Pääjohtaja Erkki Liikanen
Esitelmä Väinö Tannerin säätiön seminaarissa Helsingin Yliopistolla
12.3.2014
 

Väinö Tanner ja Risto Ryti Suomen rahapolitiikassa

 

Johdanto

Vuonna 2009 ilmestyneessä valtiovarainministeriön historiassa on kaavio, johon on sijoitettu sotien välisen ajan talouspoliittiset vaikuttajat. Vahvimmat vaikuttajat ovat kaavion keskellä ja vähemmän merkittävät sen laitamilla. Aivan sisäpiirin keskipisteessä ovat Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti ja Kansallispankin pääjohtaja J.K. Paasikivi. Samaan sarjaan heidän kanssaan luetaan lisäksi Osuusliike Elannon toimitusjohtaja Väinö Tanner sekä kaksi vientimiestä, Yhtyneiden Paperitehtaiden toimitusjohtaja Rudolf Waldén ja Voinvienti-osuusliike Valion pitkäaikainen pääjohtaja Frans Mikael Pitkäniemi.
 
Näistä raskaan sarjan vaikuttajista vain Ryti ja Tanner olivat julkisissa tehtävissä, muut edustivat liike-elämää. Ryti ja Tanner vaikuttivat kansanedustajina, ministereinä ja rahapolitiikkaan ennen kaikkea Suomen Pankin johdossa.  Ryti on pankin pitkäaikaisin pääjohtaja ja Tanner pitkäaikaisin pankkivaltuuston jäsen. Väinö Tanner oli 1930-luvulla pankkivaltuuston puheenjohtajana. Ryti ja Tanner muodostivat parivaljakon, ja heidän yhteistoimintansa löi leimansa Suomen rahapolitiikkaan jo 1920-luvulla ja suorastaan dominoi sitä 1930-luvulla.
 
Sotien välisen ajan talouspolitiikka on aina ollut vilkkaan, joskus kovasanaisenkin keskustelun kohteensa myös Suomessa. Viime vuodet ovat jälleen lisänneet tätä kiinnostusta, kun nykyistä finanssikriisiä on verrattu 1930-luvun kokemuksiin ja opetuksiin. 1930-luvun lamakautta koskeva tutkimus on vaikuttanut paljon myös talouspolitiikkaan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen keskuspankin aktiivista toimintaa viime vuosina voi hyvin selittää sillä, että sen vastikään eronnut pääjohtaja Ben Bernanke on omistanut ison osan urastaan 1930-luvun laman tutkimukselle.
 
Suomessa sotien väliset vuosikymmenet olivat kokonaisuutena ottaen nopean kasvun aikaa. Vuodesta 1920 vuoteen 1938 talous kasvoi keskimäärin 4,5 % vuodessa ja samalla uudenaikaistui monessa suhteessa. Leimansa vuosiin lyö kuitenkin Suomessakin vuosien 1929 - 1932 talouskriisi, joka kohteli ankarimmin maataloudesta ja metsätöistä toimeentulonsa saavaa väestönosaa. Ajan pakkohuutokaupat ja työttömyys ovat jääneet osaksi kansakunnan kollektiivista muistia, vaikka kokonaistaloudellisesti tarkastellen 1930-luvun lama jäi Suomessa useimpia muita maita selvästi lievemmäksi ja lyhyemmäksi.
 

Rytin ja Tannerin taustat

Rytin ja Tannerin toiminnan vertailu on mielenkiintoista, koska heidän taustansa ovat monessa suhteessa täysin vastakkaiset ja silti heissä oli myös paljon samaa. Poliittisen uransa tärkeimpinä vuosina he toimivat jatkuvassa yhteistyössä, joka ainakin taloudellisissa kysymyksissä oli yleensä aivan saumatonta. Ilmeistä oli myös, että he arvostivat toisiaan paljon, vaikka lähtökohdat olivat niin erilaiset. Rytin elämäkerran kirjoittanut Martti Turtola puhuu jopa ”sielujen sympatiasta”.
 
Ryti oli edistyspuolueen oikeistosiipeä edustanut liberaali ja jo nuorena talouselämän johtopaikoille noussut lahjakkuus, kosmopoliitti, joka elämänkertojensa kirjoittajien mukaan varsinkin nuorempana oli melkoinen dandy, aikansa juppihahmo. Kansanomaiseksi ei kukaan ole Rytiä kuvannut.
 
Tanner oli Rytiä kahdeksan vuotta vanhempi helsinkiläisen työläisperheen poika, joka kauppaopiston jälkeen oli Saksassa työharjoittelussa omaksunut sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen ja lähtenyt politiikkaan. Valmistuessaan juristiksi vuonna 1911 Tanner oli jo 30-vuotias kansanedustaja. Hän oli raittiusmies ja elämäntavoiltaan askeettinen, ehkä sikarinpolttoharrastustaan lukuun ottamatta.
 
Yhteisiä piirteitäkin oli. Molemmat olivat juristeja, ja molemmat olivat perehtyneet taloudellisiin asioihin liike-elämässä saadun kokemuksen kautta – Ryti Suomen rikkaimman miehen Alfred Kordelinin asianajajana, Tanner taas oli aloittanut uransa Turun Vähäväkisten Osuusliikkeen hoitajana ja päätyi 30 vuoden ajaksi suuren osuusliike Elannon johtoon.
 
Tannerin puheissa hallitsee sarkastinen, joskus kovaksikin koettu huumori. Hän oli konkreettinen puheissaan ja otteissaan. Ryti taas oli taipuvainen teoretisointiin ja jopa pedanttisuuteen. Molemmat olivat ihmisinä korostetun asiallisia ja välttivät tunteenomaisuutta. 
 
