Pääjohtaja Erkki Liikanen: Suuri innostus. Kehys ry:n 10-vuotisjuhla, Helsinki 26.11.2012

 

Vuonna 1969 monet järjestöt tekivät opiskelijajärjestöjen aloitteesta vetoomuksen ”kehitysyhteistyöveron” puolesta.  Vetoomuksessa esitettiin prosenttiliikkeen perusajatus: jokainen antaisi valtakirjan, jolla oikeutettaisiin pidättämään 1 % tuloista valittuun kehitysyhteistyökohteeseen.

 

Mielenkiintoista oli, että Suomen Ylioppilaskuntien liitto tyrmäsi ehdotuksen. Puheenjohtaja Kimmo Eskola ja pääsihteeri Matti Louekoski kirjoittivat, että vapaaehtoisuutta on kokeiltu jo liikaakin. ”Valtiovalta mielellään katsoo… kansalaisten oma-aloitteisen kehitysyhteistyön ja vapaaehtoisen toiminnan poistavan kokonaan valtiovallan toimenpiteiden tarpeen samalla sektorilla”.
 
Kirje heijastaa tuon ajan keskustelua: yhteiskunnan toimet ja ”hyväntekeväisyys” olivat monille vastakkaisia ratkaisuja.

 

Suomen kehitysyhteistyövarat olivat vuonna 1970 vain 0,06 % bruttokansantuotteesta.

 

 

Tammikuussa vuonna 2007 Mosambikin pääkaupungin, Maputon laitamilla pienessä kirjapainossa vanha, mutta hyvin pidetty saksalalainen Heidelberg-painokone työnsi ulos Maputon lentokentän henkilökuntalehteä. Kun konetta katsoo läheltä, pistää silmään, että sen kylkeen metallilaatoilla kiinnitetyt työohjeet ovat kaikki suomenkielisiä. Mistä suomenkieliset ohjeet ovat koneisiin joutuneet?

 

Jäljet johtavat vuoden 1969 suurimpaan kansalaisten kehitysyhteistyöprojektiin. Lokakuun 10. päivänä vuonna 1969 kymmenet tuhannet Suomen koululaiset osallistuivat taksvärkkiin Mosambik-instituutin hyväksi. Kohde oli valittu Teiniliiton liittokokouksessa Helsingissä tiukan äänestyksen jälkeen.

 

Mosambik-instituutti toimi Mosambikin vapautusliikkeen Frelimon yhteydessä, mutta keskittyi opetukseen ja humanitaariseen työhön. Instituuttia johti Janet Mondlane, saman vuoden alussa pommiattentaatissa surmatun Frelimon presidentin Eduardo Mondlanen leski.

 

Kohde jakoi Suomen koulumaailman. Monet nousivat Mosambikiin suunnattua taksvärkkiä vastaan. Syyt vaihtelivat. Osa katsoi, että omassa maassa on vielä riittävästi puutetta, eikä tarvita tukea ulkomaille.

 

Toiset taas olivat vakuuttuneita, että kaikki rahat menevät kuitenkin aseisiin tai väärinkäytöksiin, eikä mikään mene tarkoitettuihin kohteisiin. Suuren kiistelyn jälkeen tuotto oli pettymys, 450 000 markkaa, joka vuoden 2012 rahassa on kuitenkin 600 000 euroa.

 

Frelimon ja Mosambik-instituutin päämaja oli Tansaniassa.  Kriittinen keskustelu nosti pintaan huolen siitä, saadaanko keräysrahat oikein perille. Sen turvaamiseksi päätettiin lähettää tammikuussa vuonna 1970 taksvärkkitoimikunnan jäsen, 19-vuotias Erkki Liikanen, Dar es Salaamiin neuvottelemaan projektin lopullisesta muodosta, toteutuksesta ja valvonnasta.  Eri teitä oli saatu runsaasti varoittavia tietoja projektien toteuttamisen ongelmista Afrikassa.

 

Suomalaisten onneksi Tansaniassa toimivat tuolloin suomalaiset kehitysyhteistyöjoukot, joissa palveli kirjapainoasiantuntija Kid Ahlfors. Hänet palkattiin vastaamaan paikan päällä projektin toteuttamisesta ja henkilökunnan koulutuksesta. Ahlforsin johdolla projektisuunnitelma tehtiin uusiksi. Hankittiin vain koneita, joille oli huolto ja vara-osia saatavissa Tansaniassa.

