Johtokunnan varapuheenjohtaja Pentti Hakkarainen: Talous kansallisen turvallisuuden näkökulmasta, Helsinki 16.10.2012

Suomen Pankin johtokunnan varapuheenjohtaja Pentti Hakkarainen
Suomen Riskienhallintayhdistys ry:n 25-vuotisjuhlaseminaari
Helsinki 16.10.2012

 

• Esityskalvot (PDF)

Talous kansallisen turvallisuuden näkökulmasta

Taloudellinen vakaus ja turvallisuus kulkevat käsi kädessä.
Taloudelliseen vakauteen kuuluu sellaisia asioita kuin terve julkinen talous, vakaa hintataso ja vakaasti toimivat rahoitusmarkkinat.

 

Paljon muutakin siihen toki kuuluu, kuten korkea työllisyys ja riittävät sosiaaliset turvaverkot. Taloudellinen vakauden ylläpitäminen edellyttää luottamusta, ennustettavuutta ja vakaita poliittisia oloja.

 

Turvallisuuteen taas kuuluu se,

–  että kansalaiset voivat elää vapaina ja vailla pelkoa,

–  että heidän ei tarvitse pelätä ulkoista uhkaa, terrorismia ja rikollisuutta ja

–  että suuronnettomuuksien tai luonnonkatastrofien varalle on valmistauduttu.

Hyvinvointivaltiossa ihmisten turvallisuutta on vahvistettu luomalla sosiaalisia turvaverkkoja työttömyyden, tapaturmien, sairauden ja muiden yllättävien tilanteiden varalle.  

 

Taloudellinen vakaus voidaan menettää monesta syystä. Syy voi ulkoinen tai sisäsyntyinen.
Ulkoinen syy voi olla maailmankaupan romahdus, öljykriisi, luonnononnettomuus tai jotain muuta sellaista, johon omalla talous- tai muulla politiikalla ei voida vaikuttaa.

 

Usein taloudellinen vakaus on menetetty sisäsyntyisesti. Syitä voi olla monia, kuten huono hallinto, tiettyjen erityisryhmien tukeminen tai vain pitkäjänteisyyden puute. Näin on ajauduttu valtion liialliseen velkaantumiseen tai korkeaan inflaatioon. Kärjistyneet eturistiriidat tai heikentynyt luottamus poliittisiin päättäjiin ja yhteiskunnan instituutioihin ovat pahentaneet tilannetta.

 

Kestävällä pohjalla oleva talous antaa turvallisuutta. Tämä pätee jokaisen henkilön ja yrityksen kohdalla. Sama pätee myös valtioihin, vaikka niiden kohdalla tilanne on joiltakin osin erilainen kuin yksityisillä toimijoilla. 

 

Valtio on lähtökohtaisesti ikuinen, mistä syystä se voi pitää osaa velastaan ikuisena. Edellytyksenä on, että talous kasvaa. Taipumus velan kasvattamiseen syntyy siitä, että poliittisesti on aina helpompaa lisätä menoja kuin karsia niitä ja alentaa veroja kuin nostaa niitä. Velanotosta päättävät eivät yleensä ole maksamassa niitä takaisin.

 

Valtio eroaa yksityisistä toimijoista myös siinä, että periaatteessa se voi maksaa velkansa painamalla rahaa. Sotien rahoittamiseksi näin on usein tehtykin. Myös Suomella on tästä kokemusta.

 

Venäjä joutui Krimin sodan johdosta turvautumaan setelirahoitukseen, minkä seurauksena ruplan vaihdettavuus hopeaan jouduttiin lakkauttamaan.  Rahaolojen sekavuus vaikeutti Suomen kauppasuhteita perinteisiin kauppakumppaneihinsa Ruotsissa ja Pohjois-Saksassa. 

 

Pyrkimys rahataloudelliseen vakauteen sai aikaan prosessin, jonka seurauksena Suomi vuonna 1860 sai oman rahan, markan, joka marraskuussa 1865 kytkettiin hopeakantaan.

 

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Ranskan frangin hopea-arvo, 4 ½ grammaa hopeaa, oli sattumalta aivan sama kuin markankin. Näin frangin valuuttakurssiksi suhteessa markkaan tuli tasan 1:1.