Miehiä yhdisti sitoutuminen länsimaisen demokratian arvomaailmaan. He olivat sen ajan oloissa myös poikkeuksellisen kansainvälisiä henkilöitä ja matkustivat paljon ulkomailla. Molemmat toimivat jo 1920-luvulta alkaen Kansainliiton komiteoissa. Tanner toimi lisäksi Kansainvälisessä osuustoimintaliitossa, Ryti puolestaan Baselin Kansainvälisessä järjestelypankissa BISissä.
 
Tannerin 1920- ja 1930-luvun ulkopolitiikassa korostui erityisesti pohjoismainen suuntaus. Rytiä taas pidetään anglofiilinä, ja hänen suhteensa varsinkin Bank of Englandiin muodostuivat läheisiksi, myös henkilötasolla.  Bank of Englandin legendaarinen pääjohtaja Montagu Norman luonnehti vuonna Rytiä ainoalaatuiseksi (unique) ja kirjoitti vuonna 1935, että toivottavasti Rytistä ei tule koskaan presidenttiä, ettei tämä vain tahriintuisi politiikassa.  
 
Väinö Tannerin poliittinen toiminta alkoi paljon ennen Rytiä. Tannerista tuli kansanedustaja Suomen ensimmäiseen yksikamariseen, yleisellä äänioikeudella valittuun eduskuntaan vuonna 1907. Hän oli tuolloin juuri täyttänyt 26 vuotta. Ennen Suomen itsenäistymistä Tanner ennätti toimia jo senaattorinakin, Oskari Tokoin lyhytaikaisen senaatin valtiovarainpäällikkönä keväällä ja kesällä 1917.
 

Yhteistoiminta käynnistyy

Itsenäisen Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1919 sekä Tanner että Ryti tulivat valituiksi eduskuntaan. Kumpikin joutui saman tien mukaan myös eduskunnan pankin, Suomen Pankin hallintoon: Tannerista tuli pankkivaltuuston jäsen ja Rytistä Suomen Pankin tilintarkastaja. 
 
Parin vuoden kuluttua Ryti nousi talouspolitiikan johtotehtäviin, kun hänestä keväällä 1921 tuli valiovarainministeri J.H. Vennolan vähemmistöhallitukseen, joka koostui puoliksi edistyspuolueen ja puoliksi maalaisliiton ministereistä.
 
Ryti oli tuolloin 32-vuotias ja on edelleenkin Suomen kaikkien aikojen nuorin valtiovarainministeri. Vennolan hallitus pysyi pystyssä runsaan vuoden ajan lähinnä sosialidemokraattien tuella, kunnes kaatui ulkoministeri Rudolf Holstin ajaman ns. reunavaltiopolitiikan vuoksi. 
 
Väinö Tannerin ja Risto Rytin yhteistyön alkuvuosien suurin kysymys oli Suomen valtiontalouden ja markan arvon vakauttaminen ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan aiheuttaman taloudellisen kaaoksen jälkeen.  1920-luvun alkaessa liikkeessä olevan rahan määrä oli kasvanut kymmenkertaiseksi siitä, mikä se oli ollut ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Valtio oli joutunut kattamaan menojaan lainanotolla Suomen Pankista, ja sen luottokelpoisuus ulkomailla oli olematon. Markan arvo suhteessa Yhdysvaltain dollariin oli heikentynyt yhteen kuudesosaan entisestä, ja suunta oli edelleen heikkenevä.
 
Ryti ja Tanner löysivät nopeasti näissä asioissa yhteisen sävelen. Väinö Tannerin papereiden joukossa on hänen muistiinpanonsa tapaamisesta Rytin kanssa keväällä 1921 tämän noustua valtiovarainministeriksi. Muistiinpanojen mukaan miehet olivat jo tuolloin yhtä mieltä siitä, että valtiotalous on saatava tasapainoon ja markan valuuttakurssi vakautettava.
 
Molemmat olivat sitä mieltä, että Suomen markka oli heikentynyt liikaa, joten sen oli annettava silloiselta tasoltaan vahvistua, mutta ei liikaa. Heistä valuuttakurssin vakauttamisen oli tapahduttava markan alentuneen ostovoiman pohjalta. Kumpikaan ei siis halunnut lähteä tavoittelemaan sitä rahanarvoa, joka oli vallinnut ennen sotaa, kuten esimerkiksi Ruotsissa tehtiin. Siellä rahan arvon palauttaminen aiheutti ankaran talouskriisin. Suomessa koettu inflaatio oli ollut niin suuri, että sen peruuttamiseen ryhtyminen olisi ollut käytännössä aivan epärealistista.
 
