtuullisuudesta.
 
Yritykset – ja yhtä lailla viranomaiset – ovat riippuvaisia siitä, että ne toimivat yleisöjensä oikeudentajun mukaisesti. Jos käy niin, että oma arvio ja kansalaisten käsitys poikkeavat rajusti toisistaan, voi syntyä vahinkoa, jota on vaikea korjata.
 
Rahoitusala toteuttaa tärkeää yhteiskuista tehtävää. Se tarjoaa ihmisille mahdollisuuden säästää tulevaisuutta varten ja kuluttaa etukäteen tulevaisuuden säästöjä. Sen tehtävänä on suunnata säästäjien keräämät pääomat tuottaviin kohteisiin. Toimiva rahoitus on asuntotuotannon ja yleisemminkin kasvun ja työllisyyden edellytys. 
 
Suomessa pankkien tilanne on parempi kuin monessa muussa maassa. Mutta meilläkin ne ovat riippuvaisia siitä, miten mielipideilmasto maailmalla kehittyy.  Välttämätön lähtökohta luottamuksen ylläpitämiselle on, että ymmärretään ja tunnustetaan miten riippuvaisia pankit ovat niiden toiminnan kaikinpuolisesta hyväksyttävyydestä yhteiskunnassa.
 
     * * *
 
Demokratia ja markkinatalous molemmat toimivat luottamuksen ja vastuullisuuden varassa. Kusti Eskolan aikaan hänen kaltaisensa miehet edustivat sidosryhmiään, taustaansa ja aatteitaan mitä moninaisimmissa tehtävissä.
 
Nykyisessä maailmassa vaatimukset ovat toiset ja toimintatavat ovat niiden mukana muuttuneet. Päättäjät toimivat entistä kovemman taloudellisen kilpailun ja yhä ankarampien tehokkuusvaatimusten, mutta samalla myös median armottoman läpivalaisun kohteena.
 
Mutta ehkä yhteinen piirre nykyiselle toimintaympäristölle ja Eskolan ajalle on, että vastuullisissa tehtävissä toimivien henkilöiden on – sen lisäksi että heidän on pystyttävä taloudellisesti hyviin tuloksiin – myös näkyvästi edustettava tiettyjä arvoja, joita yhteiskunnassa pidetään oikeina.  Jos epäillään, että tämä vaatimus ei täyty, työn taloudelliset tuloksetkaan tuskin osoittautuvat kestäviksi. 

;