​Pääjohtaja Erkki Liikanen
Suomen Pankki
Hetki Kalevi Sorsalle -tilaisuus
Helsinki, 15.12.2015 

 

Kalevi Sorsa ja keskuspankki

 

Hyvät kuulijat,

Hallitusten ja Suomen Pankin välit olivat 1970-luvulla välillä jännitteiset. Näin oli myös Kalevi Sorsan ollessa pääministerinä. Sosiaalidemokraateissa oli silloin monia, jotka pitivät keskuspankin itsenäisyyttä suhteessa hallitukseen ongelmana talouspolitiikan koordinoinnin kannalta.
 
Oli myös niitä, joiden mielestä keskuspankki piti siirtää hallituksen ja valtiovarainministeriön suoraan alaisuuteen. Peter Nyberg ja Eero Vuohula kirjoittivat aiheesta myös tunnetun artikkelin Työväen Taloudellisen Tutkimuslaitoksen Katsaukseen.
 
Hallituksen ja pankin suhteen jännitteet nousivat selvimmin näkyviin Sorsan II hallituksen toiminnan alkuaikoina. Tilanne kärjistyi helmikuussa 1978 tapahtuneen devalvaation ja sitä seuranneen hallituksen eronpyynnön yhteydessä.
 
Sorsa piti tämän kriisin jälkeen SDP:n puolueneuvostossa paljon huomiota herättäneen puheen, jossa sanoi Suomen Pankin itsenäisyyden ja hallituksen johtoaseman välillä olevan sellaisen ristiriidan, että Suomi kasvattaa povellaan kaksipäisen talouspolitiikan käärmettä".
 
Kannanotto oli voimakas. Mitä oli tapahtunut?
 
Ennen tuota puhetta Suomen Pankki ja sen pääjohtaja Mauno Koivisto tekivät devalvaation tavalla, joka pani hallituksen tapahtuneiden tosiasioiden eteen.
 
Norja oli devalvoinut kruununsa helmikuun 10. päivänä vuonna 1978. Se oli perjantai.
 
Tämä ajoittui valitsijamiesvaalien ja valitsijamiesten kokouksen väliseen aikaan. Vuoden 1978 presidentin valitsijamiesvaalit oli pidetty 15. ja 16. tammikuuta. Urho Kekkosen vaaliliitto oli saanut 259 valitsijamiestä. Ajan henkeen kuuluu, ettei tulosta juuri ihmetelty. Raino Westerholm sai 25, Veikko Vennamo 10 ja Ahti Salonen 6 valitsijamiestä. Valitsijamiehet oli kutsuttu koolle keskiviikoksi 15.2.1978.
 
Sunnuntaina 12. päivänä helmikuuta pääjohtaja Mauno Koivisto ilmoitti televisiossa, että Norjan kruunun devalvointi vaikutti myös Suomen markan asemaan. Seuraavana päivänä, maanantaina siis, Suomen Pankki sulki valuuttamarkkinat kokonaan ja siinä tilanteessa jäätiin odottamaan päätöksiä.
 
Pääministeri Kalevi Sorsalle Koivisto ehdotti markan devalvointia 8 prosentilla. Tämä olisi jo peräti kolmas Suomen markan devalvaatio 12 kuukauden sisällä, sillä vuonna 1977 oli toteutettu jo kaksi devalvaatiota. 
 
Suomen taloudellinen tilanne oli vaikea. Talouskasvu oli pysähdyksissä ja työttömyys oli noussut siihenastiselle ennätystasolle 7 prosenttiin. Suomen markkaan kohdistui valuuttamarkkinoilla jatkuvaa epäluottamusta. Lyhytaikainen markkinakorko, jota sovellettiin pankkien välisillä päiväluottomarkkinoilla, oli noussut peräti 23 prosenttiin.
 
Sorsan II hallitus oli vuonna 1977 aloittanut elvytyspakettien sarjan. Vain pari kuukautta ennen Norjan devalvaatiota hallitus oli päättänyt kolmannesta elvytyspaketista, johon kuului mm. työnantajien sosiaaliturvamaksujen alennuksia. Ammattiliitot olivat osallistuneet elvytyspakettiin suostumalla jo sovittujen palkankorotusten lykkäämiseen sillä perusteella, että devalvaatio niin vältettäisiin.
 
