Pääjohtaja Erkki Liikanen: Demokratia ja talouskriisi: Väinö Tannerin ja Mauno Koiviston toiminnan tarkastelua, Lahti 8.2.2013

Avauspuheenvuoro Suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa
8.2.2013 klo 15.00

 

Tämänvuotisten Suomalaisten historiapäivien aluksi pidetyssä Danielson-Kalmari – seminaarissa oli aiheena äärioikeisto Euroopassa 1930-luvulla. Silloin talouskriisi ruokki erilaisia demokratian vastaisia ääriliikkeitä ja demokratia joutui puolustuskannalle Euroopassa.

 

Suomi muodosti maailmansotien välisenä aikana vallinneesta trendistä onnellisen poikkeuksen sikäli, että meillä demokratia itse asiassa vakiintui ja vahvistui, huolimatta siitä, että Suomessakin nationalistiset ja äärioikeistolaiset virtaukset olivat välillä hyvin voimakkaita.

 

Yksi itsenäisen Suomen historian päätrendeistä on ollut parlamentarismin vakiintuminen ja kehittyminen. Tie, joka johti syksyn 1918 kuningasseikkailusta presidenttivaltaisen tasavallan kautta nyt voimassaolevaan perustuslakiin, on ollut pitkä ja monivaiheinen. Jos ryhtyy hakemaan hahmoja, joilla on tähän kehitykseen ollut suuri vaikutus, nousevat esille esimerkiksi K.J. Ståhlberg ja Kyösti Kallio.

 

Tänään olen valinnut aiheekseni kaksi henkilöä, jotka ovat olleet merkittäviä sekä parlamentarismin edistäjinä että kriisiaikojen talouspoliitikkoina.

 

Ensimmäinen on Väinö Tanner. Tanner oli sisällissodan ajan sivussa ja taisteli sen jälkeen vuosikymmenet sekä äärivasemmiston että – oikeiston diktatuuripyrkimyksiä vastaan ja parlamentarismin puolesta.  Tannerin panos oli keskeinen siinä, että Suomen demokratia vakiintui kansalaissodan jälkeen 1920- ja 1930-luvulla.

 

Toinen on Mauno Koivisto. Hänen ansionsa poliittisen järjestelmämme parlamentarisoimisessa 1980-luvulla ovat kiistattomat.

 

Kun ajattelee näiden miesten uraa, niistä löytyy monia yhteisiä piirteitä. Molemmat olivat politiikan johtoon nousseita talousmiehiä, joiden ura lähti nousuun työväenliikkeen yritystoiminnan piiristä, Tannerin tapauksessa Elannon pääjohtajan paikalta, Koiviston kohdalla Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajan tehtävistä. Kumpikin toimi pääministerinä (Tanner kerran, Koivisto kahdesti) ja valtiovarainministerinä (Tanner kolmessa, Koivisto kahdessa hallituksessa). He toimivat omana aikanaan keskeisissä asemissa myös Suomen Pankin hallinnossa. Molemmat tulivat vaatimattomista oloista.

 

Suomen Pankki on maamme ensimmäinen parlamentin valvonnassa oleva julkinen laitos. Pankki annettiin valtiopäivien ”takuulle ja hoitoon” jo vuonna 1868. Puolen vuosisadan ajan pankki oli Suomessa ainoa valtiokoneiston osa, joka toimi valtiopäivien eikä keisarin alaisuudessa. Pankilla ja suomalaisella parlamentarismilla on pitkät yhteiset juuret. 

 

Väinö Tannerin ura Suomen Pankin hallinnossa oli poikkeuksellisen pitkä. Tanner nousi ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan 26-vuotiaana vuonna 1907. Seuraavana vuonna hänet kutsuttiin Suomen Pankin tilintarkastajaksi. Pankkivaltuusmieheksi hänet valittiin vuonna 1919. Hän jatkoi tässä tehtävässä kevääseen 1962 asti. Siihen tuli vain yksi kuuden vuoden tauko sotasyyllisyystuomion vuoksi. Suomen Pankin ja Tannerin yhteinen historia ulottui siis peräti seitsemälle vuosikymmenelle. Vastaavaa ei Suomen Pankin historiasta löydy. Tuskin tulee löytymäänkään.

 

Mauno Koiviston ura Suomen Pankissa oli paljon lyhyempi, mutta se on keskeinen osa sekä Koiviston että Suomen Pankin kuvaa kansan muistissa. Koivisto nimitettiin pääjohtajaksi vuoden 1968 alusta sen jälkeen, kun Klaus Waris oli eronnut edellisvuoden suurdevalvaation jälkeen. Koivisto oli kahteen kertaan virkavapaalla pääministerin tehtävien vuoksi ja kerran Paasion toisen hallituksen valtiovarainminsterinä, mutta muuten johti pankkia presidentiksi valintaansa saakka vuonna 1982. Näin hänen aktiivinen aikansa Suomen Pankin johdossa jäi kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden mittaiseksi.