Tannerin linja talouden vakauttamiseen tuli esille jo vuoden 1919 joulukuussa pidetyssä puoluekokouksessa, jossa hänet valittiin uudelleen SDP:n puheenjohtajaksi. Talouspolitiikassa kuuma kysymys oli valuuttalaki, jolla olisi keskitetty valuuttakauppa Suomen Pankille. Tanner puuttui puoluekokouksessa asiaan näin:
”(Oskari) Jalavan lausuntoon tahtoisin kajota, mikäli hän puhui valuuttalaista. Se osoittaa niin typerää käsitystä siitä, millä pohjalla meidän taloudellinen elämämme lepää, ettei luulisi edes tavallisen työläisen, saati parlamentaarisessa elämässä mukana olleen miehen voivan sellaista lausua. Hän sanoi, ettei ole mitään hyötyä koettaa järjestää rahan arvon nousua ja valtiotaloutta, paras antaa rappeutua ja mennä hulinaksi, silloin nähdään, mitä tulee. Hänellä ei ollut mitään ohjelmaa muuta kuin: sitten nähtäisiin mitä siitä tulee! Jos tämmöistä esitettäisiin jossakin ulkomailla työväen puolueen kongressissa, niin semmoinen mies naurettaisiin ulos. Sillä joka paikassa muualla sosialidemokraatit ovat voimiensa mukaan työskennelleet estääkseen valtion konkurssia. Saksassa ja Itävallassa, jossa se on tavattomasti uhkaamassa, ovat sosialidemokraatit työskennelleet tavattoman voimakkaasti sen torjumiseksi. Minä luulen, ettei meilläkään työväenluokka ole Jalavan kannalla, vaan vaatii, että meillä on saatava valtion talous järjestykseen, sillä muuten käy sietämättömäksi tässä maassa elää.  Tätä tarkoittaa valuuttalain säätäminen. Sillä oli tarkoituksena antaa hallitukselle valtuus estää Suomen markan tavattoman huimaavaa alenemista. Mutta jos ei mitään keinoa estämiseksi ole, niin sitten on Jalavan »antaa mennä« -ohjelma. Kesäkuusta alkaen on Suomen markan arvo mennyt juuri puoleen. Se ei ole suinkaan työväelle mikään pieni kysymys. Seuraus on nimittäin ollut, että kustannukset ovat nousseet kahdenkertaiseksi; mutta ovatko palkat nousseet? Te ette jaksa nostaa palkkoja siinä tahdissa kuin markka alenee, ja jos ei eduskuntaryhmä katso tällöin velvollisuudekseen antaa hallitukselle kaikkia niitä aseita, jotka voidaan antaa, niin se täyttää huonosti velvollisuutensa.”
Valuuttalaki säädettiin, ja se pysyi voimassa syksyyn 1921 asti. Yksityispankkien puolella laki herätti paljon katkeruutta.
 
Tannerilla inflaation ja valtiontalouden vakauden korostus johtui myös kokemuksista hänen kaudeltaan Tokoin senaatin valtiovarainpäällikkönä vuonna 1917. Tuolloin Suomen elintarvikepula paheni ja valtion talous ajautui syvään kriisiin.
 
Valtiovarainministerinä Rytin politiikka tähtäsi myös valtiontalouden tervehdyttämiseen ja vakaaseen rahan arvoon. Hänen ensimmäisen, vuoden 1922 budjettinsa tavoitteena oli alijäämän poistaminen. Kun talous tuona vuonna elpyi odotettua nopeammin, valtiontalous kääntyi ylijäämäiseksi ja valtio maksoi lyhytaikaisen vekselivelkansa Suomen Pankille kokonaan pois. Valtio pääsi näin irti ”setelirahoituksesta”. Inflaatio pysähtyi ja Suomen kauppatase kääntyi positiiviseksi ensimmäistä kertaa koko sinä aikana kun sitä oli tilastoitu. 
 
Vennolan hallituksen kaaduttua Ryti palasi pienen tauon jälkeen vielä toistamiseen valtiovarainministeriksi. Hän meni mukaan Kyösti Kallion johtamaan hallitukseen, joka toimi vuoden 1923 alusta loppuun. Kallion hallituksessa ollessaan Ryti nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi, mutta hän otti viran vastaan vasta hallituksen kaaduttua.
 
Rytin toisella valtiovarainministerikaudella valtiontaloudessa päästiin tuntuvaan ylijäämään.  Ryti esitti tämän johdosta eduskunnalle tuntuvia veronalennuksia.  Valtio maksoi myös kokonaan pois kaikki lyhytaikaiset velkansa. Samalla valtio kuitenkin otti ulkomailta pitkäaikaista dollarilainaa, ei valtion tarpeisiin, vaan Suomen Pankin valuuttavarannon kartuttamiseksi. Tämän tarkoituksena oli valmistella siirtymistä kultakantaan.
 

Kultakantapolitiikkaa

Ryti otti Suomen Pankin pääjohtajan tehtävät vastaan vuoden 1924 helmikuussa. Hänen pääjohtajakautensa alkuvuosia hallitsi kysymys kultakantaan paluusta. Kysymyksessä oli yleismaailmallinen pyrkimys ensimmäistä maailmansotaa edeltäneisiin vakaisiin rahaoloihin.  Ruotsi palasi kultakannalle 1924 ja Englanti vuonna 1925. Nämä ratkaisut loivat edellytyksiä myös Suomen päätökselle.
 
Suomen liittyminen kultakantaan oli sekä Rytin että Tannerin mielestä päivänselvä tavoite. He olivat molemmat jäseninä kultakantakomiteassa, joka keväällä 1925 valmisteli Suomen paluuta kultakantaan. Komitean puheenjohtajana toimi pankkivaltuuston silloinen puheenjohtaja, kokoomuksen Ernst Nevanlinna, joka oli aikoinaan ollut Tannerin historian opettajana Helsingin Suomalaisessa Reaalilyseossa – nykyisessä Ressun lukiossa.
 
Kultakantakomitea oli yksimielinen suositellessaan markan sitomista kultakantaan ja näin sen valuuttakurssin pysyvää kiinnittämistä muihin kultavaluuttoihin. Komitean suosittelema kurssitaso suhteessa kultadollariin vastasi sitä, mihin Risto Ryti oli sen pääjohtajakautensa alussa kiinnittänyt. Valittu kurssitaso oli jonkin verran aliarvostettu suhteessa ostovoimapariteettiin.
 
Tanner oli aikaisemmin puoltanut hieman vahvempaa kiinnityskurssia, mutta oli vuoden 1924 mittaan asettunut tukemaan Rytin linjaa. Tannerin mielestä kultakantaa tarvittiin rahan arvon pysyväksi vakauttamiseksi. Vakaata rahana arvoa Tanner piti nimenomaan työväestöä edustavan puolueen kannalta tärkeänä tavoitteena. Hänen ajattelunsa perustui siihen, että valuuttakurssin muutokset aiheuttaisivat vahingollisia vaihteluita työntekijöiden elintasossa.
 