 

Tämä suhdeluku suhteessa Ranskan frangiin pysyi voimassa vuonna 1878, jolloin markka kytkettiin kultakantaan.  Venäjä tuli siihen mukaan vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Kultakannan ansiosta Suomen rahaolot pysyivät vakaina ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

 

Näin aikaansaatu vakaus teki mahdolliseksi suomalaisten pääsyn kansainvälisille lainamarkkinoille. Niillä lainoilla rakennettiin maan teollinen perusta ja Helsingin Esplanadin uusrenessanssitalot.

 

Suomi joutui setelirahoituksen sijaiskärsijäksi myös ensimmäisen maailmansodan aikana. Sodan vuoksi seteleidensä lunastaminen kullalla keskeytettiin paitsi Venäjällä myös Suomessa.

 

Suomen Pankki joutui kuitenkin hyväksymään markkasetelistön katteeksi arvoaan menettäviä ruplia. Ruplatulvan aiheuttama rahamarkkinoiden keveys johti aluksi ankaraan keinotteluun osake- ja kiinteistömarkkinoilla ja lopulta kiihtyvään inflaatioon.

 

Markan syntytarina osoittaa, että oman rahan hankkiminen Suomelle oli keino olla mukana kansainvälisessä taloudessa. Myöhemmin vuoden 1917 tapahtumien valossa oman rahan hankkiminen on alettu nähdä ensi askeleena Suomen irtoamisessa Venäjästä, vaikka aikanaan se oli enemmän keino hakea vakautta ja keino kytkeytyä eurooppalaisiin markkinoihin.

 

 

Oma raha kuitenkin auttoi, kun Suomi vuonna 1917 julistautui itsenäiseksi. Laskuyksikköä ei tarvinnut muuttaa, eikä tarvinnut riidellä siitä, missä rahayksikössä velat ja saamiset kirjataan. Rahaolot olivat kuitenkin aluksi sekavat. Suomen Pankki oli punaisten hallussa ja he turvautuivat setelirahoitukseen. Valkoiset alkoivat puolestaan painaa omia Vaasan Pankin seteleitä maksuliikkeen hoitamiseksi. Vuonna 1919, jolloin inflaatiokausi päättyi, rahan arvosta oli vuoteen 1918 mennessä (vuodesta 1914) hävinnyt 90 prosenttia.

 

Toisen maailmansodan aikana itsenäinen Suomen valtio joutui puolestaan turvautumaan setelirahoitukseen eli lainaamaan keskuspankista. Padottu inflaatio purkautui sodan jälkeen ja vuoteen 1951 mennessä (vuodesta 1939) rahanarvosta oli hävinnyt niin ikään 90 prosenttia.

 

​Suvereniteetti merkitsee oikeutta verottaa, oikeutta painaa omaa rahaa ja oikeutta julistaa sota.

Valtio-oppineet ovat joskus määritelleet kansallisen suvereniteetin pitävän sisällään seuraavat kolme oikeutta: 
– oikeus verottaa
– oikeus painaa omaa rahaa, ja
– oikeus julistaa sota.

 

Tarkkaan ottaen tämä ei ole koskaan pitänyt paikkaansa. Se ei pitänyt paikkaansa klassisen kultakannan aikana. Kultakannan aikana tämä riippumaton kansallinen rahapolitiikka, mitä oman rahan painaminen edellyttää, ei kuulunut itsenäisen valtion tunnusmerkkeihin. Päinvastoin, ajan ihanteena oli osallisuus yleismaalimallisessa raha-järjestelmässä, joka perustuisi yhteiseen arvonmittaan, kultaan ja aikaisemmin hopeaan.

 

Vaikka klassinen kultakanta edisti maailmankaupan kasvua, teollistumista, vaurastumista ja modernisoitumista, siihen liittyi yksi ”valuvika”.  Se kannusti kilpailuun hegemoniasta. Oikeus julistaa sota oli suurten maiden oikeus. Pienille sillä ei ollut suurtakaan arvoa. Kilpailu hegemoniasta sai aikaan suurta tuhoa.

Ensimmäistä maailmansotaa seurasi rahataloudellinen kaaos. Monissa maissa koettiin hyperinflaatio. Lenin näyttää olleen oikeassa sanoessaan, että helpoin tapa tuhota valtio on tuhota sen rahajärjestelmä inflaatiolla.