 

Sekä Tannerin että Koiviston aikaan Suomen Pankin hallinnossa sisältyi vaikea talouskriisi. Tanner oli pankkivaltuutettuna keskeinen rahapoliittinen vaikuttaja, kun Suomen kansantalous 1920-luvun päättyessä joutui maailmanlaajuisen lamakauden kouriin. Kriisi kesti pitkään 1930-luvulle.

 

Myös Koiviston pääjohtajakauden dramaattisimmat vaiheet osuvat kansainvälisen talouskriisin aikaan. Tilanne kärjistyi meillä vuosina 1975–1977, jolloin Suomi ajautui öljykriisin jälkimainingeissa maksutasekriisiin ja Kansainvälisen valuuttarahaston ohjaukseen.  Vuodet muistetaan varsinkin Miettusen hätätilahallituksesta, jonka presidentti Kekkonen ”runnasi” kokoon. 

Väinö Tannerin asennetta hänen yhteiskunnallisiin tehtäviinsä kuvaa seuraava lainaus:
”Minä olen katsonut asiaa kokonaan toiselta kannalta. Olen sanonut itselleni: ’Jos sinä jonkun viran otat vastaan, niin sinä myös hoidat sen.’ Siinä ei silloin vallan paljon saa valita ruokiaan, vaan on syötävä niin hyvät kuin huonotkin.”

 

Näin Tanner vastasi, kun häntä SDP:n vuoden 1930 puoluekokouksessa kritisoitiin siitä, että hän 16.5.1927 oli ottanut vastaan pääministerinä ja presidentin sijaisena suojeluskuntien paraatin sotaväen lippujuhlan päivänä. Sitä vietettiin valkoisen armeijan voiton kunniaksi. Hänestä sosialidemokraattien vähemmistöhallituksen muodostamiseen suostuminen oli tilaisuus asioihin vaikuttamiseen, mutta silloin oli toimittava demokratian pelisääntöjen mukaan ja hoidettava myös oman ryhmän kannalta hankalat asiat.

 

Väinö Tanner tuli ylioppilaaksi Helsingin Reaalilyseosta, Ressusta.  Kun isä työskenteli jarrumiehenä rautateillä ja äiti oli pääkaupunkiin muuttanut torpparin tytär, ei pojan lähettäminen oppikouluun ollut itsestään selvää. Lukioon menoa isä suorastaan vastusti. Mielenkiintoista sinänsä oli, että Ressun luokkatovereiden sosiaalinen tausta ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta poikennut Väinö Tannerista.

 

Myöhemmät opinnot, eli päästötodistus Suomen Liikemiesten Kauppaopistosta sekä työn ohessa suoritettu oikeustieteen tutkinto, antoivat tukea myöhemmälle uralle.

 

Suomen Liikemiesten Kauppaopisto ei ollut mikään vähäpätöinen laitos. Tannerin opiskellessa siellä oli  opettajana muun muassa nuori juristi nimeltään J.K. Paasikivi. Toinen merkkihahmo opettajien joukossa oli myöhemmin kansantaloustieteen professoriksi noussut Yrjö Jahnsson, joka kannusti Tanneria perehtymään osuustoimintaan. Jahnssoniin palaan vielä myöhemmin.

 

Väinö Tanner toimi Oskari Tokoin senaatin valtiovarainpäällikkönä maaliskuusta syyskuuhun vuonna 1917. Näinä sekasortoisina kuukausina senaattori Tannerin vastuulla oli ajoittain myös maan elintarvikehuolto. Tanner näki, miten elintarvikepulasta sekä siihen liittyneestä elinkustannusten jyrkästä noususta kärsi eniten työväestö, sekä maaseudulla että kaupungeissa. Näissä oloissa syntynyt katkeruus vaikutti merkittävästi yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristymiseen ja radikaalien ei-parlamentaaristen virtausten valtaannousuun työväenliikkeessä.

 

Tanner näki, kuinka pienituloisten oli mahdotonta suojautua laukkaavaa inflaatiota vastaan. Ehkä juuri tästä syystä hänen rahapolitiikkansa punaisena lankana säilyi läpi vuosikymmenten inflaation vastainen taistelu.

 

Rahapoliittisten kysymysten pariin Tanner joutui tultuaan pankkivaltuusmieheksi vuonna 1919. Alkuvaiheissa puheenjohtajana oli vakuutusjohtajana kannuksensa hankkinut Wille Lavonius (edistyspuolue) ja hänen jälkeensä vuodesta 1924 lähtien professori Ernst Nevanlinna (kokoomus).  Tannerista tuli samalla valtuusmiesten varapuheenjohtaja. Myöhemmin, Nevanlinnan kuoltua, Tanner nousi pankkivaltuuston puheenjohtajaksi.

 

Pankkivaltuutetun asema oli tärkeä. Risto Rytin tultua 35-vuotiaana pankin pääjohtajaksi, vuonna 1924, pääjohtajan vaikutusvalta kasvoi, mutta hänkin oli toiminnassaan riippuvainen pankkivaltuuston tuesta.  Käytännössä Nevanlinnan, Tannerin ja Rytin yhteistyö rahapolitiikassa oli yleensä saumatonta ja keskinäisen kunnioituksen leimaamaa.