Devalvaatioon ajautuminen oli tässä tilanteessa hallitukselle hyvin kiusallista. Toisaalta Koivisto oli viestittänyt hallitukselle, että hän näki devalvaation ainoana nopeasti vaikuttavana keinona lopettaa valuuttamarkkinoilla vallinnut, markan kurssiin kohdistuva epäluottamus.
 
Suomen Pankin päätöksellä valuuttamarkkinat pysyivät kiinni koko presidentinvaaliviikon. Perjantaina 16.2.1978, päivää sen jälkeen kun presidentti Kekkonen oli valittu 5. kerran tehtäväänsä, Suomen Pankki teki valtioneuvostolle muodollisen esityksen markan devalvoimiseksi 8 prosentilla ilman, että devalvaation suuruudesta olisi etukäteen päästy sopimukseen.
 
Kun asiaa sitten käsiteltiin Sorsan II hallituksessa, jonka piti asia joko hyväksyä tai hylätä, kävi niin, että hallituksen enemmistö hyväksyi pankin esityksen äänin 8-4, mutta pääministeri ja valtiovarainministeri Paul Paavela äänestivät vastaan.
 
Tilanne, jossa hallitus päätti devalvoinnista vastoin pääministerin ja valtiovarain-ministerin kantaa, oli tietysti aivan poikkeuksellinen. Pääministeri Sorsa esittikin hallituksen eronpyynnön.
 
Hallitusneuvottelujen jälkeen hallitus jatkoi kuitenkin lähes vanhalla pohjalla, kuitenkin ilman RKP:tä. Presidentti Kekkonen nimitti Sorsan II b - hallituksen heti, kun hänen uusi toimikautensa oli alkanut.
 
Juuri tässä tilanteessa Kalevi Sorsa piti tuon äsken mainitsemani puheen puoluevaltuustossa (28.2.) ”kaksipäisestä käärmeestä”. Hän kysyi, kumpi oikeastaan johti talouspolitiikkaa Suomessa, hallitus vai Suomen Pankki.  Pääministeri ja SDP:n puheenjohtaja ei peitellyt ärtymystään. Silloinkin hänellä oli kyky valita sanansa. Sorsa mukaan tämä ristiriita voitiin ratkaista vain siten, että talouspolitiikan johto säädettäisiin selkeästi joko hallitukselle kuuluvaksi, tai sitten pankille, ”jolloin hallitus voisi keskittyä sosiaali- ja sivistyspoliittiseen toimintaan annetuissa taloudellisissa puitteissa".
 
Seuraavina viikkoina sopu instituutioiden välillä kuitenkin parani, ja Suomen Pankki
  • poikkeuksellisesi myönsi valtiolle lainan
  • alensi yleistä korkotasoa
  • rajoitti markan tosiasiallisen devalvoitumisen noin 5 prosenttiin, mikä neuvottelujen aikana oli ollut ministeri Paavelan kannattama devalvaatioprosentti.
Tuosta ajasta hallituksen ja keskuspankin välinen työnjako on selkeytynyt merkittävästi. Hallitukset huolehtivat talouspolitiikasta ja keskuspankit rahapolitiikasta oman, selkeän mandaattinsa puitteissa.
 
Euroalueella rahapolitiikan erottaminen muusta talouspolitiikasta on johtavana periaatteena. Keskuspankit keskittyvät ensi sijassa rahanarvon vakauteen ja tukevat yleistä talouspolitiikkaa ensisijaista tehtäväänsä vaarantamatta.
 
***
 
Vuonna 1986 Suomen Pankki täytti 175 vuotta. Kalevi Sorsa piti IV hallituksensa pääministerinä juhlapuheen Kalastajatorpalla pidetyillä päivällisillä.  Hänen puheensa keskeinen osa oli vahvan markan politiikan puolustaminen.
 
Suomen Pankin aseman osalta Sorsa näki pankin ja hallituksen välisen työnjaon parantuneen.
 