 

1920-luvulla rahataloudellinen vakaus ja vapaa maailmankauppa pyrittiin palauttamaan. Kultakanta palautettiin 1920-luvun alkupuolella, mutta sen ikä jäi lyhyeksi.  Kansainvälistä koordinointia olisi tarvittu, mutta sitä varten ei ollut olemassa hyviä instituutioita. Kansainliitto yritti koordinoida kansainvälistä talouspolitiikka, mutta sen toimivalta näissä asioissa jäi ohueksi. Koordinointi jäi lähinnä johtavien maiden keskuspankkien käsiin.

 

Suuri lama 1930-luvun alussa ajoi maat protektionismiin. Kun jokainen yritti suojella omaa etuaan, maailmankauppa supistui.  Pelattiin negatiivisen summan peli, jossa ei voinut olla voittajia. Kun rajoja aletaan panna kiinni, vihanpito nostaa päätään.

 

 

Toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä leimasi kylmä sota ja dollarin hegemonia. 

Toisen maailmansodan jälkeistä maailmanpolitiikkaa leimasi kylmä sota. Se päättyi vasta 1980-luvun lopulla, mistä ei ole kovin pitkä aika.

 

Talouspolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina puolestaan leimasi dollarin hegemonia. Dollarin vaihdettavuus kultaan säilyy ja muut valuutat oli puolestaan sidottu kiintein mutta tietyin ehdoin muutettavissa olevien kurssien kautta Yhdysvaltain dollariin.

 

Dollarin hegemonia päättyi Bretton Woods -järjestelmän murtumiseen 1970-luvun alussa. Siinäkin taustalla oli sota ja sen rahoittaminen rahaa painamalla. Yhdysvallat kävi sotaa Vietnamissa ja oli haluton rahoittamaan sitä veroja korottamalla. Samaan aikaan oli meneillään suuri sosiaaliuudistusohjelma, mikä nosti valtion menoja sotilasmenojen lisäksi. 

 

Dollarin erityisasema varantovaluuttana teki mahdolliseksi sen, että Yhdysvaltain vaihtotaseen alijäämää ja sen taustalla olevaa liittovaltion alijäämää rahoitettiin muiden maiden toimesta. Keskuspankit joutuivat ostamaan dollarivaateita (liittovaltion velkakirjoja) pitääkseen valuuttakurssit kiinteinä.  Keskuspankkien dollarivarantojen kasvu sai aikaan luottoekspansion ja rahan määrän kasvun.

 

Tämä alkoi 1960-luvun lopulla ruokkia inflaatiota, kunnes Saksa sanoi ”jo riittää”. Siihen Bretton Woods – järjestelmä murtui.  Päävaluuttojen kesken siirryttiin kelluvien kurssien järjestelmään. 

 

Uuden regiimin alkuvaiheet eivät olleet helppoja.  Valuuttakurssiepävarmuuteen ei ollut totuttu. Rahapolitiikalta puuttui selkeä tavoite. Sen lisäksi maailmantalouteen kohdistui ennen kokematon uusi häiriö, öljykriisi.  Öljykriisin taustalla oli geopoliittisia tapahtumia, mikä heijasti voimasuhteiden muutoksia maailmassa. Samaan aikaan terrorismi nosti päätään Euroopassa.

 

1970-luku on jäänyt historiaan suuren inflaation aikakautena.  Useimmissa OECD-maissa inflaatiovauhti nousi 10-20 prosenttiin tai ylikin.  Taloudellinen kehitys oli heikkoa. Stagnaation ja korkean inflaation yhdistelmää alettiin kutsua stagflaatioksi.

 

Öljyn hinnan nousu nosti samanaikaisesti inflaatiota ja lisäsi työttömyyttä. Tämä ei kokonaan selitä stagflaatiota. Euroopassa rakenteellinen työttömyys nousi, koska reaalipalkat eivät laskeneet, vaikka sopeutuminen öljyn hinnan nousuun olisi sitä edellyttänyt.  Kun hallitukset halusivat taistella työttömyyden nousua vastaan, niiden alijäämät kasvoivat. Valuuttakurssiepävarmuus kasvoi ja protektionismi alkoi nostaa päätään.

 

Kansainväliset instituutiot ovat pitäneet maailmantaloutta koossa toisen maailmansodan jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeinen aika poikkeaa sotienvälisestä ajasta siinä, että nyt käytössä oli toimivia kansainvälisiä instituutioita. Kansainvälisen politiikan puolella Yhdistyneet Kansankunnat on onnistunut rajaamaan konflikteja aivan toisella tavalla kuin Kansainliitto aikanaan.