 

Vaikka Tannerilla ja Rytillä oli eriäviä näkemyksiä sisäpoliittisista kysymyksistä, kuten suhtautumisessa punaisten armahduksiin, niin rahapoliittisissa kysymyksissä heidän näkemyksenä olivat samansuuntaiset. Tannerille ja Rytille keskuspankin itsenäisyys oli selviö, ja kumpikin näki pankkivaltuusmiesten roolin samalla tavalla. Vaikka pankkivaltuutetut olivat eduskunnan valitsemia, niin pankkivaltuusmiehinä he toimivat enemmänkin itsenäisinä asiantuntijoina kuin omien eduskuntaryhmiensä sanansaattajina.

 

Tannerin toimintaa pankkivaltuustossa leimasi äärimmilleen viety käytännöllisyys. Osuusliike Elannon johtajana Tanner oli perillä myös niistä tarpeista, joita liike-elämällä rahapolitiikan osalta oli. Tannerin pragmaattisuutta kuvaa osuvasti hänen lausahduksensa pankkivaltuustossa: ”Ei täällä mitään teorioita päätetä, vaan käsitellään konkreettisia asioita”.

 

Suomen Pankin johtokunta ja pankkivaltuusmiehet löysivät Tannerin tullessa mukaan yhteisen näkemyksen siitä, miten ajan taloudellisesta kaaoksesta olisi päästävä ulos. Ensin oli vakautettava valtiontalous ja irtauduttava setelirahoituksesta, mikä vuonna 1918 oli suurin inflaation aiheuttaja.  Sen jälkeen olisi vuorossa Suomen ulkomaisen maksutaseen tasapainottaminen ja sen myötä valuuttakurssien vakauttaminen. Tämän jälkeen olisi sitten mahdollista palata takaisin kultakantaan.

 

Kultakannan jälleenrakentaminen oli 1920-luvulla kansainvälisen valuuttayhteistyön päätavoite. Tulikasteensa kansainvälisiin rahapoliittisiin kysymyksiin Tanner sai keväällä 1922, jolloin Italian Genovassa järjestettiin kansainvälinen talouskokous, jossa mm. päätettiin suosituksista kultakantaan palaamiseksi.

 

Suomen valtuuskuntaa johti pääministeri Juho Vennola ja Suomen Pankkia edustivat pankkivaltuusmiehet Nevanlinna ja Tanner. Kokouksen isäntämaa Italia oli talouskriisissä ja poliittisesti epävakaa. Puoli vuotta sen jälkeen kun Genovan konferenssi oli päättynyt, Mussolinin mustapaidat marssivat Roomaan.

 

Suomessa valtiovarainministeri Risto Ryti ja silloin Otto Stenrothin johtama Suomen Pankki toimivat kitkattomassa yhteistyössä. Valtiontalous oli saatu tasapainoon hämmästyttävän nopeasti, ja valuuttatilannekin alkoi parantua. Vuonna 1924, sen jälkeen kun Ryti oli tullut Suomen Pankin pääjohtajaksi, alettiin valmistella lopullisen askeleen ottamista, markan kultakytkentää.

 

Pankkivaltuusto oli kultakantapolitiikan päälinjoista yksimielinen, ja ainoa keskusteluja synnyttänyt asia oli kiinnityskurssin valinta.  Lopulta markan arvo kiinnitettiin pääjohtaja Rytin kannan mukaisesti.  Myös yleinen mielipide kannatti kultakantaan palaamista. Kultakantaan markka liitettiin muodollisestikin vuoden 1926 alusta.

 

Tietysti soraääniäkin löytyi, ja äänekkäin oli Tannerin entinen opettaja kauppaopiston ajoilta, nyt Teknillisen korkeakoulun kansantaloustieteen professoriksi siirtynyt Yrjö Jahnsson. Jahnssonin mielestä kultakantaan mentiin liian vahvalla valuuttakurssilla ja rahapolitiikka oli pidetty liian kireänä.

 

Kun 1930-luvun laman aikana rahapolitiikkaa kiristettiin voimakkaasti kultakannassa pysymisen turvaamiseksi, Jahnssonista tuli suomalaisen rahapolitiikan leppymättömin kriitikko ja yksi pulaliikkeen johtohahmoista. Samalla Tannerin ja Jahnssonin vanha ystävyys muuttui katkeraksi vihamielisyydeksi. Jahnssonin mielestä rahan määrää oli lisättävä ja annettava hintojen nousta. Maatalouden asemaa oli hänestä helpotettava korottamalla viljan tuontitulleja. Vaatimus oli Tannerille kauhistus, koska elintarvikkeiden hintatason korottaminen heikentäisi suoraan palkansaajien reaaliansioita.

 

Jahnsson piti puoluetaustan omaavia henkilöitä Suomen Pankin johdossa ”pyhinä kissoina”, joiden olemassaolon tarkoituksena oli suojata pankin rahapolitiikkaa kritiikiltä. Kovimmin Jahnsson hyökkäsi maalaisliiton Kyösti Kalliota vastaan, joka oli Suomen Pankin johtokunnan jäsen, mutta pyhiä kissoja olivat myös sosialidemokraatit Väinö Tanner ja pankinjohtaja Lauri af Heurlin.

