Johtokunnan jäsen Olli Rehn
Suomen Pankki
Mannerheim-luento, Mikkelin Päämajasymposium
Mikkeli, 1.7.2017
Kenen Mannerheimin linjalla?
Arvoisat kuulijat, hyvät mikkeliläiset ja muut ystävät,
Kiitos kutsusta pitää tämänvuotinen Mannerheim-luento. Teen sen kovin mielelläni ja otan tämän tehtävän suurena kunniana, etenkin kun kyseessä on Suomen historian supervuosi. Itsenäisyytemme 100-vuotisen taipaleen lisäksi tänä vuonna vietetään Mannerheimin syntymän 150-vuotisjuhlaa ja kristillisen kirkon protestanttisen reformaation 500-vuotista merkkivuotta. Kaikilla näillä tasavuotissankareilla on ollut iso vaikutus Suomen kansan kohtaloihin sekä suomalaisten kansalliseen identiteettiin, itsetuntemukseen.
Samalla haluan kiittää symposiumin järjestäjiä ja tukijoita sekä perustajia Tapio Honkamaa, Markku Kakriainen ja Matti Viialainen. Kesällä 2007 pyörälenkin välietapilla Honkamaan Kattilansillan keittiönpöydässä viritelty idea on kantanut hyvää hedelmää, nyt jo kymmenettä kertaa.
Kysyn tänään luennossani, kenen Mannerheimin linjalla olemme, kun sanomme sillä olevamme. Vastausta voidaan hakea monestakin eri näkökulmasta – ainakin sotilasstrategisesta ja turvallisuuspoliittisesta.
Monille meistä Mannerheimin linja tuo ensimmäisenä mieleen Karjalan Kannaksen pääaseman, jossa Summa ankkurinaan suomalaisten päävoimat pysäyttivät puna-armeijan ankarat, ylivoimaiset hyökkäykset talvisodan alkuviikoista lähtien aina helmikuuhun 1940 asti.
Toisaalta Mannerheimin linjalla voidaan viitata siihen turvallisuuspoliittiseen ajatteluun, jota Gustaf Mannerheim varsinkin 1930-luvulta lähtien edusti. Keskityn luennossani tämän linjan pohdintaan. Lavennan näkökulmaa samalla suomalaisesta kansainväliseen, niihin eroihin, miten Mannerheim nähdään omien ja naapurien keskuudessa, etenkin Ruotsin ja Venäjän.
Hyvät ystävät,
Aloitan kuitenkin omakohtaisella muistikuvalla. Minun ensimmäinen oma kosketukseni Mannerheimin historialliseen merkitykseen kumpuaa – tuskin teille mitenkään yllätyksenä – täältä Mikkelin maisemista. Se ei ole mikään ristiriidaton kuva, mikä tosin selvisi minulle vasta myöhemmin.
Muistan elävästi, kun Mannerheimin patsas paljastettiin hänen 100-vuotispäivänään kesäkuussa 1967, tästä kivenheiton päässä Suur-Savon aukiolla. Patsas oli alun perin suunniteltu ja päätetty sijoittaa torille, mutta poliittisten voimasuhteiden muutos vuoden 1964 kuntavaaleissa heilautti sen syrjemmälle, kaupungin laidalle – "pois silmistä, pois mielestä". Taustalla oli kaupungin eräiden päättäjien oma, vuoden 1918 sodan jälkeisiin vankileireihin liittyvä epäoikeudenmukaisuuden kokemus, jota pääjohtaja Erkki Liikanen ansiokkaasti käsitteli vuoden 2012 Mannerheim-luennossaan.
Olin 5-vuotiaana vuoden 1967 tapahtuman yleisössä isäni Tanun kanssa. Hän nosti minut hartioilleen, jotta pystyisin väkijoukossa paremmin seuraamaan tapahtumaa. Muistan sen – ainakin pienen pojan silmin – valtavan ihmismeren, joka lähikorttelien kaduille ja silloiselle vitostielle, Otavankadulle, ulottuen oli tullut osoittamaan kunnioitusta mikkeliläisten arvostamalle Marsalkalle. Se oli 1960-luvun yhteiskunnallisen murroksen ilmapiirissä suomalaisten hiljaisen enemmistön kunnianosoitus sotavuosien puolustuksen johtajalle; eräänlainen mielenosoituskin.