Ryti esitteli kultakantaa koskevaa ajatteluaan laajasti esitelmässä, jonka hän piti Kansantaloudellisessa Yhdistyksessä heti kultakantakomitean työn valmistuttua.
 
Rytin mukaan keskeinen peruste kultakantaan liittymisen puolesta oli Suomen ulkomaisen luottokelpoisuuden parantaminen. Hänen mielestään Suomi oli luonnonvaroihinsa ja väestönsä kasvuun nähden pääomaköyhä maa, ja hän ennusti, että Suomi sen takia vielä pitkän aikaa pysyisi ”pääomaa importteeraavana maana”. Mutta Suomen luottokelpoisuus riippui rahajärjestelmästä. Esitelmässään Ryti tiivisti: ”ei riitä, että meillä on hyvä rahajärjestelmä, vaaditaan lisäksi, että rahajärjestelmämme on sellainen, että siihen ulkomailla luotetaan.” Tämä oli keskeinen peruste kultakantaan liityttäessä.
 
Suomi siirtyi virallisesti kultakantaan vuoden 1926 alusta. Käytännön rahapolitiikkaan tämä ei enää paljon vaikuttanut, koska valuuttakurssi suhteessa johtavaan kultavaluuttaan, Yhdysvaltain dollariin, oli ollut kiinteä jo kahden vuoden ajan.
 
Vuonna 1925 järjestettiin presidentin valitsijamiesvaalit.  Valitsijamiesten ensimmäisessä äänestyksessä oli mukana kuusi presidenttiehdokasta, heidän joukossaan sekä Tanner että Ryti. Tanner sai eniten ääniä, 79, ja Ryti 33 ääntä.
 
Oli selvää, että sosialidemokraatit eivät voineet saada omaa ehdokastaan läpi. Toisella kierroksella he Tannerin johdolla asettuivat tukemaan Risto Rytiä tasavallan presidentiksi. Häntä pidettiin porvarillisista ehdokkaista ”kansanvaltaisimpana”. Sosialidemokraattien ja edistyspuolueen yhdistettykään voima ei riittänyt, ja lopulta presidentiksi tuli maalisliiton L.K. Relander kokoomuksen ja RKP:n tuella.
 

Tannerin hallitus

Tannerista tuli vuoden 1926 lopulla Suomen pääministeri. Hänen sosialidemokraattinen vähemmistöhallituksensa istui vuoden ajan. Se kaatui lopulta vuoden 1928 budjettia koskevaan kiistaan. Tannerin hallitus olisi halunnut purkaa maatalouden tuontisuojaa ja alentaa elintarvikkeiden tuontitulleja voimakkaasti. Tullien alennukset oli tarkoitus kattaa tulo- ja omaisuusveroja korottamalla.
 
Elintarvikkeiden hinnan alentaminen ja progressiivisen tulo- ja omaisuusveron kiristäminen olivat vanhastaan olleet sosialidemokraattien ohjelmassa ja nyt tätä tavoitetta koetettiin ajaa läpi. Budjetti ei kuitenkaan kelvannut eduskunnan enemmistölle, ja hallitus joutui jättämään paikkansa.  Maataloustuotteiden tuontisuojan alentamisessa edistyttiinkin toden teolla vasta 1990-luvulla, kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi.
 
Sosialidemokraattien vähemmistöhallitusta on usein pidetty merkkinä siitä, että sisällissodan jälkeen poliittiset olot alkoivat normalisoitua. Yksi askel se olikin. Tosin Väinö Tannerilla oli ollut merkittävä rooli Suomen Pankin hallinnossa ja Tarton rauhanneuvotteluissa sitä ennenkin.  
 
Nykyajan näkökulmasta voi pitää omituisena, että Tanner jatkoi pankkivaltuustossa, jopa sen varapuheenjohtajana koko pääministerikautensa ajan. Tämä oli ajan tapa. Kyösti Kallio toimi yhtä aikaa sekä eduskunnan puhemiehenä että Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä koko 1930-luvun, siihen asti kunnes hänet valittiin tasavallan presidentiksi.  Ministerit istuivat pankkivaltuustossa vielä 1950-luvulla ja Suomen Pankin johtokunnan jäsenet hoitivat usein ministerintehtäviä oman toimen ohessa. Vain johtokunnan puheenjohtaja Sakari Tuomiojan oli pääministerinä ollessaan pyydettävä virkavapautta. Kysymys intressiristiriidoista ja jääviydestä ymmärrettiin kovin eri tavoin kuin nykyään.
 

Kultakanta ei kestä

Kultakannan toivottiin lieventävän Suomessa vallinnutta pääomapulaa ja alentavan korkotasoa. Suomen Pankki työskenteli korkojen alentamiseksi, ja ajatuksena oli päästä lähemmäksi vakaiden kultakantamaiden korkotasoa. Suomessa sekä yleiset pankkikorot että Suomen Pankin ohjauskorko olivat monta prosenttiyksikköä vastaavia ruotsalaisia ja englantilaisia korkoja korkeammat. Ulkomaista luottoa saatiinkin maahan runsaasti, mutta kova luotonkysyntä piti silti korot korkeampina kuin Suomen Pankki oli tavoitellut.
 
 Rytin ja Tannerin kannattamaa koronalennuspolitiikkaa on myöhemmin kritisoitu, sillä vuosina 1927 ja 1928 Suomen kansantalous ylikuumeni selvästi rakennustoiminnan kiihtymisen vuoksi. Kun sahatavaramarkkinoilla tapahtui käänne huonompaan, tilanne johti lopulta syksyllä 1928 äkilliseen rahamarkkinakriisiin, korkojen nousuun ja talouden taantumaan. Talouskriisi alkoi Suomessa jo noin vuotta ennen kuin Wall Streetin pörssiromahdus aloitti ulkomailla Suuren lamakauden. 
 