 

Eduskunnassa paine keskuspankin toimintaa kohtaan tuli lähinnä maalaisliitosta, sillä pulaliikkeen edustajilla oli vahva asema juuri maalaisliiton piirissä. Maalaisliiton pankkivaltuusmiehet vaativat mm. rahapolitiikan voimakasta keventämistä, jotta deflaatiokehitys katkeaisi ja säännösten muuttamista siten, että Suomen Pankki voisi aloittaa maatalouden luotottamisen. Tämä johti konfliktiin pankkivaltuuston enemmistön kanssa, johon Tannerkin kuului. Se piti vaatimuksia mahdottomina, jopa vaarallisina.

 

Vuosi 1931 oli kaikkein vaikein. Lainaus J. K. Paasikiven päiväkirjasta 29.6.1931 kuvaa pankkivaltuuston sisällä vallinneita paineita ja Tannerin asemaa. ”Tapasin Nevanlinnan pankista mennessäni. Walitti, miten kehnosti on Suomen Pankin valtuusto nyt kokoonpantu. Maalaisliittolaisista: Lahdensuo, Westerinen ja Leppälä (kukaan ei ymmärrä mitään). Sosialidemokraateista: W. Tanner (hyvä), Ailio (ei ymmärrä, seuraa Tanneria) ja Helo (epäluotettava, ei tiedä, missä kulloinkin on). Ruotsalaisista: E. Frenckell (joka agiteerasi itsensä professori af Forsellesin sijaan). Eräs maalaisliittolainen pankkivaltuusmies oli kokouksessa sanonut: ”Minulle on ilmoitettu, että Suomen Pankki perustettiin maanviljelyksen auttamiseksi” !! Tämä kauhistutti Nevanlinnaa. Ja kyllä se on hirmuista, että valtionpankin hoitoon tällaiset tietämättömät voivat vaikuttaa.”

 

Sekä Risto Ryti että pankkivaltuuston enemmistö katsoivat, että Suomen oli tasapainotettava maksutaseensa säästämistä lisäämällä. Tämä strategia johti Valtion menojen supistamislautakunnan asettamiseen keväällä 1931. Sen puheenjohtajaksi kutsuttiin J. K. Paasikivi (KOP ja kok) ja jäseniksi Risto Ryti (Suomen Pankki ja edistyspuolue.), Alexander Frey (PYP ja Rkp), Tyko Reinikka (KOP ja maalaisliitto), Väinö Tanner (Elanto ja Sdp). Mukana oli siis neljä johtavaa pankkimiestä sekä Tanner. Suurimpana yksittäisenä säästökohteena lautakunta esitti virkamiesten palkkojen yleistä alennusta. Perusteluna tähän oli edellisten vuosien deflaatio, jonka vallitessa virkamiesten reaalipalkat olivat nousseet. SDP:lle Tannerin mukana olo tässä pankkimiesten miehittämässä lautakunnassa oli vaikeasti nieltävä pala, ja siitä käytiin kiivaitakin keskusteluja jopa puoluekokouksessa.

 

Vuosi 1931 kulminoitui eurooppalaiseen valuuttakriisiin, jonka yhteydessä Britannia ja Pohjoismaat, Suomi niiden mukana joutuivat irrottautumaan kultakannasta. Lamakausi kesti kuitenkin Suomessa tämän jälkeen vielä runsaat pari vuotta, ja vasta vuonna 1934 oli siirrytty selvästi uuteen kasvuun. Suomen poliittinen epävakaus kärjistyi juuri laman ollessa pahimmillaan keväällä 1932 Mäntsälän kapinaan.

 

Lamavuodet eivät muuttaneet Tannerin talouspoliittisia perusnäkemyksiä. Hänen lähtökohtanaan oli kurinalainen valtiontalous, jossa julkiset menot sovitettaisiin tulojen mukaan. Verotuksen kiristämisessä oli oltava varovainen, jotta paisuva julkinen talous ei estäisi pääomanmuodostusta. Varoittavana esimerkkinä Tanner piti 1920-luvun kehitystä, jolloin sekä hallitus että erityisesti eduskunta olivat Tannerin mukaan lisänneet menoja liian ”suruttomalla” tavalla.

 

Valtion velkaantumista oli siis jatkossakin varottava, ja hyvinä aikoina suhdannerahastoihin olisi  kerättävän säästöjä, joita  purkamalla päästäisiin huonojen aikojen yli. Tämä oli hänen keskeinen sanomansa, kun hän Cajanderin punamultahallituksen valtiovarainministerinä syksyllä 1938 esitteli laatimansa tulo- ja menoarvion vuodelle 1939. Tannerin säästäväisyys kohdistui myös puolustusmenoihin, mitä myöhemmin tunnetusti on kritisoitu.