Päämajakaupunki Mikkelissä Suomen selviytymistarina talvi- ja jatkosodassa tuntui muutenkin käsin kosketeltavan todelliselta. Aloitin koulutieni syksyllä 1969 Mikkelin keskuskansakoulussa, joka on sittemmin nimetty Päämajakouluksi. Kulutin kaksi vuotta pulpettia luokassa, joka oli kenraali Aksel Airon, operatiivisen osaston päällikön, työhuone. Kesällä 1970 koulussamme filmattiin Matti Kassilan Päämaja-elokuva, jossa näyttelijä Jussi Jurkka hienolla roolisuorituksellaan antoi Airolle kasvot ja sielun. Airo ja Mannerheim eivät kyllä elokuvassa puhuneet keskenään ranskaa, mikä ilmeisesti oli tiukoissa paikoissa heidän yhteinen kielensä nopeaan kommunikaatioon. Airohan ei aitosuomalaisena suostunut puhumaan ruotsia ja Marskin suomi taas ei ollut työkieleksi kehuttava.
Koulun päätteeksi kävelin usein "päivähoitoon" Graniittitaloon, jossa Mikkelin Autotarvike silloin sijaitsi. Autotarvikkeen konttori oli palvellut Mannerheimin keittiönä sotien aikana. Opin siellä venäjän kielen aakkoset konttoripäällikkömme Aleksi Maksimenkon opettamana. Hän oli maahanmuuttaja, venäläisten emigranttien suomalaistunut jälkeläinen.
Palaan vielä Mannerheimin patsaaseen. Sen tarinahan ei suinkaan päättynyt Suur-Savon aukiolle. Lopulta vuonna 2002 valtuusto teki laajalla rintamalla päätöksen ja patsas kuljetettiin komeasti pitkin Otavankatua ja Maaherrankatua oikealle paikalleen. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajana toimi tuolloin Vuokko Rehn, mistä olen rahtusen verran ylpeä, jos sallitaan. – Mannerheim kävelee tänään kaupunkilaisten keskellä, kuten pitääkin.
Arvoisat kuulijat,
Myös Ruotsissa suhtautuminen Mannerheimiin riippui pitkään poliittisesta näkemyksestä. Mutta samalla on kohdallaan sanoa, että nykyisin häntä pidetään Suomea ja Euroopan historiaa ylipäänsä tuntevien keskuudessa koko Pohjolan ja myös Ruotsin vapauden puolustajana.
Ruotsin entinen pää- ja ulkoministeri Carl Bildt on kirjoittanut paljon ja jopa ihaillen Mannerheimin merkityksestä Ruotsille, Pohjolalle ja Euroopalle. Bildtille Mannerheim oli oman sukupolvensa suurin pohjoismainen valtiomies. Hän korostaa Mannerheimia länsimaisten arvojen puolustajana ja kansainvälisenä bolshevismin vastustajana. Mannerheimin äidinkielellä lainattuna: "Att han var antibolsjevik i varje cell och gen är sannerligen ingenting att förvånas över." – Suomeksi: "Että hän oli antibolshevikki joka solultaan ja geeniltään, ei ole todellakaan mikään yllätys."
Bildt korostaa Suomen torjuntavoittojen ratkaisevaa merkitystä Pohjolan vapauden kannalta. Hän muistuttaa, että Ruotsinkin kehitys olisi mennyt sodan jälkeen kovin toista latua, jos puna-armeija olisi seisonut asemissa Tornionjoen itärannalla: kansankodissa olisi ollut tukalaa. Siksi Tienhaara ja Tali-Ihantala, jossa puna-armeijan vyöry kesäkuussa 1944 pysäytettiin, on Bildtille ei vain Suomen, vaan Pohjolan tärkein lukko.
Mutta Bildt tunnistaa myös Mannerheimin siteen keisarilliseen Venäjään. Vuoden 1918 voittonsa jälkeen Mannerheim näki tehtävänsä vielä sitäkin suurempana. Lainaan Bildtiä: "Mannerheimin tavoitteet Venäjällä eivät olleet koskaan saksalaisia, ehkä eivät edes suomalaisia, vaan hänen tavoitteensa Venäjällä olivat ennen muuta venäläisiä – sen keisarillisessa muodossaan."