Hallitusten talouspoliittinen johtoasema oli 1970-luvun kriisin väistyttyä vahvistunut. Kalevi Sorsa sanoi, että ”vaikka hallitukset ovatkin ottaneet talouspoliittiset ohjakset vankemmin käsiinsä, ei ongelmaksi ole muodostunut se, että meillä Suomessa on keskuspankki, jonka talouspoliittinen suunnittelu on harvinaisen vahvaa".
 
Huomauttamisen aihetta Kalevilla oli kuitenkin hallituksen ja keskuspankin yhteydenpidon yksisuuntaisuudesta. Hän sanoi, että siinä missä valtiovallan edustajat olivat selvittäneet keskuspankille talouspoliittisia suunnitelmiaan, oli ”keskuspankkimme kääriytynyt kahisevaan mystiikkaansa”.
 
”Eipä silti, salaperäisyys näyttää olevan keskuspankkien helmasynti kaikkialla”, hän jatkoi, ja siteerasi Bank of Englandin legendaarista pääjohtajaa Montagu Normania, jonka tunnuslauseena oli ”Never apologise, never explain”: älä pyydä anteeksi, äläkä selitä. 
 
”Noin poliittinen päättäjäkin toimisi, jos vain voisi”, kommentoi Sorsa Montagu Normanin sanoja.
 
Kalevi Sorsan puheessa pian kolme vuosikymmentä sitten esitetty vaatimus keskuspankkien avoimuuden lisäämisestä nousi ajan mittaan suureksi teemaksi keskuspankkimaailmassa. Voi sanoa, että juuri tässä asiassa on tapahtunut vallankumouksellinen muutos verrattuna niihin vuosiin, joista Kalevi oli puheensa kirjoittanut.
 
Miksi näin on tapahtunut? 
 
Ensinnäkin taloustutkijat ovat tulleet yhä vahvemmin siihen tulokseen, että taloudellisten odotusten ohjaus ja siihen liittyvä luottamuksen rakentaminen ovat rahapolitiikan vaikutusten kannalta keskeistä. Tämän on myös kokemus vahvistanut.
 
Nykymaailmassa rahapolitiikan teho perustuu siihen, että sen tavoitteet ja toimintatapa ymmärretään laajalti. Rahapolitiikan ns. ennakoivasta viestinnästä on tullut aivan yhtä tärkeä politiikkaväline kuin mitä korkopäätökset sinänsä ovat. Euroopan keskuspankkikin on viime vuosina ruvennut yhä laajemmin selostamaan rahapoliittisia suunnitelmiaan pidemmäksi aikaa tulevaisuuteen.
 
Toisaalta rahapolitiikan avoimuutta pidetään välttämättömänä myös siksi, että keskuspankit ovat itsenäisiä. Tällä on vahvat poliittiset perusteet. Demokraattisessa yhteiskunnassa keskuspankeille myönnetyn laajan itsenäisyyden edellytyksenä on ensinnäkin selkeä mandaatti, se, miten keskuspankille uskottu tehtävä määritellään ja rajataan, ja toiseksi velvollisuus avoimuuteen sen suhteen, miten valtaa käytetään: kuinka pankin päätökset on tehty, mihin niillä tähdätään ja millaiseen analyysiin ja päättelyyn ne perustuvat. Keskuspankkien on myös oltava tilivelvollisia demokraattisille elimille.
 
Uusimpana edistysaskeleena avoimuudessa on se, että tämän vuoden alusta lähtien on alettu julkaista laajat selonteot EKP:n neuvoston rahapoliittisten kokousten kulusta, siellä pidetyistä alustuksista ja käydystä keskustelusta.
 
Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että Sorsan jo 1980-luvun puolivälissä esittämä avoimuuden vaatimus on tullut, ei vain laajasti hyväksytyksi, vaan sitä pidetään nykyään suorastaan hyvän keskuspankkitoiminnan välttämättömänä kulmakivenä.
 
***
 
Vielä esimerkki asiasta, jossa sekä hallitus että Suomen Pankki olivat tämän päivän tarkastelussa väärässä. Sorsa kirjoittaa muistelmissaan, että ”hallituksen ja Suomen Pankin suhteet olivat henkilösuhteista riippumatta takkuiset, koska Suomen Pankki oli taipuvainen tulkitsemaan itsenäisyytensä niin että se saneli kantansa käytännöksi milloin missäkin toimintapiiriinsä haalimassaan asiassa". (Kansankoti ja punamulta, Keuruu 2003).
 