 

Kansainvälisellä valuuttarahastolla on ollut merkittävä rooli kansainvälisen rahajärjestelmän koossapitämisessä. Lukuisat muutkin kansainväliset organisaatiot, kuten Maailmanpankki, Maailman kauppajärjestö (GATT/WTO) ja OECD, ovat olleet mukana edistämässä kansainvälistä koordinointia talouspolitiikan alueella.

 

Vaikka erimielisyyksiä on ollut ja vaikka joissakin asioissa on edetty tuskastuttavan hitaasti, voidaan hyvin perustein väittää, että kansainvälisten instituutioiden puitteissa tapahtunut koordinaatio ja yhteistyö ovat pitäneet maailmantalouden koossa.  Vaikka tavoitteena on ollut taloudellinen vakaus ja kehitys, niiden kautta on samalla edistetty maailmanrauhaa.

 

Kommunismin romahtamisella ja kylmän sodan loppumisella oli arvaamattomia vaikutuksia maailmantalouteen. Varsin lyhyessä ajassa 2-3 miljardia ihmistä tuli avoimen maailmankaupan piiriin. Tämä muutos merkitsi valtavaa muutosta suhteellisten etujen rakenteessa. Sitä, mitä ennen kannatti tuottaa maassa A, kannattikin nyt tehdä maassa B, jolloin A sai keksiä muuta tekemistä.

 

Sopeutuminen tähän uuteen rakenteeseen laajensi maailmankauppaa, muutti kauppavirtoja ja omistusrakenteita. Tähän päälle tuli informaatioteknologian nopea muutos. Nämä tekijät yhdessä muuttivat myös liiketoimintamalleja siten, että tuotannollisen toiminnan ja yrityksen kansallisuuden välinen yhteys heikkeni. Tämä on vähentänyt valtioiden ja yritysten välistä riippuvuutta.

 

Globalisaation vaikutuksia on pidetty pääosin myönteisinä. Se on nostanut satoja miljoonia ylös köyhyydestä. Se on nopeuttanut rakennemuutosta ja tuottavuutta myös kehittyneissä maissa.

 

Mutta globalisaatioon liittyy myös ongelmia, joita on alettu vasta nyt nähdä. Perinteisen tavaratuotannon siirtyminen halvempien kustannusten maihin, on kehittyneissä maissa heikentänyt vähän koulutettujen työntekijöiden asemaa ja tulokehitystä. Myös työvoiman liikkuvuus on vaikuttanut samaan suuntaan. Yritystoiminnan kansainvälistyminen on tehnyt veropohjan entistä liikkuvammaksi. 

 

Muutoksen nopeus on ollut sitä luokkaa, että osa väestöstä kokee pudonneensa kelkasta. Se voi vähentää luottamusta poliittiseen järjestelmään ja kansainvälisiin instituutioihin ja lisätä vaatimuksia globalisaation kääntämiseksi taaksepäin.  Se merkitsisi sitä, että protektionismi alkaisi taas kerran nostaa päätään.  Protektionismi yhdistettynä nationalismiin nostaisi turvallisuusriskit agendalle.

 

Euroopan integraatio lähti aikanaan liikkeelle turvallisuusintresseistä, mutta keinot olivat taloudellisia. Vuonna 1951 perustettu hiili- ja teräsyhteisö siirsi näiden teollisuusalojen kehittämistä koskevat päätökset ylikansalliselle tasolle. Ajatuksena oli, että maat (lähinnä Ranska ja Saksa) eivät voi ryhtyä sotaan, jos ne eivät voi vapaasti päättää omasta strategisesta teollisuudestaan.

 

Tänäänkin Euroopan unioni on siten rakennettu, että mikään maa ei siinä voi saada hegemoniaa. Yhteiset instituutiot ja määräenemmistöpäätökset pitävät siitä huolen. 

 

Euroopan integraatio ja globalisoituminen ovat lisänneet maiden välistä keskinäisriippuvuutta. Samalla ne ovat rajoittaneet talouspolitiikan mahdollisuuksia.