Historiantutkimuksessa on tullut muotiin esittää ns. kontrafaktuaalisia "entä jos olisi toimittu toisin?" -pohdintoja. Tässä hengessä Bildt ei kaihda sanomasta, että Pietarin valloitus vuonna 1919 olisi ollut Mannerheimilta maailmanhistoriallinen teko, joka olisi voinut pysäyttää bolshevismin etenemisen alkuunsa ja säästää ihmiskuntaa suurilta kärsimyksiltä.
Bildt huipentaa arvionsa: Jos näin olisi käynyt, niin Mannerheim "ei olisi vain pohjoismaiden historian, vaan koko maailman historian suuri sankari". Hän kiteyttää pohdintansa suomalaiseen korvaan hieman erikoisella tavalla: "Vaikka hänen agendansa oli venäläinen, käsitteli se itsestään selvästi myös Suomea." – Siis myös Suomea; ei ensi sijassa Suomea.
Mannerheimia ei voi kyllä syyttää yrityksen puutteesta Bildtin tavoitteen suuntaan. Hän yritti koota joukkoja ja aseita Suomesta ja Länsi-Euroopasta ja saada Pietarin valtausyritykselle vuonna 1919 Suomen hallituksen tuen. Mihin hänen hankkeensa sitten pysähtyi?
Kahdella sanalla: Suomen tasavaltaan.
Presidentiksi juuri valittu K.J. Ståhlberg asettui poikkiteloin. Yhdessä etenkin ulkoministerinsä Rudolf Holstin ja muiden tasavaltalaisten johtajien, kuten Santeri Alkion, kanssa hän katsoi, että ei ole Suomen kansallisen edun mukaista sitoa maan sotavoimia ja koko nuorta tasavaltaa niin epävarmaan seikkailuun. Presidentin tukena oli juuri Väinö Tannerin johdolla eduskuntaan 80 edustajan voimin palannut parlamentaarinen SDP.
Bildtillä on varaa vetää leveällä pensselillä, kun taas Ståhlberg ja Suomen nuoren tasavallan johtajat ajattelivat, eivät niinkään maailmanhistorian ihanteiden sinänsä epävarmaa toteuttamista, vaan Suomen kansan etua ja turvallisuutta – mielestäni täysin perustellusti.
Arvoisat kuulijat,
Siinä siis esimerkki läntisestä arviosta. Entä sitten itäinen naapurimme Venäjä, Mannerheimin 30-vuotinen kotimaa? Siellä häneen suhtaudutaan huomattavasti ristiriitaisemmin.
Ajatellaanpa vaikka vuodentakaista tapahtumaa Pietarissa, Mannerheimin henkisessä kotikaupungissa – totta kai Mikkelin ohella. Satuin osallistumaan vuosi sitten kesäkuussa Pietarin talousfoorumiin, kun samaan aikaan muualla kaupungissa paljastettiin Venäjän sotahistoriallisen seuran toimesta kenraaliluutnantti Gustaf Mannerheimin muistolaatta kunnianosoituksena hänen palveluksestaan Venäjän armeijassa vuosina 1887–1918. Paikalla oli vaikutusvaltainen joukko venäläisiä päättäjiä, kuten presidentti Putinin hallinnon päällikkö, Tehtaankadun veteraani Sergei Ivanov, joka piti juhlapuheen, sekä kulttuuriministeri Vladimir Medinski.
Laatta joutui kuitenkin kommunistien ja kansallismielisten ankaran kritiikin kohteeksi ja tuhrittiin punaisella maalilla heti paljastamisen jälkeen. Laatan paljastamista oli yritetty jo vuotta aiemmin, mutta silloin hankkeesta luovuttiin. Presidentinhallinto ajoi ja puolusti laatan kiinnittämistä. Mutta kun muistolaatta aina puhdistamisen jälkeen uudelleen tuhrittiin, se lopulta poistettiin. Nykyisin se sijaitsee Tsarskoje Selon sotamuseossa.