 

Cajanderin hallitus, joka muodostettiin keväällä 1937, oli ensimmäinen koalitiohallitus, jossa sosialidemokraatit olivat mukana. Tanner myönsi, että sen muodostaneet puolueet, edistyspuolue, ruotsalainen kansanpuolue, maalaisliitto ja sosialidemokraatit, vetivät ”monessa suhteessa eri köyttä”, mutta hän näki tämän hallituksen demokraattisten voimien yhteenliittymänä. Hän sanoi, että ”sen muodostamisen myötä oli pantu lopullinen päätepiste lapualaiskauden tapahtumille.”

 

Sota-aikana Suomen Pankin ja valtiovaranministeriön yhteistyö oli tiivistä. Tiiviin yhteistyön varmisti Tannerin kaksoisrooli, hän toimi sekä valtiovarainministerinä että pankkivaltuusmiesten puheenjohtajana. Tämä merkitsi poikkeamista keskuspankin itsenäisen aseman periaatteesta, mutta poikkeuksellisissa oloissa Tanner piti sitä toimivana ratkaisuna. Kysymys intressiristiriidoista sai väistyä, eikä juridista jääviysongelmaa katsottu olevan.

 

Sotasyyllisyystuomio katkaisi Tannerin poliittisen toiminnan. Eduskuntaan hän palasi vuonna 1951 ja saman tien myös takaisin pankkivaltuustoon. Uudessa poliittisessa tilanteessa häntä ei enää valittu valtuuston puheenjohtajaksi, vaan hän joutui tyytymään varapuheenjohtajan asemaan.

 

Tannerin rahapoliittisia linjanvetoja eivät kuluneet vuodet olleet suuresti muuttaneet. Hänen mukaansa keskuspankin tärkeimpänä tehtävänä oli rahan arvon vakauden turvaaminen.  Tannerin mukaan valtio nojautui liian helposti Suomen Pankin setelikoneeseen valtion rahatarpeita tyydytettäessä. Monessa maassa keskuspankki ei saanut luotottaa valtiota ja tätä olisi myös Suomessa tavoiteltava. Tässä kohden Tannerin terveen valtiontalouden doktriini nousi pinnalle. Vuonna 1952 hän sanoi: ”Hallitusten olisi päästävä siihen, että ne budjettia laatiessaan ja valtion menoja suunnitellessaan ottaisivat huomioon, minkä verran verovaroilla ja muilla valtion tuloilla on mahdollista näitä tarpeita tyydyttää. Sen yli meneviä rasituksia ei yleensä pitäisi ottaa huomioon”.

 

Suurina ongelmina Tanner piti hintojen ja palkkojen välistä kilpajuoksua sekä jatkuvasti paisunutta julkista taloutta. Vain vahvistamalla kansalaisten luottamusta poliittista järjestelmää kohtaan voitaisiin päästä tilanteeseen, jossa kansalaiset olisivat valmiita niihin uhrauksiin, joiden avulla markan arvo voitaisiin vakauttaa. Näin pystyttäisiin vahvistamaan positiivisia odotuksia rahanarvon säilymistä kohtaan, ja keskuspankki onnistuisi tehtävässään rahanarvon vakauden säilyttäjänä. 

 

***

Mauno Koiviston ura talouspolitiikassa alkoi samoihin aikoihin kun Tannerin toiminta oli päättymässä. Koivisto, josta oli tullut Helsingin Työväen Säästöpankin johtaja vuonna 1958, aktivoitui talouspoliittisena keskustelijana 1960-luvun alkuvuosina. Tanner puolestaan jättäytyi sivuun politiikasta 1960-luvun alussa, pankkivaltuustosta hän jäi pois vuonna 1962.  

 

Miesten elämänvaiheiden yhtäläisyydet alkavat jo heidän nuoruudestaan. Koivisto opiskeli työn ohessa kuten Tannerkin aikanaan. Kumpikin työläisperheen poika suoritti siksi akateemisen tutkintonsa suhteellisen myöhään, 30-vuotiaana, Tanner oikeustieteessä ja Koivisto sosiologiassa. Koivisto aloitti talousmiehen uransa Helsingin Työväen Säästöpankin johtajana, Tanner toimi osuusliike Elannon toimitusjohtajana 30 vuotta. Koivistokin ehdittiin jo valita Elannon johtoon, muttei ehtinyt ottaa tointa vastaan ennen kuin Klaus Wariksen ero vapautti hänelle Suomen Pankin pääjohtajan vakanssin.

 

Koivisto alkoi erikoistua talouspoliittisiin kysymyksiin Työväen säästöpankin johtajana ollessaan. Tuohon aikaan, 1950-luvun lopussa, hän solmi myös suhteet nouseviin talouspoliittisiin tähtiin. Koiviston talouspoliittiset keskustelukumppanit löytyivät niin sanotusta O-ryhmästä. Tämä oli nuorten taloustieteilijöiden keskustelupiiri, joka oli syntynyt lähinnä Suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen nuorten kykyjen piirissä.  Ryhmään kuului sellaisia hahmoja kuin Olavi Niitamo, Jussi Linnamo, Timo Helelä ja Jaakko Lassila. Akateemisesti tunnetuimmaksi tuli Jouko Paunio.