 

Oikeus verottaa tietenkin säilyy, mutta veropolitiikan liikkuvan veropohjan seurauksena mahdollisuudet ovat kaventuneet.  Tämä koskee kaikkia maita, myös EU:n ulkopuolisia maita.

 

Jäsenyys rahaliitossa on vienyt kansallisvaltiolta oikeuden painaa omaa rahaa. Rahapoliittinen suvereenisuus ei kuitenkaan ole hävinnyt. Rahaliitossa on kysymys suvereenisuuden vastavuoroisesta yhdistämisestä ehdoin, jotka on jäsenmaiden sopimuksella tarkkaan määritelty. Ehtoihin kuuluu myös se, että rahaa ei ole lupa painaa valtioiden alijäämien rahoittamiseen. 

 

Käytännön rahapolitiikan määrittelyyn ja toteutukseen Suomen Pankki osallistuu yhtenä eurojärjestelmän täysivaltaisena jäsenenä. Voi perustellusti sanoa, että suomalaisilla on rahaliiton kautta nykyään enemmän vaikutusvaltaa maanosamme rahatalouteen kuin koskaan aikaisemmin.

 

Rahoitusjärjestelmän tehokas ja luotettava toiminta on yhteiskunnan toimivuuden keskeinen perusta. Se on yhteiskunnan verenkierto. Jos tässä on pieniäkin tukoksia tai ongelmia, voivat häiriöstä vakavasti kärsiä yhteiskunnan elintärkeät osat. Finanssimarkkinoiden on pystyttävä toimimaan kaikissa oloissa.

 

Suomen Pankki keskuspankkina – pankkien pankkina – varmistaa osaltaan rahoitusjärjestelmän tehokkaan ja luotettavan toiminnan. Lisäksi Finanssivalvonta valvoo finanssialan toimijoita, pankkien ja vakuutusyhtiöiden vakavaraisuutta sekä arvopaperimarkkinoiden toimintaa. Pankkien ja muiden rahoituslaitosten vakavaraisuuden ja maksuvalmiuden lisäksi valvonnan kohteena on maksujärjestelmien toimivuus. Siinä keskuspankin rooli on erityisen keskeinen.

 

 

Rahoitusjärjestelmän tärkeyden johdosta finanssimarkkinoilla on varauduttava kaikkiin mahdollisiin häiriöihin. Se on keskeinen kansallisen huoltovarmuuden alue. Huoltovarmuuskeskuksen kanssa hyvässä yhteistoiminnassa Suomen Pankki on järjestänyt finanssialan kriisiharjoituksia säännöllisesti muutaman vuoden välein. Harjoituksiin osallistuu suuri määrä yksityisiä organisaatioita ja julkisia toimijoita ja enemmän kuin tuhat ihmistä.

 

 

Rahoitusjärjestelmän ja sen yksittäisten toimijoiden merkitys ei ole mikään aivan viime vuosien havainto tai ilmiö. Muun muassa Juho Kusti Paasikiven päiväkirjoista 14.4.1923 löytyy mielenkiintoinen merkintä. Keskusteluistaan Jakob Wallenbergin kanssa hän kirjasi, että on välttämätöntä, että pankeilla on riittävästi riskipuskureita. Pitää olla salaisia reservejä, joilla voidaan kattaa ensimmäiset tappiot ja joiden avulla pankin toiminta voidaan varmistaa.

 

 

Presidentti Risto Ryti puolestaan linjasi samoihin aikoihin: ”Ei riitä, että meillä on hyvä rahajärjestelmä, vaaditaan lisäksi, että rahajärjestelmämme on sellainen, että siihen ulkomailla luotetaan”.
 

Kansainvälistä sääntelyä ja valvontaa sekä näihin liittyviä rakenteita vahvistetaan. Tekeillä on lukuisia uudistuksia, joiden tarkoituksena on varmistaa pankkien terve toiminta ja vahvistaa niiden riskiensietokykyä. Näillä pyritään estämään uudet pankkikriisit tai ainakin pienentämään niistä veronmaksajille aiheutuvia kustannuksia.

 

Mitä toimivampiin ratkaisuihin tässä päästään, sitä paremmat edellytykset taloudellisen vakauden turvaamiseen on meillä Suomessakin.