Kiinnostavaa on, että presidentti Vladimir Putinin hallinto käytti paljon pääomaa Mannerheimin muistolaatan oikeuttamiseen. Mutta kyse ei ole vain Suomesta ja Mannerheimista, vaan on syytä laajentaa näkökulmaa.
Vaikuttaa siltä, että Mannerheimin muistolaatta oli osa Venäjän sotahistoriallisen seuran pyrkimystä kuroa umpeen vuoden 1917 vallankumouksessa syntynyttä kahtiajakoa ja rakentaa historiallista sovintoa Venäjän valkoisten ja punaisten välille. Siinä hengessä Venäjällä on pystytetty muistomerkkejä ensimmäisen maailmansodan sankareille, jotka jäivät eri puolille maan sisällissodassa. Useiden valkoisten kenraalien kunniaa on käyty palauttamaan, ja Mannerheim on yksi heistä. Kyse on siis Venäjän sisäpolitiikasta, nimenomaan sisäisestä historiapolitiikasta.
Lännessä ja Venäjälläkin osin ristiriitaista mainetta nauttiva kulttuuriministeri Medinski julkaisi viime syksynä Rossiiskaja Gazetassa (26.10.2016) artikkelin, jossa perustellaan muistolaatan oikeutus Mannerheimin ansioilla Venäjän armeijassa ja tietyllä maltillisuudella maiden välisissä sodissa sekä korostetaan hänen "venäläisyyttään" uskollisuudella keisarille – olihan Mannerheimilla työpöydällään aina Nikolai II:n nimikirjoituksella varustettu valokuva. Eikä siinä kaikki: Medinski vertaa Mannerheimia Venäjän armeijan suuriin ulkomaalaistaustaisiin kenraaleihin, kuten Borodinon ja Porin voittajaan Pjotr Bagrationiin, jotka olivat – lainaan naapurin kulttuuriministeriä – "vereltään ulkomaalaisia, mutta sielultaan venäläisiä".
Artikkelin lopuksi viitataan kyllä myös Mannerheimin "toiseen elämään" Suomessa ja nostetaan esiin seikkoja, jotka osoittavat hänen aina ottaneen myös Venäjän huomioon. Esimerkiksi se, että Mannerheim kehotti Suomen valtiojohtoa talvisodan alla suostumaan rajattuihin alueluovutuksiin. Talvisodan torjuntavoittomme kuitataan artikkelissa puolestaan melko lakonisesti toteamalla, että "Mannerheimin komennossa suomalaiset taistelivat talvisodassa urhoollisesti, mutta hävisivät".
Jatkosodan ajalta Medinkski nostaa esiin vielä suurempia ansioita, kuten sen, että Mannerheim ei ollut täydellä sydämellä mukana liittoutumassa Saksan kanssa ja inhosi natseja. Medinskin mukaan Mannerheim onnistui "viekastelemalla ja vitkastelemalla" välttämään Berliinin käskyjen noudattamisen, vaikka olikin koko ajan huolestunut Suomen joutuvan siitä maksamaan. Mannerheim kieltäytyi osallistumasta Leningradin piiritykseen ja suomalaiset joukot etenivät Kannaksella vain vanhalle rajalle asti.
Tämähän ei ollut alun perin Neuvostoliiton sotilasjohdon oletus. Kuvaavaa on, mitä Neuvostoliiton suurin sotilasjohtaja, marsalkka Georgi Zukov kirjoittaa muistelmissaan: "Karjalan kannaksella, entisellä valtakunnanrajallamme, olivat suomalaiset joukot, jotka odottivat sopivaa hetkeä rynnätäkseen Leningradiin pohjoisesta."
Muistolaatta nosti pintaan kysymyksen siitä, milloin Mannerheim viimeksi kävi Pietarissa ja milloin loppui hänen palveluksensa Venäjän armeijassa. Muistolaatan mukaan oikea vuosiluku on 1918.
Olin viime kesään asti siinä käsityksessä, että Mannerheim kävi viimeistä kertaa Pietarissa joulukuussa 1917, eikä sen jälkeen enää koskaan omaan metropoliinsa palannut. Asiaan on sittemmin saatu selkoa, ja osoittautui, että olin ilmeisesti väärässä. Mannerheim on muistelmissaan tästä kovin epämääräinen, hämäräkin – mistä syystä, sitä en osaa päätellä.