Lamakausi, tai pula, kuten silloin sanottiin, aloitti Suomen Pankin rahapolitiikassa sen kiistellyimmän vaiheen. Suomen vientimarkkinat lamaantuivat ja vientituotteiden hinnat laskivat voimakkaasti. Puolustaakseen markan kultakytkentää Suomen Pankki harjoitti kireää rahapolitiikkaa. Deflaation ja kireän rahapolitiikan yhdistelmä aiheutti velkaongelmia ja konkursseja varsinkin maataloudessa ja sahateollisuudessa.
 
Tilanne kärjistyi kesällä 1931, jolloin puhkesi eurooppalainen pankkikriisi. Se alkoi Itävallasta ja levisi Saksaan. Syyskuussa myös Bank of England joutui valuuttahyökkäyksen kohteeksi ja joutui lopulta luopumaan kultakannasta. Muut pohjoismaat seurasivat Englantia melkein välittömästi, Suomi kaksi viikkoa myöhemmin.  Rahapolitiikka jatkui kuitenkin kireänä vielä runsaan vuoden ajan, kun Suomen Pankki pyrki jarruttamaan valuutan pakoa maasta. 
 
Markan irrottua kultakannasta pelättiin aluksi inflaation ryöstäytyvän valloilleen. Näinhän oli käynyt edellisellä kerralla, kun rahan arvon kytkentä kultaan oli katkaistu ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen. Kultakantaan paluu ja yleensäkin koko rahapolitiikka oli ollut siitä lähtien suunnattu torjumaan inflaatiota, jota pidettiin suurimpana rahajärjestelmää uhkaavana vaarana. Kesti jonkin aikaa ennen kuin ymmärrettiin, että maailmanlaajuisen lamakauden olosuhteissa deflaationvaara oli inflaatiota suurempi uhka.
 
Käytännössä maksutase määritteli varsin pitkälti rahapolitiikan liikkumavaran vielä pari vuotta kultakannasta irtoamisen jälkeenkin.  Valuuttakurssia kohtaan oli painetta, ja vaikka korot pidettiin monia muita maita korkeampina, valuuttakurssi heikkeni tuntuvasti. Suomen Pankki alkoi keventää rahapolitiikkaansa vasta sitten, kun paine valuuttakurssia kohtaan oli hellittänyt. 
 

Kiistaa rahapolitiikasta

Kultakannasta irtoamisen jälkeen käytiin eduskunnassa varsin kipakkaa keskustelua siitä, oliko Suomen Pankki puolustanut markan kulta-arvoa liian pitkään vai ei. Lisäksi Suomen Pankkia kritisoitiin siitä, että se oli antanut hätärahoitusta ja sijoittanut myös osakepääomaa Maakuntain Pankki –nimiseen Suomen kolmanneksi suurimpaan liikepankkiin. Se oli ajautunut kriisiin samaan aikaan kun Suomi kamppaili pysyäkseen kultakannassa. Eduskunnassa syytöksiä esitettiin varsinkin maalaisliiton taholta, joka 1930-luvun alkupuolella vaati rahapolitiikan keventämistä.
 
Väinö Tanner puolusti eduskunnassa voimakkaasti Suomen Pankkia molempia syytöksiä vastaan. Tannerille pelko inflaation kiihtymisestä määritteli pitkälti hänen rahapoliittisen ajattelunsa puitteet. Suomen Pankin politiikkaa kultakannasta irtoamisen yhteydessä koskeneessa eduskuntakeskustelussa hän sanoi:
”minä pidän yhtä suurena onnettomuutena niin hyvin inflatiota, rahan arvon huonontamista, kuin deflatiota, rahan arvon tahallista parantamista. Deflatio on tosiasiallisesti kuitenkin tapahtunut parin kolmen vuoden aikana ja maan talouselämä on minun käsittääkseni siihen pääasiassa jo mukautunut. Jos nyt ruvetaan jälleen tahallisesti huonontamaan rahan arvoa, niin se merkitsee, niin kuin monesti on sanottu, samaa kuin ajaa perkeleitä ulos Belsebubin avulla.”
Kiista rahapolitiikan periaatteista oli alkanut jo 1920-luvun puolella, kun maanviljelijät vaativat korkojen alentamista. 1930-luvun alkuvuosina syntyi pulaliike, joka vaati korkojen alentamisen lisäksi muitakin toimenpiteitä maatalouden luotonsaannin helpottamiseksi.   Keveän rahapolitiikan avulla uskottiin päästävän tilanteeseen, jossa deflaatiokehitys voitaisiin pysäyttää ja saada hinnat nousemaan.
 
Pulaliike oli osin ulkoparlamentaarinen, mutta vaikutti vahvasti myös maalaisliiton talouspoliittisiin kannanottoihin. 1930-luvun alkuvuosien rahapoliittiset kiistat käytiin pitkälti maalaisliiton ja Suomen Pankin johdon välillä.
 
Eriävät näkemykset kulminoituivat yleisten töiden järjestämistä sekä hinta ja korkokysymyksiä pohtineessa valtion toimikunnassa vuonna 1932.  Toimikuntaan kuuluivat sekä Risto Ryti että Väinö Tanner ja sen sihteerinä työskenteli A. E. Tudeer, Rytin luottomies Suomen Pankista. Toimikunnan mietintö heijasti heidän näkemyksiään, joiden mukaan Suomen Pankin rahapolitiikan periaatteita ei ollut syytä muuttaa.
 