 

Elämme nyt jo kuudetta vuotta enemmän tai vähemmän kärjistyneen kriisin oloissa. Kriisi on edennyt viidessä aallossa. Ensimmäinen aalto, ns. subprime-kriisi, tuli näkyviin kesällä 2007. Se näkyi lähinnä vain pankkien välisillä rahamarkkinoilla. Seuraava hyökyaalto iski rantaan Lehman Brothers  -investointipankin konkurssissa.

 

Systeemisen riskin realisoituessa rahoitusmarkkinoiden toiminta joksikin aikaa halvaantui. Seurauksena oli reaalitalouden kriisi, kun maailmankauppa romahti ja investoinnit pysähtyivät. Taantuman seurauksena valtioiden alijäämät paisuivat. Joissakin maissa julkista velkaantumista lisäsi myös pankkikriisin hoitaminen. Seurauksena oli joidenkin euroalueen valtioiden ajautuminen pahaan velkakriisin, mutta myös muualla maailmalla julkisen velan paisuminen aiheuttaa huolta.

 

Pankkiongelmat ja valtionvelkakriisi ovat aiheuttaneet vakavan luottamuskriisin. Rahoitusmarkkinoiden integraatio on lähtenyt ottamaan taka-askeleita. Samalla keskustelu euron hajoamisesta on lisännyt epävarmuutta ja nostanut riskilisiä.

 

Euron hajoamisesta on käyty paljon kevytmielistä puhetta, ikään kuin se olisi läpihuutojuttu. Sitä se ei missään nimessä olisi. Taloudelliset kustannukset olisivat arvaamattoman suuret varsinkin, kun siihen todennäköisesti liittyisi toimenpiteitä, joilla rajat ylittävää taloudellista kanssakäymistä ryhdyttäisiin rajoittamaan. Protektionismi luo jännitteitä naapureiden välille, mikä heikentää turvallisuutta. 

 

Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja myöhemmin euroalueeseen nähtiin laajalti Suomen turvallisuutta vahvistavana tekijänä. Luultavasti useimmat ovat edelleen samaa mieltä. Sama pätee myös toisin päin. Suomen turvallisuus heikkenisi, jos euron annettaisiin hajota ja Euroopan maiden välille syntyisi taloudellisia rajoja. Sama koskisi myös muita maita.

 

Tämä uhka antaa hyvät perustelut hoitaa käsillä olevat ongelmat päättäväisesti pois päiväjärjestyksestä. Se voi olla vaikeaa ja se voi viedä aikaa, mutta mahdotonta se ei ole.

 

Vahvan talouden tunnusmerkkejä ovat luotettavat instituutiot, terve julkinen talous, hyvin toimivat markkinat ja vakavarainen rahoitussektori. Vahva julkinen talous merkitsee kansantaloudelle samaa kuin vahva tase merkitsee pankeille. Se toimii tappiopuskurina yllättäviä häiriöitä vastaan. Siten vahva talous lisää turvallisuutta.

 

Suomen valtionvelka oli 1990-luvun alussa noin 15 prosenttia bruttokansantuotteesta. Samaan aikaan 12 EY-maan julkinen velkasuhde oli keskimäärin noin 60 prosenttia.  Kolmessa vuodessa Suomen valtionvelka nousi laman ja pankkikriisin seurauksena noin 50-prosenttiyksikköä. Jos lähtökohtana olisi ollut EY-maiden keskimääräinen velkataso, velkasuhde olisi hypännyt pitkälti yli sadan prosentin. Varmasti olisimme joutuneet IMF:n tukilainojen ja sopeuttamisohjelman piiriin.

 

Kun vuoden Lehman Brothersin konkurssin jälkeen maailmankauppa supistui ja investoinnit pysähtyivät, Suomen kokonaistuotanto putosi vuonna 2009 yli kahdeksan prosenttia. Tappiopuskureiden ja alhaisten korkojen ansiosta yksityinen kulutus notkahti ja työllisyys heikkeni vain lievästi.

 

Verotulojen alenemisen vuoksi tappiopuskureita ei ole vielä kyetty nostamaan entiselle tasolleen.  Siitä syystä Suomi on nyt paljon haavoittuvampi vastaavansuuruiselle uudelle häiriölle. Euroopan valtionvelkakriisin patoaminen ja luottamuskriisin pysäyttäminen on siitä syystä suomalaisille veronmaksajille äärimmäisen tärkeää.

 

Ennen muuta pidettävä huolta, että taloudellista vakautta ei omilla toimilla tuhota.