 

Varmuuden vuoksi hankinnat hoidettiin lopulta Suomessa toimivien maahantuojien kautta. Laskut maksettiin heille suoraan Helsingistä. Näin varainkäyttö pysyi tarkassa valvonnassa.  Koska suomalaiset maahantuojat olivat tilanneet koneet, niihin oli laitettu suomenkieliset käyttöohjeet.

 

Vuosi 1970 oli valtaisan kehitysoptimismin aikaa. Muistan ikuisesti tammikuussa 1970 viettämäni 10 päivää Tansaniassa. Talous kasvoi ja suunnitelmat olivat suuria. Elettiin Julius Nyereren parasta kautta.  Dar es Salaam oli miellyttävä kaupunki Intian valtameren rannalla. Kaikki toimi. Iltaisin tapasimme New Africa -hotellin terassilla kehitysyhteistyöntekijöitä. Tutustuin myös moniin vapautusliikkeiden edustajiin.

 

Kid Ahlforsin johdolla paino saatiin käyntiin vuonna 1971. Siellä painettiin oppikirjoja Portugalin siirtomaavallasta vapautetuilla alueilla toimiville kouluille. Oppikirjoissa haluttiin kertoa Mosambikista afrikkalaisen väestön näkökulmasta. Aikaisemmat olivat portugalilaisen siirtomaavallan tuottamia.

 

Portugalin neilikkavallankumous muutti maan siirtomaapolitiikan vuonna 1974. Vielä samana vuonna sovittiin vallansiirrosta Portugalin hallituksen ja Frelimon välillä. Valta siirrettiin Frelimolle ilman vaaleja, ja Mosambik itsenäistyi vuonna 1975.

 

Vuoden 1975 itsenäistymisen myötä kirjapaino siirrettiin Maputoon. Kirjapainoa hoitaneet tansanialais-intialainen Anton Paul Silveira ja mosambikilainen Alfredo Abilio Simango hoitivat siirron, laittoivat koneet uudelleen paikalleen ja jatkoivat painon toimintaa. Päätuotteena olivat viitisentoista vuoden ajan edelleen oppikirjat.

 

Oli ilo tavata tammikuussa 2007 Silveira ja Simango, jotka olivat käynnistämässä painoa Tansaniassa , kun kävin siellä toukokuussa 1971. He olivat hoitaneet koneita ja painoa silmiinpistävän hyvin, metalli kiilsi ja paikat olivat siistissä järjestyksessä.

 

Mosambikin itsenäistymisen kaksi ensimmäistä vuotta olivat raskaita. Mosambikista tuli myös osa suurvaltojen välistä taistelua. Sisällissota repi maata ja aiheutti valtavasti kuolonuhreja. Vasta vuonna 1992 saatiin Roomassa aikaan rauhansopimus, joka päätti sodan.

 

 

Edellä mainittiin, että Suomen kehitysyhteistyövarat olivat vuonna 1970 vain 0,06 % bruttokansantuotteesta. Ne nousivat vähitellen vuoteen 1981 mennessä 0,26 %:iin.

 

Kehitysyhteistyöosasto perustettiin ulkoministeriöön vuonna 1972. Timo Soikkanen kirjoittaa ulkoministeriön historiassa värikkäästi osaston alkuvaiheista.  Kun ensimmäinen osastopäällikkö Åke Vihtol nimitettiin, kertoi hän: ”Kehitysyhteistyötoimiston 76 idealistia, demaria ja jokunen muukin luovutettiin minulle sanoen, että on siellä jokunen hyväkin.”

 

Martti Ahtisaari oli toivonut apulaisosastopäällikön paikkaa. Osastopäällikkö Matti Tuovinen arveli kuitenkin, että mahdollinen nimitys aiheuttaisi ”komplikaatioita”. Ahtisaari nimitettiin kuitenkin myöhemmin tehtävään.

 

Päävastaanottajamaat lyötiin lukkoon budjetissa ensi kertaa vuodelle 1973. Valituksi tulivat Chile, Nigeria, Sambia ja Tansania. Kehitysyhteistyöpolitiikka oli kiivaankin poliittisen väittelyn kenttä, jossa eduskuntaan tulleiden suurten ikäluokkien edustajat olivat aktiivisia. Kehitysyhteistyöpolitiikan suuntaviivoja valmisteltiin vuonna 1976 asetetussa komiteassa, jota johti Jan-Magnus Jansson ja jäsenenä toimi mm. Erkki Tuomioja. Ulkoministeri Keijo Korhonen nimitti myös itsensä jäseneksi, mutta hänen viranhoitonsa aikana sijaisena oli VTK Jorma Ollila.

