Pääjohtaja Erkki Liikanen
Elinkeinoelämän keskusliiton syyskokouksen seminaari 27.11.2008, Helsinki
Suomi, Eurooppa ja hidastuva maailmantalouden kasvu. Haaste kilpailukyvylle
Runsas kuusi vuotta sitten Suomen Pankin pääjohtaja Matti Vanhala piti Helsingissä puheen otsikolla "Markkinavetoisella palkanmuodostuksella työllisyys ylös". Puheen keskeinen viesti oli: aika oli ajanut ohi perinteisen tulopolitiikan, jossa sovittiin koko työmarkkinat kattavista, yhdensuuruisista palkankorotuksista.
Oltiin matkalla maailmaan, jossa yhdellä toimialalla tai alueella saattoi vallita työvoimapula samalla kun toisaalla irtisanottua työvoimaa jäi työttömäksi. Vanhala peräänkuulutti tarvetta antaa työmarkkinoille tilaa toimia, antaa palkkojen sopeutua kaikilla relevanteilla ulottuvuuksilla – toimialoittain, alueittain, ammattiryhmittäin ja osaamisen mukaan – niin, että käytettävissä oleva työvoima saataisiin kanavoitua tuottavimpaan ja siten parhaiten palkattuun käyttöön.
Kaikkien ei ollut helppoa hyväksyä puheen viestiä. Vaikeinta se oli niille, jotka olivat panostaneet paljon silloisten tulopoliittisten ratkaisujen tekemiseen. Näin oli erityisesti ammattiyhdistysliikkeessä. Tänään on laajalti hyväksytty se, että palkkojen määräytymisessä ei ole kyse vain yhteisen hyvän jakamisesta oikeudenmukaisella tavalla, vaan työmarkkinat ovat myös keskeinen osa markkinataloutta.
Mutta näkemykset eroavat suuresti siitä, mitä perinteisten tulopoliittisten ratkaisujen tilalle pitäisi tulla. Kuinka tärkeää on makrotason koordinaatio, mikä on sen suhde toimialatason tai paikalliseen palkanmuodostukseen? Siinä missä tuposta luopuminen on ollut vaikeaa ammattiyhdistysliikkeelle, tämä taas näyttää olevan vaikeaa työnantajille. Palaan asiaan myöhemmin.
***
Millaisia ovat Euroopan ja Suomen talouden tämän hetken haasteet? Maailmantalous on ennen näkemättömän myllerryksen kourissa. Globaalin rahoitussektorin perusrakenteet horjuvat, rahoituksen saanti kiristyy ja kansainvälisen kaupan arvo ensi vuonna todennäköisesti laskee. Kenellekään ei ole epäselvää, että talouteemme haasteet ovat poikkeuksellisen suuria.
Kriisin siemenet kylvettiin kauan sitten. Oireet tulivat näkyviin vuoden 2007 kesällä. USA:n subprime- markkinat toimivat kriisin laukaisijana. Alkoi vaihe, jota meillä kutsuttiin rahoitusmarkkinoiden häiriötilaksi. Vuosikymmenen alusta nopeasti lisääntynyt velkavivun käyttö kansainvälisissä pankeissa oli varsinainen syy ongelmiin.
(Kuvio 2. Kansainvälisen rahoitusjärjestelmän ylivelkaantuminen)
Yhä suurempi osa lainanannosta ja sijoituksista rahoitettiin markkinarahoituksella. Talletusten osuus pankkien rahoituksesta supistui. Sijoituksia tehtiin arvopapereihin, joilla oli aikanaan korkea luottoluokitus ja siksi ne sitoivat vähemmän omaa pääomaa. Kun sijoituksia arvostettiin uudelleen turbulenssin käynnistyttyä, niiden arvo laski samalla, kun markkinarahoituksen saaminen vaikeutui tuntuvasti. Kevennetyt riskipuskurit, pienempi suhteellinen oma pääoma osoittautui riittämättömiksi.
(Kuvio 3. tapahtumien kronologia)
Reilun vuoden häiriö kyti, leimahteli välillä, mutta laantui taas hetkeksi. Kriisiksi tilanne kärjistyi reilut kaksi kuukautta sitten. Ensin syyskuun puolivälissä Lehman Brothers, yksi Yhdysvaltain suurista investointipankeista, ajautui konkurssiin. Lehman veti pian perässään yhden maailman suurimmista vakuutusyhtiöistä, AIG:n, joka jouduttiin pelastamaan liittovaltion varoin. Liittovaltion syliin olivat edellisellä viikolla ajautuneet USA:n jättimäiset asuntorahoittajat Fannie Mae ja Freddie Mac.
Kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla ei ole sellaista tahoa, jota näiden neljän suuren rahoitusalan toimijan ajautuminen konkurssiin tai konkurssin partaalle ei olisi jollain tavalla koskettanut. Moderneilla rahoitusmarkkinoilla kaikki toimijat ovat keskenään taloudellisesti sidoksissa – joko suoraan tai epäsuorasti yhteisten vastapuolien kautta. Tiedettiin, että dominopalikat alkoivat kaatua, mutta kukaan ei osannut ennakoida mihin suuntaan – mikä palikka kaatuisi seuraavaksi. Kun ei tiedetty tarkkaan, missä riski on, kaikkia epäiltiin.
(Kuvio 4. Riskilisät pankkien välisillä markkinoilla euroalueella)
Paniikki levisi saman tien ympäri maailmaa. Kaupanteko pankkien välisillä markkinoilla tyrehtyi ja hinnat nousivat. Pankkien pitkäaikaisen varainhankinnan kustannus kasvoi jyrkästi. Samoin nousi se hinta, jonka pankkien liikkeeseen laskemien joukkovelkakirjojen haltijat joutuivat maksamaan, kun vakuuttivat sijoituksensa sisältämän luottoriskin.