Toimikunnan kaikki jäsenet eivät kuitenkaan olleet samoilla linjoilla. Sen puheenjohtaja, Emil Hynninen (Pellervo-seuran johtaja) ja Frans Mikael Pitkäniemi (Valion toimitusjohtaja) liittivät mietintöön eriävän mielipiteen, jossa he vaativat korkojen alentamista, liikkeessä olevan setelistön kasvattamista ja keskuspankin aktiivisia toimia maataloudelle myönnettävien luottojen lisäämiseksi. Suomen Pankin setelinkatemääräyksiä oli heidän mielestään muutettava siten, että laajennettu luotonanto maatalouden tarpeisiin tulisi mahdolliseksi.
 
Ratkaiseva kiista rahapolitiikan suunnasta käytiin pankkivaltuustossa joulukuussa 1932. Esillä oli johtokunnan laatima lausunto edellä mainitun asiantuntijatoimikunnan mietinnöstä. Lausunnossaan johtokunta torjui mietinnön eriävässä mielipiteessä esitetyt vaatimukset ja korosti rahapolitiikan jatkuvuuden tärkeyttä. Inflaatiokokeiluihin ei epävarmassa tilanteessa ollut aihetta lähteä. Pankkivaltuusto hyväksyi johtokunnan lausunnon äänestyksessä. Valtuuston kolme maalaisliittolaista jäsentä pankkivaltuuston silloisen puheenjohtajan Jalo Lahdensuon johdolla pitivät kiinni mietinnön eriävästä kannasta mutta jäivät vähemmistöön. 
 
Vuoden 1933 kuluessa kiistat rahapolitiikasta lientyivät. Tällöin Tanner nousi pankkivaltuuston puheenjohtajaksi ja talouden kääntyminen nousuun lievensi ”pulamiesten” Suomen Pankkia kohtaan esittämiä vaatimuksia.  Luottamuksen palautuessa Suomen Pankki pystyi alentamaan korkoja ilman, että valuuttakurssia kohtaan syntyi enempää painetta.  Markka kiinnitettiin Englannin puntaan, ja puntakurssi pysyi muuttumattomana aina maailmansodan syttymiseen asti.
 

Valtiontalouden säästöt

Lamakausi aiheutti painetta valtiontaloutta kohtaan. J.E. Sunilan hallituksen ohjelmassa maaliskuulta 1931 sanotaan näin:
”Vallitseva pulatilanne on heikontanut myöskin valtiontalouden asemaa, jonka tasapainossa pystyttäminen sen vuoksi  vaatii erityistä huolenpitoa. Vaikeuksien voittamiseksi on valtion menojen huomattava supistaminen tarpeen. Hallitus on selvillä siitä, että tässä suhteessa vaaditaan, niin raskaalta kuin se monissa kohdin voi tuntuakin, päättäviä toimenpiteitä. Julkisten menojen supistaminen on välttämätöntä myöskin, jotta helpotettaisiin tuotantoelämän mukautumista muuttuneisiin taloudellisiin oloihin.”
Sunilan hallitus perusti erityisen valtion menojen supistamislautakunnan, joka toimi kevään 1931 ajan. Lautakunnan jäseniksi kutsuttiin talouden ja politiikan raskas sarja. Puheenjohtajana oli Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja J. K. Paasikivi ja jäseninä Pohjoismaiden Yhdyspankin pääjohtaja Alexander Frey, Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti, maalaisliiton vaikuttajiin kuulunut Tyko Reinikka sekä silloisen oppositiopuolueen SDP:n Väinö Tanner.
 
Lautakunnan mietinnön johtopäätöksenä oli, että valtion taloudesta oli muodostumassa rasite kansantaloudelle.
”Seuraus tästä on ollut, että, kuten aikaisemmin on huomautettu, valtion on ollut pakko vaatia tarpeittensa tyydyttämiseksi liian suuri osa kansakunnan tuloista. On vaara, että valtiotalous on muodostumassa rasitukseksi kansantalouden säännölliselle kehitykselle. Verotuksen lieventäminen olisi sen vuoksi jo aikaisemmin ollut meidän pääomista köyhässä maassamme tarpeen vaatima. Lamakaudesta riippumatta olisi siksi käynyt tarpeelliseksi ryhtyä valtiotalouden perusteita tarkastamaan valtion budjettiin joutuneiden epäterveiden kasvannaisten poistamiseksi ja valtion menojen supistamiseksi.”
Lamakauden olennaisin ilmiö oli toimikunnan mietinnön mukaan valtava hintojen lasku, mikä näkyi erityisesti maataloustuotteiden, mutta myös teollisuuden raaka-aineiden hinnoissa. Hintojen lasku yhdessä metsätöiden supistumisen kanssa oli puolestaan johtanut erityisen suuriin vaikeuksiin maatalousväestön piirissä ja saattanut lukuisat maanviljelijät konkurssin partaalle. Valtiotaloudessa lama on näkynyt tulojen kääntymisenä laskuun vuodesta 1929 lähtien samalla kun valtion menoja ovat lisänneet erityisesti maatalouden tukitoimet sekä työttömyydestä johtuneet yleiset työt.
 
Valtaosa valtion menoista oli lakisääteisiä. Se rajoitti lautakunnan arvion mukaan supistamiskeinoja. Tehokkaimmaksi yksittäiseksi keinoksi se arvioi valtion palkkamenojen supistamisen. Elinkustannusten laskun seurauksena valtion virkamiesten ja muiden työntekijöiden reaalipalkat olivat nousseet, joten yleisen palkanalennuksen seuraukset eivät olisi kohtuuttomia. Konkreettisena ehdotuksena oli virkamiesten palkkojen lasku 5-10 prosentilla. Viiden prosentin alennus koskisi perheellisiä virkamiehiä ja kymmenen prosentin alennus perheettömiä virkamiehiä. Kaikkein pienimpiä palkkoja ei alennettaisi. Muissa menojen kohdalla toimikunta esitti tasaista tinkimistä kaikissa menoluokissa, siis juustohöylää.
 