Tuoreissa kirjoissaan sekä professori Henrik Meinander että toimittaja Matts Dumell ovat päätyneet siihen, että Mannerheim kävi Pietarissa vielä tammikuun alussa 1918. Tiivistettynä tapahtumat näyttävät edenneen näin: Svinhufvudin johtama valtuuskunta sai Leninin ja kansankomissaarien neuvoston tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle 31.12.1917. Kun Mannerheimin synnyinmaa Suomi näin oli saanut Venäjän viralliselta hallitukselta itsenäisyystunnustuksen, hänen lojaliteettinsa keisaria ja Venäjää kohtaan ei enää ollut voimassa. Seuraavana päivänä 1.1.1918 Mannerheim kirjoitti Helsingissä erokirjeen Venäjän armeijasta ja lähti illan mittaan tai seuraavan päivän aamulla junalla kohti Pietaria.
Erokirje on leimattu saapuneeksi Pietarin yleisesikuntaan 2.1.1918 ja tallennettu Venäjän armeijan arkistoon. On vaikea uskoa, että mikään posti olisi vallankumouksen kaoottisissa oloissa vienyt kirjeen noin nopeasti perille, mikä puoltaa oletusta siitä, että Mannerheim on voinut käydä sen itse sinne toimittamassa. Samalla matkalla Mannerheim tapasi myös Ranskan sotilasasiamiehen ja muita tahoja, joilta hän pyrki saamaan aseita ja tukea Suomen vapaustaistelulle. Mannerheim palasi Helsinkiin ilmeisesti 6. tai 7.1.1918; ensimmäinen varma dokumentti hänen oleskelustaan Helsingissä on päivältä 8.1.1918. Pian sen jälkeen hän nousi sotilaskomitean johtoon, siirtyi Pohjanmaalle – ja loppu on Suomen historiaa.
Mutta Mannerheimin ja Venäjän armeijan yhteinen tarina ei pääty vielä tähän. Eroanomuksen jälkeen kenraali evp:tä, joka oli palvellut 30 vuotta armeijassa, kohdeltiin hyvin: Venäjän vallassa oleva hallitus – siis punaisen Neuvosto-Venäjän kansankomissaarien neuvosto – myönsi 25.2.1918 päivätyllä päätöksellään Mannerheimille 3761 ruplan eläkkeen.
Muuan venäläinen vaikuttaja totesi tähän viime kesänä eräässä päivällispöydässä: "Aika paljon riesaa tuo puna-armeijan eläkeläinen pystyi puna-armeijalle myöhemmin talvisodassa aiheuttamaan"!
Arvoisat kuulijat,
Tästä päästään siihen perimmäiseen kysymykseen, mikä oli Mannerheimin painavin, tärkein päätös Suomen kannalta, suomalaisesta näkökulmasta. Suomen itsenäistymisen ja itsenäisyyden säilyttämisen kannalta Mannerheim teki useita päätöksiä, jotka ovat osoittautuneet ratkaiseviksi.
Tammikuussa 1918 hän rohkeni kulkea itsenäisesti vastavirtaan ja nosti kissan pöydälle vaatien Sotilaskomiteaa siirtymään heti Vaasaan tukialuetta rakentamaan – yhdennellätoista hetkellä. Venäläisten aseistariisunta Pohjanmaalla tammikuussa 1918 loi perustan hallituksen armeijan rakentamiselle ja länsimaisen elämänmuodon voitolle Suomessa.
Pietarin sotaretki v. 1919 jo käsiteltiin – siinä tasavalta suojeli kenraalia.
Marraskuussa 1939 Mannerheimin suositus rajatuista alueluovutuksista jäi toteutumatta. Siihen sisältyi Ahvenanmaan linnoittaminen yhdessä Ruotsin kanssa, millä tähdättiin Suomen ja Ruotsin puolustusliittoon. Hanke kuitenkin kariutui Ruotsin hallituksen vetäydyttyä siitä. Pidättäytyminen alueluovutuksista ja valmius taistella oli Suomelle ilmeisesti lopulta parempi vaihtoehto ja auttoi maatamme välttämään Baltian tien, joka johti puolen vuosisadan raskaaseen miehitykseen.