 

Mauno Koivisto tuli suuren yleisön tuntemaksi Rafael Paasion kansanrintamahallituksen valtiovarainministerinä.  Tuolloin SKDL palasi hallitukseen. Hallitus muodostettiin vuoden 1966 toukokuussa. Väinö Tanner oli kuollut kuukautta aikaisemmin. Kysyin kerran Koivistolta, ehtikö hän aikaisemmin puhua Tannerin kanssa siitä mahdollisuudesta, että SKDL tulisi hallitukseen. Olihan asia ollut esillä julkisessa keskustelussa jo jonkin aikaa. Mauno Koivisto sanoi keskustelleensa asiasta.

 

Muistelmissaan ”Kaksi kautta” Koivisto kertoo, että hänen suhtautumisensa Väinö Tanneriin oli vaikeaa. Koivisto kirjoittaa: ” Mielestäni hän (Tanner) oli tehnyt isänmaalle suuria palveluksia ja joutunut aiheettomasti ja väärin perustein sotasyyllisenä tuomituksi”. Koivisto katsoi, että sosialidemokraattisen puolueen pitäisi luoda paremmat suhteet Neuvostoliittoon. ”Tannerilla ei ollut tähän mitään kielteistä sanottavana, hän vain korosti sitä, että arvokkuus on säilytettävä eikä ulkopuolisia saa päästää puuttumaan sisäisiin asioihin”.

 

Koivisto nousi Suomen Pankin pääjohtajaksi Tannerin vastustajan, Urho Kekkosen tuella. Kekkonen oli kiinnostunut tulopolitiikasta, jota oltiin tuohon aikaan tuomassa Suomeen, Presidentti katsoi, että Suomen Pankin pääjohtaja tarvitsisi ammattiyhdistysliikkeen tuen työssään rahan arvon puolustamiseksi.  Suomen Kuvalehteen Kekkonen kirjoitti nimimerkkinsä ”Liimataisen” suojassa, että Koivistolla olisi ”vasemmiston miehenä” parhaat mahdollisuudet ay-liikkeen tuen saamiseen rahapolitiikalle. Hän sivuutti näin Koiviston hyväksi muut esille tulleet ehdokkaat, nimittäin oman luottomiehensä Ahti Karjalaisen sekä virkamieslinjaa edustaneen Reino Rossin.  

 

Tulopolitiikka olikin talouspolitiikan asialistan kärjessä Koiviston pääjohtajakauden alkuvuosina. Ns. Liinamaa-sopimuksilla saavutettiin inflaation hillinnässä hyviä tuloksia ja autettiin talous niin kovaan kasvuun, että Koivisto jo ihmetteli, eikö mitään muuta politiikkaa tarvitakaan. Hän ironisoi, että maassa ilmeisesti kuviteltiin, että tulopolitiikan ansiosta ”finanssi- ja rahapolitiikan harjoittajat voivat vastuusta keventyneinä siirtyä aika lailla sivummalle.” 

 

Tulopolitiikan kultakausi jäi lopulta lyhyeksi, kun inflaatiota ei onnistuttu pitämään hallinnassa. Talouspolitiikka tavoitteli kasvua liian kunnianhimoisesti, ja talous ylikuumeni. Tämän päälle tuli vielä ensimmäinen öljykriisi, joka nosti inflaatiolukemat teollisuusmaissa kaksinumeroiseksi ja romahdutti länsimaissa jo pari vuosikymmentä jatkuneen, halpaan energiaan perustuneen, taloudellisen kasvun mallin. 

 

Suomen kansantalous joutui vuonna 1974 pahasti pois tasapainosta. Taustalla oli Suomen talouden ylikuumeneminen samaan aikaan kun läntiset vientimarkkinat lamaantuivat. Suomen tilanne oli sikäli erilainen kuin muissa länsimaissa, että öljyntuontimme tapahtui bilateraalisen kaupan puitteissa Neuvostoliitosta. Neuvostoliiton oli käytettävä Suomesta saamansa öljytulot tavaroiden ostoihin Suomesta. Öljyn hinnan äkillinen nelinkertaistuminen kasvatti Suomen idänvientiä aivan ennen kokemattomalla tavalla. Suomen kansantalous ylikuumeni samalla kun länsimarkkinat menivät taantumaan. Inflaatio Suomessa kiihtyi 18 prosentin vuosivauhtiin ja ulkomaankaupan vajaus syveni ennätystasolle. Suomen Pankissa arvioitiin tilanne kestämättömäksi.   

 

Keväällä 1975 valuuttatilanteen yhä heikentyessä Suomi kääntyi Mauno Koiviston aloitteesta Kansainvälisen Valuuttarahaston puoleen pyytäen siltä tukiluottoja. Koivisto esitti valuuttarahastolle hallituksen puolesta järjestön vaatiman vakautusohjelman, jossa luvattiin kiristää sekä finanssi- että rahapolitiikkaa selvästi. Ohjelma perustui hallituksen hyväksymään finanssipoliittiseen toimenpidekokonaisuuteen ja Suomen Pankin suunnitelmaan rahapolitiikan kiristämiseksi. Vuoden 1976 keväällä Valuuttarahastolle jouduttiin esittämään vielä toinen, edellistä tiukempi ohjelma, kun sopeutustoimet eivät olleet edenneet, ja jouduttiin hakemaan uutta tukiluottoa.