Valtionmenojen supistamislautakunnan ehdotus oli yksimielinen jäsenten erilaisista sidosryhmistä huolimatta. Jäsenet olivat siis valmiit tinkimään omista näkemyksistään kokonaisuuden koossa pitämiseksi. Tannerin kohdalla tämä ilmeni siinä, ettei hän lautakunnassa puuttunut maatalouden tukeen tai puolustuslaitoksen menoihin, jotka yleensä olivat hänen toistuvia vastustuksen kohteitaan.
 
Supistamislautakunnan esitys oli pohjana vuosien 1932 ja 1933 budjeteille. Valtion velka kääntyi laskuun jo vuonna 1934, jolloin alkanutta ylijäämää ryhdyttiin myös rahastoimaan erityiseen suhdannerahastoon.
 

Punamultahallitus

Vuoden 1933 eduskuntavaaleista lähtien Väinö Tanner alkoi tavoitella sosiaalidemokraattien pääsyä mukaan hallituksiin. Aikaisemmin SDP:ssä oli suhtauduttu kielteisesti hallitusyhteistyöhön porvarillisten puolueiden kanssa. Tannerin hallituspyrkimysten esteenä oli kuitenkin presidentti Svinhufvud, jolle sosialidemokraattien ottaminen hallitukseen ei sopinut.
 
Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraattisen puolueen asema entisestään vahvistui, ja kun Kyösti Kallio valittiin seuraavana vuonna tasavallan presidentiksi, tie SDP:n ottamiseen mukaan hallitukseen avautui. Presidentti edellytti maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien puolueen hallitusyhteistyötä. Kallio ja Tanner luottivat toisiinsa. He olivat tutustuneet jo Tokoin hallituksessa, ja olivat toimineet yhdessä myös Suomen Pankin hallinnossa.
 
Hallitusneuvottelut käytiin pitkälti Tannerin ja maalaisliittoa edustaneen Juho Niukkasen kesken. Yksimielisyyteen siitä, kumman puolueen johdolla hallitus koottaisiin, ei päästy, jolloin ratkaisuksi tuli edistyspuolueen ottaminen mukaan hallitukseen ja pääministerin tehtävän antaminen edistyspuolueelle. Vahvimpina pääministeriehdokkaina nostettiin esiin Risto Ryti, entinen presidentti K. J. Ståhlberg ja kaksi kertaa aikaisemminkin pääministerinä toiminut metsähallituksen pääjohtaja Aimo Cajander. Tannerille Ryti olisi ollut mieluisin pääministeri, mutta Ryti kieltäytyi tehtävästä ja pääministeriksi tuli Cajander. Ensimmäisen punamultahallituksen valtiovarainministeriksi nousi itseoikeutetusti Väinö Tanner.
 
Cajanderin hallituksen aloittaessa työnsä kevättalvella 1937 valtion taloudellinen asema oli hyvä, sillä takana oli jo useampi nopean taloudellisen kasvun vuosi. Hallitusohjelma oli sävyltään optimistinen ja siinä oli keskeisiä asioita molempien päähallituspuolueiden kannattajille. Sosialidemokraatteja tyydyttivät sitoumukset sosiaalivakuutuksen ja terveydenhoidon kehittämisestä sekä verotuksen muuttaminen siten, että pienituloisten verorasitus lieventyisi. Maalaisliitolle luvattiin jatkaa maatalouden tukitoimia ja lisätä asutustoimintaa.
 
Ottaessaan vastaan valtiovarainministerin salkun Tanner tunnusti avoimesti, että hän hoitaa valtion finansseja laajapohjaisessa hallituksessa, minkä seurauksena toiminta pohjautuu kompromisseihin eikä mahdollisuuksia ollut sosiaalidemokraattisen talouspolitiikan harjoittamiseen.  Jo hallitusneuvottelujen aikana Tanner oli joutunut tinkimään kahdesta itselleen tärkeästä tavoitteesta, nimittäin tuontitullien alentamisesta ja puolustusmäärärahojen supistamisesta. Maalaisliitto ei missään oloissa ollut valmis tinkimään maataloutta suojelevasta tullipolitiikasta. Oikeistopuolueet puolestaan vaativat maanpuolustuksen määrärahojen merkittävää korottamista.
 
Tanner ja hänen puolueensa olivat perinteisesti vastustaneet sotilasmenoja ja korostaneet Kansainliiton roolia rauhan säilyttäjänä maailmassa. Valtiovarainministeriksi tultuaan Tanner joutui kuitenkin tunnustamaan tilanteen muuttuneen.
 
”Kun ei Suomenkaan asema ole maantieteellisesti turvattu, vaan meilläkin, niin pieni ja köyhä kansa kuin olemmekin, on mahdollisuus joutua valloitushaluisten naapurien hyökkäyksen alaiseksi, on kysymys varusteluista täälläkin tullut päivänpolttavaksi. Myös sosiaalidemokraattinen puolue, ajatellessaan niitä vaaroja, joita diktatuurijärjestelmä on mukaan tuonut ja havaitessaan aatetoveriensa kaikissa maissa luopuneen aikaisemmalta vastustavalta kannaltaan, on katsonut voivansa olla kohtuullisessa määrässä mukana lisävarojen myöntämisessä. Tällöin kyllä kirvelee mieltä heittää hyvää rahaa ja näin suuressa määrässä niin tuottamattomaan, hyödyttömään ja suorastaan vahingolliseen tarkoitukseen kuin varustelujen lisääminen on.” 
 
Näin Tanner ja hänen puolueensa olivat viimeistään vuoden 1938 alussa siirtyneet tukemaan esillä olleen laajan perushankintaohjelman toteuttamista. 
 
