Johtokunnan jäsen Marja Nykänen
Suomen Pankki
Puhe Suomen Pankin pankkitoimintaosaston Suomi 100 vuotta -seminaarissa.
Helsinki 1.2.2017
Esityskalvot (pdf)
Suomen Pankin rooli uuden johtokunnan jäsenen silmiin
Toivotan teidät tervetulleeksi Suomen Pankin pankkitoimintaosaston Suomi 100 vuotta –seminaariin. Aiheekseni on määritelty ”SP:n rooli uuden johtokunnan jäsenen silmin” ja puhun siitä nyt noin 7 tunnin kokemuksella.
Käsittelen tässä alustuksessa rahapolitiikkaa ja pankkivalvontaa finanssikriisin aikana ja sen jälkeen. Onko finanssikriisi selätetty? Ainakin kriisi on matkan varrella muuttanut muotoaan. Siinä on tunnistettavissa viisi eri vaihetta.
Käyn etenkin kriisin kolme ensimmäistä vaihetta lyhyesti läpi ja lähestyn aihetta rahapolitiikan ja oman taustani takia myös pankkivalvonnan näkökulmasta. Kriisin myötä rahapolitiikka ja pankkivalvonta nivoutuivat tiiviisti toisiinsa. Finanssikriisi vauhditti eurooppalaisen pankkivalvonnan uudistamista. Finanssikriisi ja sen jälkeiset tapahtumat ovat vaikuttaneet merkittävästi Suomen Pankin toimintaan yhteisen rahapolitiikan toteuttamisessa. Finanssivalvonnan rooli pankkivalvojana on ollut ehkä vielä suuremman muutoksen kohteena, kun siitä on tullut osa euroalueen yhteistä pankkivalvontajärjestelmää.
Subprime-kriisistä finanssikriisiin (2007-2008) ja globaaliin taantumaan (2009-2010)
Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden subprime-kriisin (vaihe 1) ensimmäiset oireet euroalueella näkyivät interbank-markkinoilla jo vuoden 2007 toisella puoliskolla, mutta vasta Lehman Brothersin ajautuminen selvitystilaan syyskuussa 2008 laukaisi kehityskulun, joka vaaransi koko globaalin rahoitusjärjestelmän toimintakyvyn. Markkinatoimijoille valkeni, että myös suuret ja vaikutusvaltaiset rahoituslaitokset voivat kaatua. Se murensi rahoitusmarkkinoiden keskinäisen luottamuksen ja pankkien välinen rahamarkkina seisahtui.
Kriisin toisessa vaiheessa finanssikriisi välittyi rahoitusmarkkinoilta reaalitalouteen. Maailmankauppa romahti vuoden 2008 lopulla ja kehittyneiden maiden kansantuotteet supistuivat rajusti vuonna 2009. Kysynnän hiipuessa inflaatio hidastui monessa maassa negatiiviseksi.
Eurojärjestelmä reagoi päättäväisesti kriisin eri vaiheissa. Lokakuussa vuonna 2008 EKP aloitti ohjauskorkojen laskujen sarjan. Vuoden 2009 puoleenväliin mennessä EKP oli laskenut korkoja 3,25 %-yksiköllä yhteen prosenttiin. EKP luopui myös likviditeetin määräkontrollista ja ryhtyi toteuttamaan ns. täyden jaon politiikkaa kiinteäkorkoisissa rahapoliittisissa operaatioissa. Likviditeettiriski pieneni, koska pankit saivat keskuspankista haluamansa määrän rahoitusta vakuuksia vastaan.
Rahapolitiikkakorkojen lähestyessä nollaa EKP otti vähitellen käyttöön rahapolitiikan epätavanomaisia keinoja. Esimerkiksi koronlaskujen vaikutusta siirrettiin pitemmälle toteuttamalla kiinteäkorkoisia pitkiä (6-12 kk) luotto-operaatioita. Pankkien luotonantokykyä vahvistettiin katettujen joukkovelkakirjojen osto-ohjelmalla. Kriisin ensimmäisessä ja toisessa vaiheessa EKP toimi edelleen vain pankkijärjestelmän kautta pyrkiessään tehostamaan luottojen välittymistä talouteen.
Valtioiden velka- ja luottamuskriisi (2011 – 2012)
Kriisin kolmannessa vaiheessa etenkin euroalueen reunamaiden pankkien ja valtioiden riskilisät lähtivät kasvuun ja euroalueen maiden talouskehitys ja luottoriskit eriytyivät. Valtioriski häiritsi rahapolitiikan välittymistä: markkinakorot nousivat vaikka EKP:n neuvosto laski ohjauskorkoa.