 

Kaiken kaikkiaan 1970-luku oli Saharan eteläpuoliselle Afrikalle vahvan kehityksen aikaa. Talous kasvoi 4 % vuodessa. Monet maat lisäsivät kehitysyhteistyöponnistuksiaan samaan aikaan. Optimismi ja usko tulevaisuuteen olivat suuria.

 

Suomen Punainen Risti oli tärkeä toimija alusta lähtien. SPR:n katastrofirahasto oli perustettu vuonna 1961, ja ensimmäiset kehitysyhteistyöohjelmat alkoivat vuonna 1964. Ensimmäinen kansainvälisen henkilöreservin peruskurssi pidettiin vuonna 1970.

 

 

Vuonna 1986 eduskunnan ulkoasiainvaliokunta teki matkan Afrikkaan tutustuakseen kehitysyhteistyökohteisiin ja eteläisen Afrikan tilanteeseen. Meillä oli kolme kohdemaata, Tansania, Zimbabwe ja Botswana. Valtuuskunnassa oli mukana mm. Jutta Zilliacus, Marjatta Väänänen ja Inger Hirvelä. Olin valiokunnan puheenjohtajana valtuuskunnan vetäjä.

 

Saavuimme Tansaniaan ensimmäisenä. Dar es Salaam oli kokonaan toinen kaupunki. Katuvaloja ei enää ollut. New Africa -hotellista ikkunat oli poistettu; uudet olivat nojanneet jo vuosia hylätyltä näyttäneen rakennuksen seinää vasten. Me asuimme suositukseni perusteella kuuluisassa Kilimanjaro-hotellissa.  Sekin oli romahtanut. Huoneista puuttui joko juokseva vesi tai toimiva sähkölamppu.

 

Kiersimme läpi monia kehitysyhteistyökohteita pätevän suurlähettilään Ilkka Ristimäen johdolla. Oli monia suuria pettymyksiä. Huomattavin kehitysyhteistyövaroin rakennettu lääketehdas seisoi ja oli ruostumassa, kun se ei kyennyt tuomaan tuotantoon tarvittavia peruskemikaaleja. Samanlaista viestiä tuli eri puolilta. Toki myönteisiäkin kokemuksia oli, mutta ne tulivat pienistä projekteista, joissa yhden henkilön panoksella tehtiin paljon. Silloin kun tarvittiin infrastruktuuria tai toimivaa hallintoa, tulokset olivat synkkiä.

 

Mitä oli tapahtunut? Pitkä sota Ugandan kanssa, kuivuus, mutta sen lisäksi myös vastuuton taloudenhoito, heikot instituutiot ja korruptio olivat ajaneet maan täydelliseen umpikujaan.

 

Tansanian jälkeen matkustimme Zimbabween. Se oli vastikään vapautunut. Robert Mugabe oli maan uusi johtaja. Jälleen kaikki toimi. Nyerere oli lausunut kuuluisat sanat Mugabelle: ” Olet saanut Afrikan timantin. Pidä siitä hyvä huoli”. Tänään tiedämme, miten on käynyt.

 

Sieltä jatkoimme Botswanaan. Pääkaupungissa eteläisten Afrikan maiden yhteistyöjärjestö Sadec piti päämajaansa. Botswanalla on ollut onnea timanttien myötä. Mutta siellä on ollut toimivat instituutiot ja hallinto. Botswanan kehitys jatkuu edelleen positiivisena.

Rakennesopeutus

 

1980-luvun alussa monien Afrikan maiden ulkoinen rahoitus oli kuivunut. Oli pakko ryhtyä toimenpiteisiin.  Ratkaisu oli rakennesopeutusohjelmat Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa.

 

Vaikeinta se oli juuri presidentti Nyeren kanssa. Nyere vastusti kaikkea ehdollisuutta, vain hänen valtiovarainministerinsä kannatti niitä. Nyere ajoi valuuttarahaston neuvottelijat pois maasta ja erotti valtiovarainministerinsä. Ensimmäiset ohjelmat olivat torsoja, mutta IMF hyväksyi ne puutteistaan huolimatta. Nyere taas sanoi, että IMF on lännen salaliitto, jonka tavoitteena on murskata Tansanian sosialistiset perinteet.

 

Vuodesta 1986 lähtien rakenneohjelmien myötä Tansanian taloutta liberalisoitiin vähitellen. Valuuttakurssien ja hintojen annettiin määräytyä markkinoilla. Yrityksiä yksityistettiin. Talouskasvu oli silti vaisua pitkään. Kaiken kaikkiaan talouskasvu eteläisen Afrikan maissa painui kahteen prosenttiin, mikä oli väestönkasvua alhaisempi luku. Maat köyhtyivät henkeä kohden. Afrikka oli monille menetetty maanosa, ja afrikkalaisilla oli melkein kaksi menetettyä vuosikymmentä.