Valtiovarainministerinä Tanner korosti säästäväisyyden ensisijaisuutta. Valtion tulot ja menot oli pidettävä tasapainossa ja valtio saisi ottaa lainoja ainoastaan tuottavien investointien rahoittamiseen. Esimerkiksi armeijan perushankintaohjelman rahoittaminen saisi tapahtua ainoastaan veroja korottamalla eikä valtion velkaa lisäämällä.
 
Erityisen tärkeänä finanssipoliittisena välineenä Tanner piti suhdannerahastoa, jota vuodesta 1934 lähtien oli ryhdytty kartuttamaan ja jonka turvin valtiolla olisi pelivaraa mahdollisten taantumien aikana ilman että tarvitsisi turvautua lainanottoon.
 
Lokakuussa 1938 Tanner ja Ryti keskustelivat julkisesti Tannerin budjettiesityksestä.  Kyseessä oli Kansantaloudellisen yhdistyksen kokous, jossa valtiovarainministeri ensimmäisen kerran esitteli hallituksen talousarvion seuraavalle vuodelle ja johon kommenttipuheenvuoron pitäjäksi oli pyydetty Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti.
 
Keskustelu sujui melko sopuisasti. Tanner myönsi alusta lähtien seuraavan vuoden tulo- ja menoarvion olevan perusluonteeltaan suhteellisen optimistinen, mikä osittain johtui edeltäneiden vuosien hyvästä taloudellisesta kehityksestä. Menot eivät kuitenkaan olleet karanneet käsistä ja Tanner luonnehti budjettia tasapainoiseksi.
 
Risto Ryti keskittyi omassa puheenvuorossaan varoituksiin. Hänen mukaansa tulo- ja menoarviossa ei ollut riittävästi huomioitu kansainvälisessä taloudessa esiin nousseita uhkia. Ryti piti hyvin mahdollisena kansainvälisen talouden vaikeuksien heijastumista myös Suomeen, minkä seurauksena tulo- ja menoarvion perusteet saattaisivat järkkyä:
 ”Vaikka nyt sekä kansantaloutemme että valtiotaloutemme on paljon paremmin varustautunut huonommankin ajan varalle kuin aikaisemmin, rohkenen kumminkin olla sitä mieltä, ettei suhdannerahasto vielä nykyisenkään suuruisena ole hallituksen käsissä vaikean pulan sattuessa niin vahva ase kuin ehkä monella taholla kuvitellaan.”  
Päätteeksi Ryti palasi omiin kokemuksiinsa valtiovaranministerinä 1920-luvun alkuvuosina:
”Eräs tunnettu suomalainen antoi minulle sen ohjeen, että finanssiministerin pitää puhua kuin optimisti, mutta toimia kuin pessimisti. Paradoksaalisuudestaan huolimatta tämä ohje näyttää vieläkin käyttökelpoiselta.”
Budjetti, josta keskusteltiin, koski vuotta 1939. Sen pohja petti, niin kuin tiedetään, paljon kohtalokkaampien tapahtumien vuoksi kuin mitä keskustelijat edellisenä syksynä osasivat odottaa. Sodan syttyminen liitti Rytin ja Tannerin kohtalot yhteen jälleen uudella, ja jos mahdollista entistäkin vakavammalla tavalla.
 

Lopuksi

Joulukuun ensimmäisenä päivänä 1939 Väinö Tanner tuli Suomen Pankkiin heti aamulla pankin ovien auettua tapaamaan Risto Rytiä. Talvisota oli alkanut edellisenä päivänä. Tannerin käynnin tarkoituksena oli taivutella Ryti ryhtymään Suomen pääministeriksi. Paikalle saapui myös tasavallan presidentti Kallio.  Tanner ja Kallio saivat lopulta Rytin suostumaan, ja hänen hallituksensa nimitettiin vielä saman päivän iltana. Väinö Tannerista tuli sen ulkoministeri. Ajatus Tannerin nimittämisestä ulkoministeriksi oli Paasikiven.
 
Se, että Tanner tällaisella hetkellä luotti juuri Rytiin, kertoo paljon miesten välisestä suhteesta. Tästä suhteesta kertoo toiselta puolen yhtä paljon sekin, että Ryti halusi ulkoministerikseen juuri Tannerin.
 
Raha- talouspolitiikan puitteet ovat muuttuneet moneen kertaan 1930-luvun jälkeen. Taloustiede ja talouspolitiikan käytettävissä oleva tietopohja ja keinovalikoima ovat kehittyneet paljon. Silti samat asiat tulevat ajankohtaisiksi kerran toisensa jälkeen. 
 
Sekä Rytin että Tannerin talouspoliittisten pyrkimysten tärkeimpinä johtotähtinä olivat Suomen ulkomaisen luottokelpoisuuden varjeleminen ja parantaminen sekä vakaan rahanarvon turvaaminen.  Välttämättömänä ehtona näiden tavoitteiden saavuttamiseksi oli molempien mielestä valtiontalouden kestävä tasapaino.
 
Kaikki ei ole muuttunut. Vakaan rahanarvon turvaaminen ja julkisten talouden kestävyys ovat talouspolitiikan keskeisiä päämääriä nytkin. Keskuspankin itsenäisyys on taattava, jotta se voisi hoitaa hintavakaustehtäväänsä tehokkaasti.
 
Hallitusten ja niissä ennen kaikkea valtiovarainministerien tehtäväksi on jälleen tullut toimia julkisen talouden kestävyyden turvaamiseksi. Siitä tehtävässä ei ollut liikaa ystäviä menneillä vuosikymmenillä. Eikä ole tänään. Mutta julkisen talouden kestävyys on myös nyt kestävän kasvun ja työllisyyden elinehto.

;