Eurojärjestelmä vastasi kriisiin jälleen korkopolitiikalla ja likviditeetin hallinnalla. Syksyllä 2011 korkoja ryhdyttiin laskemaan uudelleen ja pankeille tarjottiin erityispitkiä keskuspankkiluottoja (VLTRO). Lisäksi EU:n ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) hätärahastoilla tuettiin heikoimpia euromaita: ensin Kreikkaa, Portugalia ja Irlantia ja sen jälkeen Italiaa ja Espanjaa.
Finanssikriisin käänteentekevä hetki oli EKP:n pääjohtajan Mario Draghin puhe Lontoossa heinäkuussa 2012. Draghi lupasi tehdä ”kaiken tarvittavan euron turvaamiseksi”. Puheen markkinavaikutus oli välitön ja voimakas. Paineet euroalueen periferiamaiden valtionlainamarkkinoilla lientyivät ja luottamusilmapiiri alkoi kohentua.
Rahoitusmarkkinoiden normalisoituminen (2013 – 2014)
Euroalueen huippukokous teki päätöksen pankkiunionin luomisesta vuonna 2012. Suunnitelmat pankkien ja valtioiden välisen kohtalonyhteyden vähentämiseksi pitkällä aikavälillä täsmentyivät.
Euroalueen yhteinen pankkivalvonta SSM (Single Supervisory Mechanism) polkaistiin pystyyn ennätysvauhdilla ja se aloitti toimintansa marraskuun alussa 2014, jolloin noin 120 euroalueen suurinta pankkiryhmää siirtyi EKP:n suoraan valvontaan.
EKP:n valvonnan käynnistymistä edelsi vuoden 2014 aikana toteutettu pankkien taseiden kattava läpikäynti. Siinä arvioitiin pankkien luottosalkkujen ja eräiden muiden tase-erien laatua. Pankeilta edellytettiin tarvittaessa lisäpääomia todettujen arvostusvajeiden kattamiseksi.
Vuoden 2014 aikana päätettiin myös yhteisen kriisinratkaisumekanismin SRM (Single Resolution Mechanism) sekä sitä toteuttavien resoluutioviranomaisten ja kriisinratkaisuun kerättäviä varoja hallinnoivan rahaston perustamisesta. Euroalueen resoluutioviranomainen aloitti toimintansa vuoden 2015 alussa ja kansalliset viranomaiset järjestäytyivät. Pankeilta ryhdyttiin keräämään vakausmaksuja kriisinratkaisurahastoon.
Pankkien kriisinratkaisusääntelyn ja edellä mainittujen viranomaisten tavoitteena on, ettei kriisipankkeja enää pelastettaisi veronmaksajien varoilla vaan pankin omistajat ja velkojat kantavat pankkien tappiot.
Finanssikriisin tuotoksena voidaan pitää myös makrovakausvalvontaa. Se luotiin, koska valvonta nähtiin tarpeelliseksi ulottaa yksittäisten valvottavien tilanteen seurannan lisäksi myös yleisemmälle tasolle makrovakaus- ja järjestelmäriskeihin. Tavoitteena oli näiden riskien tunnistaminen, ennalta ehkäiseminen ja rajoittaminen.
Rahoitusmarkkinoiden normalisoitumisesta huolimatta inflaatio ja inflaatio-odotukset vaimentuivat eurojärjestelmän hintavakaustavoitetta hitaammiksi. Kesällä 2014 EKP:n neuvosto laski yhden ohjauskoroistaan, yli yön talletuskoron negatiivisiksi. Neuvosto tehosti rahapolitiikan kevennystä myös uusilla epätavanomaisilla keinoilla kuten ennakoivalla viestinnällä, kohdennetuilla pitempiaikaisilla rahoitusoperaatioilla (TLTRO) ja negatiivisella yliyön talletuskorolla, sekä katettujen joukkolainojen ja omaisuusvakuudellisten arvopapereiden (ABS) suorilla ostoilla.
Hitaan kasvun ja inflaation aika (2015 - )
Rahoitusmarkkinoiden normalisoitumisesta huolimatta rahapolitiikan toimintaympäristö vuosien 2014 – 2015 vaihteessa oli haasteellinen: pidemmän aikavälin talousnäkymät olivat vaimeat ja geopoliittinen tilanne (Krimin ja Ukrainan kriisit) lisäsi epävarmuuksia. Markkinat odottivat euroalueen inflaation pysyvän hitaana. Nollakorkorajalla EKP:llä ei käytännössä enää ollut mahdollisuutta tukea talouskasvua ja vauhdittaa inflaatiota korkopolitiikan avulla.