 

Samoin kuin Suomen Pankin kireä rahapolitiikka 1930-luvun kriisin alussa, herätti myös Koiviston politiikka 1970-luvun kriisin aikana paljon kritiikkiä. Professori Jouko Paunio, Koiviston vanha ystävä O-ryhmän ajoilta oli ehkä näkyvimpiä ja arvovaltaisimpia kriitikoita. Hän arvosteli Koiviston silloista politiikkaa ankarasti mm. Tieteen päivillä pitämässään esitelmässä vuoden 1977 alussa. Paunion mielestä harjoitettu talouspolitiikka oli rajoittanut kysyntää liiaksi ja hän vaati devalvaatiota sen sijaan.

 

Asiasta sukeutui paljon huomiota saanut julkinen keskustelu. Koivisto halusi pitää kiinni inflaation hidastamisessa saavutetusta menestyksestä ja vastasi Pauniolle kysymällä, ”Paljonko parempi on taloudellinen kehitys ollut niissä maissa, jotka ovat joutuneet tai muuten menneet inflaatio-devalvaatiospiraaliin, kuin niissä maissa, jotka ovat pitäneet inflaationsa kurissa?”

 

Paunio vastasi: ”Koivisto nähtävästi katsoo, että suomalaiseen yhteiskuntaan on menneinä vuosina pesiytynyt kevytmielinen tuhlailevaisuus, jonka seurauksista nyt saamme kärsiä. Koska tästä pahasta on päästävä eroon, on Suomen kansantalous pantu suorittamaan ankaria katumusharjoituksia, joiden määrän ja keston vain Koivisto tietää.”

 

Koivisto ja Paunio joutuivat näin talouspoliittisessa väittelyssä eri puolille tavalla, joka hämmästyttävästi muistuttaa Väinö Tannerin ja hänen vanhan opettajansa Yrjö Jahnssonin välistä ristiriitaa 45 vuotta aikaisemmin.

 

Kun Koivisto puhui inflaatiokierteeseen joutuneista maista, hän ilmeisesti viittasi ainakin Britanniaan, joka joutui maksutasekriisiin suunnilleen samaan aikaan kuin Suomi, mutta päästi valuuttansa kurssin heikkenemään ja antoi inflaation kiihtyä paljon kovempaan vauhtiin kuin Suomessa. Koiviston ja Paunion väittelyn aikaan Britannian punta oli heikentynyt noin 26 prosenttia suhteessa dollariin verrattuna öljykriisiä edeltävään kurssiin, kun taas Suomen markan dollarikurssi oli vielä melkein ennallaan. Britannian inflaatio kiihtyi kriisin kuluessa nopeimmillaan yli 27 prosentin vuosivauhtiin, kun Suomessa inflaation huippu oli ”vain” 18 prosenttia.

 

Ehkä tässä yhteydessä kannattaa todeta, mihin Suomen ja Britannian politiikka johti kriisin jälkeisten vuosien aikana. Britannia neuvotteli IMF:n kanssa oman vakauttamisohjelmansa vasta puolitoista vuotta Suomea myöhemmin. Talouden kiristysohjelmasta, jota uusi pääministeri James Callaghan joutui toteuttamaan, tuli äärimmäisen ankara. Se johti lopulta ns. tyytymättömyyden talveen 1978–1979, jolloin suuret lakot lamauttivat koko Britannian. Seurauksena oli lopulta Margaret Thatcherin valtaannousu keväällä 1979 ja hänen johdollaan jatkettu talouskuuri.

 

Suomessa talouspolitiikka sen sijaan kääntyi vuoden 1977 aikana kasvua tukevaan suuntaan, sen jälkeen kun vaihtotase tasapainottui ja inflaatiokin oli hidastunut. Ensimmäinen kuuluisista elvytyspaketeista julkistettiin kesäkuussa, ja syyskuussa järjestettiin Korpilammen suuri talouskonferenssi, jota on pidetty suomalaisen konsensuspolitiikan lähtölaukauksena.  Rahapolitiikkakin alkoi keventyä selvästi samoihin aikoihin ja Suomen ulkomainen kilpailukyky parani kolmen devalvaation vaikutuksesta, jotka yhteensä heikensivät markkaa runsaat 15 prosenttia.

 

Koivisto suhtautui aluksi varauksellisesti elvytyspolitiikan käynnistämiseen. Hän varoitteli hallitusta ulkomaisen velkaantumisen vaaroista. Toinen huolenaihe oli, saataisiinko inflaatio pysyvästi hallintaan. Korpilammen kokouksessakin Koivisto esitti puheenvuoron, jossa sanoi, että uuden, keveämmän talouspolitiikan edellytyksenä oli se, että inflaatio-odotukset saataisiin taittumaan, ja että paljon riippui siitä, millaisia kantoja etujärjestöt ottaisivat.