Tyypillinen esimerkki Sorsalle tästä oli Koiviston ja Simosen virallinen kirje vuodelta 1973, jossa pankki arvosteli hallitusta Enso Gutzeitin hallintoneuvoston valinnoista. Suomen Pankin edustaja oli jäänyt valitsematta ja Sorsan mukaan ”Herrat olivat vetäneet heinät nenäänsä ja uhkasivat nyt myydä Suomen Pankin omistamat osakkeet eniten tarjoavalle”.
 
Pitkään sekä ministerit että Suomen Pankin johtokunnan jäsenet istuivat yhtiöiden hallintoneuvostoissa ja jälkimmäiset jopa niiden hallituksissa. Ajat ja käytännöt ovat muuttuneet. Tänään kumpaakaan ei hyväksytä. Asian nostettiin julkiseen keskusteluun vuonna 1988 yhden ministerin erottua hallintoneuvostosta, koska hän piti jääviysongelmaa liian suurena. Muutos tuli kuitenkin voimaan asteittain vasta 1990-luvun aikana.
 
***
 
Kevään 1991 eduskuntavaalien jälkeen Kalevi Sorsa tuli Suomen Pankkiin. Johtokunnassa hän otti vastuulleen tutkimus- ja tiedotustoiminnot, ja myöhemmin talousanalyysitoiminnot laajemminkin. Tässä roolissaan hän oli perustamassa Suomen Pankin siirtymätalouksien tutkimuslaitosta, josta on sittemmin kehittynyt johtava Venäjän talouden osaamiskeskus Suomessa ja myös Euroopan keskuspankkijärjestelmässä.
 
Suomen Pankille oli bilateraalikaupan rahoittajana vuosikymmenten mittaan kertynyt vahva asiantuntemus Neuvostoliiton taloudesta. Neuvostoliiton romahdettua päätettiin, että tämän ei anneta haihtua, vaan kertynyttä osaamispääomaa kehitetään edelleen. Viime vuosien kriisin aikana Venäjän ja muiden siirtymätalouksien analyysi on noussut suureen arvoon sekä kotimaassa että eurooppalaisilla foorumeilla. Se oli kaukonäköinen päätös siis.
 
Kalevin viisi vuotta kestäneestä kaudesta pankinjohtajana muistetaan kuitenkin parhaiten hänen tulopoliittinen sopimusehdotuksensa syksyltä 1991, jolla koetettiin alentaa työvoimakustannuksia ja välttää ajautuminen pakkodevalvaatioon.
 
Kalevi ryhtyi tähän epäkiitolliseen tehtävään pääministeri Esko Ahon, valtiovarainministeri Iiro Viinasen ja Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullbergin pyynnöstä tilanteessa, jossa työttömyys oli jyrkässä nousussa ja Suomen markkaan kohdistui epäluottamusta niin, että valuuttavaranto oli hyvää vauhtia hupenemassa.
 
Kuten useimmat muistavat, Kalevi Sorsa hoiti oman osuutensa ja hänen välitysehdotuksensa hyväksyttiin keskusjärjestötasolla 21. päivänä lokakuuta. Sopimus olisi alentanut työvoimakustannuksia noin 7 prosentilla. Loppujen lopuksi aika ei riittänyt liittotason neuvotteluihin, valuuttaspekulaatio kiihtyi ja markka laskettiin kellumaan marraskuun 12. päivänä. Seuraavana päivänä sille vahvistettiin uusi kurssi, joka merkitsi 14 prosentin devalvaatiota (muodollisesti; käytännössä markka heikkeni 10 prosenttia).
 
Kaleville tämä oli tietysti valtava pettymys ja hän oli valmis eroamaankin. Presidentti Koivisto sai hänet kuitenkin puhutuksi pysymään virassaan. Tämä kaikki tuntuu tietysti kovin tutulta kun seuraa tämän päivän yhteiskuntasopimusneuvotteluja. Historia ei toista itseään ja jokaisella vuosikymmenellä on omat haasteensa. Mutta ehkä on hyvä muistaa, että vaikeissa paikoissa on oltu ennenkin. Kalevi Sorsa oli niissä monta kertaa.

;