 

 

Vuosi ulkoasiainvaliokunnan Afrikan matkan jälkeen, vuonna 1987 tulin valtiovarainministeriksi. Holkerin hallituksen aikana tapahtui kaksi merkittävää asiaa kehitysyhteistyöpolitiikan piirissä: Ensinnäkin kehitysyhteistyövarat nostettiin 0,7 %:iin kansantuotteesta. Toiseksi kehitysyhteistyölahjoituksista tehtävä verovähennys poistettiin. Myönnän vaikuttaneeni molempiin päätöksiin.

 

Kirsi Salosen ja Juha Rekolan  KEPA 20-vuotta historiikissa edellistä ei mainittu, jälkimmäinen kyllä. Oli tärkeää, että Suomi saavutti kehitysyhteistyötavoitteensa. Se oli huomattava askel. Maa ajautui myöhemmin syvään lamaan, jolloin näitä varoja karsittiin tuntuvasti.

 

Miksi kehitysyhteistyöavustusten verovähennys poistettiin? Kun jokin lahjoitus on verovähennyskelpoinen, siitä aiheutuu valtiolle verotulojen menetystä eli veromenoa. Selvitimme, katsotaanko tämä kehitysyhteistyömenoksi. Vastaus oli ei. Lisäsikö verovähennysoikeus lahjoituksia kehitysyhteistyöhön? Ei lisännyt. Lisäksi vähennyksellä oli verotuksen progression vuoksi se vaikutus, että samasta summasta saatu veroetu oli sitä suurempi, mitä suuremmat olivat tulot.

 

Valintani oli selvä: Lahjoitukset ovat arvostettavaa kansalaistoimintaa. Mutta verovähennyskelpoisuus ei lisännyt lahjoituksia ja vääristi tulonjakoa. Siksi valtion ei ollut syytä jatkaa sitä. Sen sijaan valtion panostus suunnattiin suoriin kehitysyhteistyövaroihin. Valtio saattoi tukea suoralla avustuksella kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyötoimintaa.

 

 

Suomi liittyi Euroopan Unionin jäseneksi vuonna 1995. Kehitysyhteistyökysymykset eivät olleet ongelma neuvotteluissa, ja neuvottelut keskittyvät aina ongelmiin. Jäsenyys toi meidät kuitenkin uuteen maailmaan, jossa oman suoran kehitysyhteistyön rinnalle tuli EU:n kehitysyhteistyö, johon suureksi ilokseni Kehys ry. panostaa.

 

EU:n kehitysyhteistyöpolitiikalla on oma historiansa ja oma erikoinen rahoitustaustansa. Osa rahoitetaan suoraan budjetista. Viime viikon huippukokous ei kyennyt antamaan selvää suuntaviivaa tämän osuuden kehityksestä. Toinen osa rahoitetaan kehitysrahastosta, jotka nojautuvat Yaouden ja Lomén sopimuksiin. Tämä kaksijakoisuus ei ole ongelmaton. Parempi olisi pitää ne normaalioloissa yhdessä. Nyt kun jäsenmaat ajavat kokonaiskehykset ahtaalle, joku voi myös sanoa, että onneksi se ei koske kaikkea.

 

Olin mukana vastaavissa budjettineuvotteluissa Berliinissä maaliskuussa 1999. Ne päättyivät onneksi tuloksellisesti, ja ns. Agenda 2000 saatiin hyväksytyksi. Matkustimme sen jälkeen lomalle Egyptiin.  Siellä soi puhelin pitkäperjantaina. Puhelimen päässä oli humanitaarisesta avusta vastaava komissaari Emma Bonino.
”Voitko tulla heti huoneeseeni?”
”Valitettavasti olen Kairossa, en Brysselissä”, vastasin. Mutta lupasin olla paikalla pääsiäismaanantaina.

 

Kun sitten olin paikalla, Emman huone oli ääriään myöten täynnä papereita. Hänen mukaansa parlamentin budjettivalvontakomitea ahdisteli ja vaati alkuviikosta selvitystä jokaisesta matkasta, jonka hän oli tehnyt kriisialueilla. Yritin auttaa parhaani mukaan, jotta vastaus tehtäisiin järjestyneesti. Ei se ole ihan helppoa, jos kysymyksestä kuultaa läpi varmuus petoksesta.