EKP:n neuvosto päätti tammikuun 2015 kokouksessaan valtiolainojen osto-ohjelmasta ja ostot alkoivat maaliskuussa 2015. Osto-ohjelman alkuperäinen määrä oli 60 mrd eur/kk (3/2015 – 3/2016). EKP:n neuvosto on ilmoittanut jatkavansa osto-ohjelmaa ainakin kuluvan vuoden loppuun saakka. Siihen mennessä eurojärjestelmä on ostanut velkapapereita yli 2200 mrd. eurolla.
Maaliskuussa 2016 EKP:n neuvosto lisäsi yrityslainat osto-ohjelmaan. Kuusi kansallista keskuspankkia, Suomen Pankki mukaan luettuna, ryhtyivät toteuttamaan näitä ostoja.
Torsti Silvonen Euroopan keskuspankista kertoo omassa esityksessään tarkemmin EKP:n arvopaperiostoista.
Toteutettu rahapolitiikka on välittynyt reaalitalouteen
Osto-ohjelma välittyy talouteen rahoitusmarkkinoiden kautta. Ensin keskuspankin tase ja pankkijärjestelmän likviditeetti kasvavat. Tällä hetkellä euroalueen pankkijärjestelmän ylimääräinen likviditeetti on liki 1300 mrd. euroa.
Osto-ohjelmalla on ollut merkittävä talouskasvua ja inflaatiota tukeva vaikutus. Lyhyet korko-odotukset euroalueella ovat erittäin alhaiset ja vähittäislainojen korot ovat laskeneet laaja-alaisesti euroalueella. Kotitaloudet ovat kasvattaneet luottojen kysyntää. Yritysten investointimahdollisuuksia ovat kohentaneet puolestaan sekä pankkilainojen että yritysten velkakirjojen korkojen lasku. Etenkin vientiyritysten asemaa on parantanut myös euron heikkeneminen.
Taloudellisen aktiivisuuden lisääntyminen on kiihdyttänyt euroalueen BKT:n kasvua ja osaltaan myös inflaatio-odotuksia. Pitkien 10 v. korkojen nousu viime kuukausina heijastaa inflaatio-odotusten kiihtymistä. Suomen ja euroalueen kansantalouksilla on tiivis yhteys, joten osto-ohjelmalla on ollut merkittävä positiivinen vaikutus myös Suomen talouteen.
Osto-ohjelmaa on vielä jäljellä 11 kuukautta, joten tässä vaiheessa siitä voidaan tehdä korkeintaan välitilinpäätös. Rahapolitiikka on välittynyt reaalitalouteen, mutta välittyminen on ollut hitaampaa kuin ajateltiin. Koska hintavakaustavoitetta ei ole saavutettu ja ohjauskorot ovat edelleen nollakorkorajan tuntumassa, tarvitaan rahapolitiikan epätavanomaisia keinoja edelleen.
Euroalueen yhteinen pankkivalvonta on ollut askel oikeaan suuntaan. Pankkien ja valtioiden välistä yhteyttä on pystytty heikentämään, pankit ovat vahvistaneet vakavaraisuuttaan ja valvontakäytänteitä on yhtenäistetty. Esimerkkeinä viimeksi mainituista mainittakoon vakavaraisuussääntelyn sallimien vaihtoehtojen ja harkintavallan yhtenäistäminen, riskien mittaamisessa käytettyjen sisäisten mallien harmonisointi ja ongelmaluottojen määrittelyn ja käsittelyn yhtenäistäminen.
Pankkien kunnossa on eroja: on maita, joissa pankkitoiminta on kannattavaa ja pankit vakavaraisia. Toisaalta on maita, joissa pankkisektorin ylikapasiteetti ja/tai ongelmaluottojen suuri määrä aiheuttavat pankeille vaikeuksia. Pankkitoiminnan digitalisoituminen, uudet toimijat ja toimintakonseptit sekä matala korkotaso haastavat pankkien liiketoimintamallien kestävyyttä koko euroalueella.
Finanssikriisi on ohi, mutta sen varjo on pitkä. Työtä sekä rahapolitiikassa että pankkivalvonnassa riittää edelleen.
Toivotan teille antoisaa seminaaria.