Kyky johtaa viisi vuotta talvi- ja jatkosotaa kahteen torjuntavoittoon oli jo iäkkäältä sotilaalta valtava strateginen suoritus.
Silti kenties painavimpia – tai ainakin vaikeimpia – oli kaksi rauhaa rakentavaa ratkaisua.
Yksi Mannerheimin kaukonäköisimmistä päätöksistä oli jättää hyökkäämättä Leningradiin vuosina 1941–1943, jolloin se olisi ollut Suomelle sotilaallisesti mahdollista. Realistisesti ajatellen tämä päätös ilmeisesti säästi suomalaisilta paljon verta, hikeä ja kyyneliä sinä puolen vuosisadan pitkänä kautena 1943–1990, jolloin Neuvostoliitto oli voimansa tunnossa.
Ehkä lopulta kaikkein painavin päätös oli silti se, että Mannerheimin onnistui johtaa Suomi rauhaan kesällä 1944, vaikka päätöksentekoa vaivasi ajoittainen epävarmuus, kuten viime vuosien historiantutkimus on osoittanut. Risto Rytin lailla Mannerheim otti siinä myös suuren henkilökohtaisen riskin joutua vedetyksi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin.
Neuvostoliitto oli kuitenkin ilmoittanut jo jatkosodan aikana Ruotsin kautta, ettei se tule puuttumaan Mannerheimiin. Tämän lupauksen toisti valvontakomission johtaja Savonenkov tammikuussa 1946, pari kuukautta ennen Mannerheimin eroa presidentin tehtävästä. Paasikivi kirjasi päiväkirjaansa 26.1.1946, mitä Savonenkov oli sanonut Mannerheimille:
"Savonenkov oli saanut Moskovasta tehtäväksi ilmoittaa Mannerheimille, että, katsoen Mannerheimin ansioihin rauhan tekemisessä, he eivät tule millään tavalla sekottamaan häntä oikeudenkäyntiin sotasyyllisyydestä, riippumatta siitä, onko hän presidenttinä tai tuleeko hän eroamaan."
Kuten eräs historiaa hyvin tunteva ystäväni totesi, tämä on sikälikin merkittävä historiallinen poikkeama, ettei Stalin aina pitänyt tapanaan pitää kiinni aivan kaikista lupauksistaan.
Arvoisat kuulijat,
Mannerheimin ratkaisuissa korostui strateginen ja historiallinen ajattelu. Geopolitiikaksikin sitä voidaan kutsua, mikä on hyvä muistaa nyt, kun geopolitiikka on palannut kansainvälisiin suhteisiin.
Venäjän imperiumin kasvattina Mannerheim luki Euroopan historian suuria virtoja ja geopoliittisten mannerlaattojen liikkeitä aikansa muita suomalaisia paremmin. Talvisodan rauhanneuvotteluissa tämä auttoi näkemään lännen lupaaman avun merkityksen. Moskovan silmissä etenkin Ranskan puuttuminen konfliktiin uhkasi muuttaa sen laajemmaksi selkkaukseksi länsivaltojen kanssa. Jatkosodan aikana se auttoi, viimeistään Stalingradin jälkeen, näkemään Saksan tappion ja varautumaan irtautumiseen sodasta, mihin Mannerheim alkoi eduskuntaa valmistella vuodesta 1943 lähtien.
Mannerheimin realismia soveltaen Suomen turvallisuuspolitiikan tärkein haaste on suhde Venäjään. Meillä on Venäjän kanssa sama raideleveys, mutta eri arvopohja: viittaan etenkin oikeusvaltioon ja kansanvaltaan.
Niinpä Suomen tuoreessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa otetaan huomioon Venäjän paluu voimapolitiikkaan. Osallistuin selonteon valmisteluun Tasavallan Presidentti Sauli Niinistön johtaman ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan jäsenenä.
Selonteossa todetaan ulkopolitiikan ensisijaisuus ja pyrkimyksemme hyviin naapuruussuhteisiin. Kansallisen puolustuksemme uskottavuuden kannalta korostetaan puolustusvoimien entistä nopeampaa reagointivalmiutta, samoin hybridiuhkiin varautumista. Läpi linjan hyödynnetään kansainvälistä yhteistyötä ja pidetään yllä mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä.