 

Kehys ry. toteaa myös, että kaiken EU:n sisä- ja ulkopolitiikan on tuettava köyhyyden vähentämistä.  Järjestönne kirjoittaa, että kehityspolitiikan tulee olla johdonmukaista. Olen monesta asiasta samaa mieltä.

 

 

Yksi asia, josta ehkä olisi syytä jatkaa keskustelua, on talouspolitiikan, instituutioiden ja kehityksen suhde.

 

Jos Afrikka oli menetetty maanosa 1980- ja 1990-luvulla, on sen kasvu valtaosassa maita ollut 2000-luvulla vahvaa. Lähtötaso on alhainen, mutta kasvu antaa kehitykselle kokonaan toiset mahdollisuudet.

 

Kun parin vuosikymmenen aikana uutiset olivat jatkuvasti synkkiä, IMF:n lokakuisen Saharan eteläpuolisen Afrikan raportin otsikko on: ” Kasvun ylläpitäminen epävarmassa maailmassa.” Kasvun ennustetaan jatkuvan 5 ½ prosentin tasolla vuosina 2012–2013.  Köyhien maiden kasvua tukee vahva kotimainen kysyntä.

 

Mitä kertoo IMF Tansaniasta?  Tansanian talous on muuttunut ratkaisevasti 2000-luvulla. Maatalous suuntautuu viennin sijasta kotimaisen kulutuksen tyydyttämiseen. Väestö kasvaa ja tarvitsee lisää elintarvikkeita. 

 

Mineraalien ja teollisuustuotteiden vienti on korvannut maataloustuotteiden viennin.  Niissä yksikköhinnat ovat paljon korkeammat ja arvonlisäys suurempi, ja siten myönteinen vaikutus talouteen huomattava.

 

Miten tällainen muutos vuoden 1986 kurimuksesta on ollut mahdollinen? Syynä ovat talouden huomattavat rakennemuutokset. Mainitsin jo hinta- ja valuuttakurssien sääntelyn lopettamisen. Lisäksi kauppaa on vapautettu. Keskuspankille on annettu itsenäisyys, ja sen tehtävänä on ollut hintavakauden turvaaminen. Julkista hallintoa on uudistettu, ja alueellista integraatiota on onnistuttu lisäämään. Inflaatio on pudonnut yksinumeroisiin lukuihin, ja julkinen talous on saatu vakautetuksi. Tuottavuus on kasvanut, ja yhteisillä resursseilla on saatu enemmän aikaan.

 

Kasvuluvuissa tämä näkyy voimakkaasti: BKT kasvoi 1990-luvulla keskimäärin 3 %, mutta 2000-luvulla kasvu on ollut keskimäärin 6,7 %. Muutos merkitsee suurta askelta politiikassa köyhyyden vähentämiseksi.

 

 

Mitä yhdistää 18-vuotiaan taksvärkkiläisen ja 62-vuotiaan keskuspankin pääjohtajan maailmankuvaa?

 

Arvoissa ei ole muutosta. Ihmisten arvo on yhtäläinen. Köyhyyttä vastaan on kamppailtava kaikkialla.

 

Ei ole muutosta myöskään siinä, että kansalaistoiminta on tavattoman tärkeää. Se vahvistaa yhteiskuntaa ja luo pohjan solidaarisuudelle. Valtion kehitysyhteistyötoiminta ja kansalaisjärjestöjen ponnistukset ovat toisiaan tukevia ja täydentäviä.

 

Ehkä tänään 1980-luvun synkän kokemuksen jälkeen korostuu kuitenkin kaksi asiaa entistä enemmän: Yhtäältä kehitys edellyttää vahvoja instituutioita. Tarvitaan toimiva oikeuslaitos ja korruptiota vastaan taisteleva hallinto. Tarvitaan itsenäinen keskuspankki, joka pitää inflaation kurissa. Korkea hintojen nousu iskee aina pahiten köyhiin. Toisaalta tarvitaan myös terve kansantalous, joka voi jalostaa kilpailukykyisiä tuotteita vientiin, jotta välttämätön tuonti voidaan rahoittaa. Tarvitaan kestävä julkinen talous, joka estää velkakierteen ja mahdollistaa yhteiskunnan tasapainoisen kehittämisen.

 

Jos instituutiot ovat korruption syömiä ja kansantalous on retuperällä, mikään ulkoinen kehitysyhteistyöponnistus ei tuo ratkaisua. Kun ne ovat kunnossa, kehitysyhteistyöpanosten kerrannaisvaikutus on moninainen.