 

Suomen 1970-luvun maksutasekriisi, jota Koivisto joutui ratkaisemaan, muistuttaa osittain sitä kriisiä, jonka Suomi koki 1920-luvun lopussa ja joka lopulta meilläkin johti 1930-luvun suureen pulakauteen. Molempia edelsi ylikuumeneminen ja jälkikäteen arvioituna liian kevyeksi muodostunut rahapolitiikka. Talouspolitiikan linjaksi muodostui molemmissa tapauksissa budjettipolitiikan kiristäminen ja maksutaseen tasapainottaminen kovalla rahapolitiikalla. Ulkomainen velkaantuminen oli pysäytettävä ja maan ulkomainen maksuvalmius turvattava. Inflaation hyväksymiseen perustuvaa vaihtoehtoa ei lähdetty kokeilemaan. 

 

 

Jos vertaamme Mauno Koiviston talouspoliittisia linjauksia 1970-luvulla siihen, miten Väinö Tanner toimi 1930-luvulla, niin niistä löytyy sekä yhteisiä piirteitä että myös eroja. Sekä Tannerin että Koiviston taloudellisissa kannanotoissa korostui rahan arvon vakauden ja tasapainoisen valtiontalouden vaatimus. Molemmat olivat mukana toteuttamassa näiden tavoitteiden mukaista talouspolitiikkaa vaikeissa taloudellisissa oloissa.

 

Olosuhteet olivat tietysti erilaiset. Yhteistä oli vaarallinen maksutasekriisi, talouden joutuminen taantumaan ja työttömyyden nousu. Muuten tilanne oli erilainen. 1930-luvun talouskriisin aikaan maailmantalous syöksyi jyrkkään deflaatioon, jossa raaka-aineiden hinnat ja tavaroiden hinnat laajemminkin alenivat jyrkästi. Vaikka korot alenivat, se ei estänyt velkaongelmien kärjistymistä niin Suomessa kuin muissakin maissa. Kriisiin reagoitiin maailmalla kaikkia vahingoittavalla protektionismilla, eikä kansainvälistä talouspoliittista yhteistyötä saatu toimimaan. Seuraukset diktatuurien ja militarismin nousuna muistetaan hyvin.

 

1970-luvun taloudellinen taantuma puolestaan syntyi kiihtyvän inflaation ja jyrkästi kohoavien kansainvälisten korkojen olosuhteissa. Kansainvälinen talouspoliittinen yhteistyö pystyi estämään protektionismin kasvun ja Suomikin lähti toteuttamaan EEC:n kanssa solmimaansa vapaakauppasopimusta.

 

Koiviston ja Tannerin toiminnassa näiden kriisien aikana on yhteistä se, että he eivät esittäneet helppoja ratkaisuja tai kaunistelleet tosiasioita. Silti heidän julkinen luottamuksensa ei siitä kärsinyt.

 

Koiviston parlamentarismia korostava linja piti myös hänen presidenttikaudellaan 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, hän pysytteli talouspoliittisissa kysymyksissä taustalla ja katsoi tehtäväkseen tukea kulloistakin eduskunnan luottamusta nauttivaa hallitusta.

 

Urho Kekkonen oli aikoinaan, 1970-luvun talouskriisin aikaan varoittanut, että jos hallitus ja Suomen Pankki joutuisivat ”napit vastakkain”, hallitus vetäisi pitemmän korren. Melkein historian ironiana voi pitää sitä, että juuri Koivisto joutui tätä periaatetta toteuttamaan Rolf Kullbergin eroon johtaneen tapahtumasarjan aikana.  Suomen Pankin viime vuonna ilmestynyt historiateos ei näe Koivistoa keskeisenä rahapoliittisena toimijana presidenttikaudellaan. Tämä kuva vastaa myös omaa käsitystäni.

 

Tällä hetkellä sekä Suomi että Eurooppa elävät sukupolvemme pahimman taloudellisen kriisin oloissa.  Julkisen sektorin velkaantuminen, kasvunäkymien heikkeneminen ja sitä kautta tulevaisuuden taloudellisten mahdollisuuksien niukkuus merkitsevät vakavaa haastetta. Se koettelee monien maiden kansallisten poliittisten instituutioiden ja varsinkin EU:n ylikansallisten instituutioiden toimintakykyä.

 

Ajat ja olosuhteet myös muuttuvat, mutta päättäjien asema on nytkin vaikea. Asiat ovat monimutkaisia ja päättäjät joutuvat toimimaan yhtä aikaa kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, kansalaisten ja markkinoiden paineissa. Viestimiä on enemmän ja paine helppoihin vastauksiin on suuri. 

 

Kestävä lähtökohta kuitenkin on, että tosiasiat tuodaan esille ja ratkaisuja haetaan kestävältä pohjalta. Vastuullinen taloudenpito ja demokraattinen päätöksenteko on sovitettava yhteen. Se tie vie voimia ja haastaa päättäjät, mutta kaikki muut vaihtoehdot ovat paljon huonompia.