Vakauspolitiikkaa on sekin, että Venäjä huolehtii turvallisuuseduistaan Suomen suunnalla parhaiten toimimalla maltillisesti. Suomen ei kannata itse rajoittaa liikkumavaraansa länteen, eikä siten heikentää näitä pidäkkeitä.
Hyvät ystävät,
Palataan lopuksi alun kysymykseen: Kenen Mannerheimin linjalla, siis?
Annetaan appiukkoni Einari Hakkaraisen vastata. Hän menehtyi kymmenkunta vuotta sitten kotonaan Juankoskella ja oli sitä sukupolvea, joka joutui viettämään viisi vuotta elämästään talvi- ja jatkosodan rintamilla.
Einarilla oli kuolemaansa asti seinällä sänkynsä kummallakin laidalla kehystetty valokuvataulu. Vasemmalla Mannerheimin virallinen valokuva, marsalkansauvoineen. Oikealla 20 vuoden takainen lehtileike, jossa virallinen kuva Urho Kekkosesta. Sissipataljoona 4:n ja Kollaan veteraani oli loppuun asti sekä Mannerheimin että Kekkosen linjan miehiä.
Olen samaa mieltä sotaveteraani Einarin kanssa. Rauhaa pitää vahvistaa ennakoivasti, yhteistyöllä. Jos mahdollista, naapurin kanssa sovitaan. Jos se ei onnistu, pannaan kampoihin, yksin tai yhdessä. Maata ja vapautta puolustetaan niillä konsteilla, joita kulloinkin on käytettävissä.
Tämä on nähdäkseni Mannerheimin linjan ydin. Se on myös Suomen pitkä linja, jonka varaan kansallinen turvallisuutemme jatkossakin perustuu.
Kiitos.
*** LOPPU***
Keskeisiä lähteitä:
Ainola, Olli, Mannerheim halusi vallata Pietarin. Iltalehti 27.2.2017
Bildt, Carl, Mannerheim, Finland och Sverige. Reflexioner i ljuset av 1992 års. Nya Argus 7/1992, 161–166.
Bildt, Carl, Gustaf Mannerheim. Teoksessa Mats Bergquist & Alf W. Johanson (toim.), Säkerhetspolitik och historia. Essäer om stormaktspolitiken och Norden under sjuttio år. Hjalmarson & Högberg 2007, s. 93–100.
Dumell, Matts, Kun Mannerheim valitsi Suomen. Vuosi 1917. Teos 2017.
Häikiö, Martti, Svinhufvud. Suomen Leijona. Docendo 2017.
Hämäläinen, Unto, Mannerheimin 150-vuotispäivänä sotapäällikkö kannattaa muistaa etenkin yhdestä asiasta: rauhasta. Helsingin Sanomat 4.6.2017.
Joffe, Eleonora, Chevalier-kaartin kasvatti. Otava 2006.
Marsalkka Zukovin muistelmat. WSOY 1970.
Mannerheim, C.G., Muistelmat. Otava 2008 (lyhentämätön juhlapainos, alun perin osat 1–2, 1951–52).
Manninen, Ohto – Oleg A. Rzesevski (toim.), Puna-armeija Stalinin tentissä. Talvisodan jälkipuinti Kremlissä 14.–17.4.1940. Edita 1997.
Medinski, Vladimir, Mannerheimin linja. Rossiiskaja Gazeta 26.10.2016. Suomenkielinen tiivistelmä.
Meinander, Henrik, Gustaf Mannerheim. Aristokraatti sarkatakissa. Otava 2017.
Mäkelä, Jarmo, HS Venäjän verkossa, Kolumni Helsingin Sanomissa 20.10.2016.
Petrone, Karen, The Great War in Russian Memory. Indiana University Press 2011.
Rentola, Kimmo, Stalin ja Suomen kohtalo. 1939 1944 1948 1950. Otava 2016.
Seppälä, Helge, Leningradin taistelu ja Suomi. WSOY 1969.
Suomi, Juhani, Mannerheim. Viimeinen kortti? Siltala 2013.
Törhönen, Lauri, Mannerheimin kuokkavieras. Docendo 2017.
Turtola, Martti, Mannerheim. Tammi 2016.