(Kuvio 5. Pankki-CDS:t)
Samalla eräissä pankeissa maailmalla alkoi esiintyä merkkejä talletusten valumisesta ulos. Kassat hupenivat ja likviditeetti kiristyi. Oli selvää, että jos mitään ei tehtäisi, rahoitusmarkkinat olivat ajautumassa kohti massiivista systeemistä romahdusta.
Valtiot ja keskuspankit ryhtyivät toimiin vauhdilla, joka hakee vertaistaan. Keskuspankit halusivat varmistaa pankkisektorin likviditeetin saannin. Eurojärjestelmän kohdalla tämä tarkoitti, että luovuttiin pankeille jaettavan keskuspankkirahan määrällisestä rajoittamisesta ja annettiin pankeille kaikki se likviditeetti, mitä ne EKP:n ohjauskorolla olivat halukkaita ottamaan.
(Kuvio 6. EKP:n likviditeettioperaatiot)
Kun valuuttamarkkinoiden toiminnan heikentyminen johti Euroopan pankkien keskuudessa pulaan dollareista, ryhtyi EKP Yhdysvaltain keskuspankin, FEDin, kanssa tehdyn sopimuksen avulla jakamaan pankeille myös dollarimääräistä likviditeettiä ilman määrällisiä rajoitteita.
Myös valtiot panivat toimeen monenlaisia luottamusta parantavia tukitoimia. Pariisissa pidettiin lokakuun 12. päivänä huippukokous, jossa tiivistettiin yhteinen eurooppalainen toimintalinja.
(Kuvio 7. Pariisin kokouksen päätökset)
Pankkien varainhankintaa tuettiin kahdella toimenpiteellä. Ensinnäkin pankkitalletusten talletussuojaa kohennettiin. Toiseksi sovittiin valtiontakuiden tarjoamisesta pankkien varainhankinnalle. Samalla päästiin yhteisymmärrykseen toimenpiteistä, joilla valtiot sijoittavat varoja pankkien vakavaraisuuden kohentamiseksi ja näin niiden antolainauksen turvaamiseksi.
(Kuvio 8. Esimerkki tappioiden tasevaikutuksesta, miksi pääomatukea tarvitaan)
(Kuvio 9. Esimerkki tappioiden ja riskinkarttamisen vaikutuksesta pankin taseen tavoitekokoon)
Tukitoimet onnistuivat sikäli, että kansainväliset rahoitusmarkkinat eivät romahtaneet. Dominoiden kaatuminen pysähtyi. Luottamus pankkien maksukykyyn alkoi parantua, mikä näkyi muun muassa pankkien luottoriskivakuutusten hinnan alentumisena.
Tilanne on silti kaukana normaalista. Vaihto ei ole elpynyt pankkien välisillä rahoitusmarkkinoilla, vaan pankkien väliset rahavirrat kanavoituvat pitkälti keskuspankkien kautta. EKP:n koronalennuksista huolimatta euriborkorot ovat riskilisien vuoksi jääneet korkeiksi – seikka, jonka suurin osa Suomen asuntovelkaisista havaitsee lainansa maksuerittelystä ja sen yritykset näkevät rahoituskustannuksissaan.
Suomen ja maailmantalouden kannalta rahan hintaa vielä suurempi huoli on sen saatavuus. Eri lähteistä saatavat tiedot viittaavat siihen, että vaikka romahduksen uhka on väistynyt, rahoitushanat ovat jääneet tiukalle.
(Kuvio 10. Luottopolitiikkaa kiristäneiden pankkien netto-osuus USA:ssa ja euroalueella)
Luoton saanti on vaikeutunut pienasiakkaalla pankin tiskillä, se on vaikeutunut suuryritysten syndikoidussa lainanotossa, ja se on vaikeutunut valtioiden rahoituksen hankinnassa. Globaalien rahoitusmarkkinoiden suhtautuminen riskiin on heilahtanut yhdestä ääripäästä toiseen: kun vielä puolitoista vuotta riskejä ei nähty juuri missään, alkaa riskinkarttaminen nyt saada yliampuvia piirteitä.
Rahoituksen tyrehtyminen kuristaa maailmantaloutta monella tavalla. Investointisuunnitelmia perutaan, mikä osuu kipeästi Suomen konepajateollisuuteen, jonka tuotanto on painottunut investointitavaroihin. Kansainväliseen kauppaan liittyvät rahoitusjärjestelyt vaikeutuvat, mikä hidastaa maailmankaupan kehitystä yleensä. Erityisesti maissa, joissa vaihtotase on ollut alijäämäinen, rahoituksen puute pakottaa supistamaan kotimaista kysyntää. Maailmantalouden keskeinen tulevaisuuden uhka ei enää koske rahoitussektorin vakautta, nyt puhutaan reaalitalouden vakaudesta.
Käsillä olevaan kriisiin liittyy monta ilmiötä, joita joutuu luonnehtimaan ennennäkemättömiksi. Yksi niistä on se vauhti, jolla kansainväliset ennustelaitokset ovat korjanneet vuotta 2009 koskevia talousennusteitaan alaspäin. Vielä syyskuun puolivälissä sekä euroalueen että Yhdysvaltain talouden uskottiin ensi vuonna kasvavan reilun prosenttiyksikön verran. Nyt pari kuukautta myöhemmin kasvuennusteita on päivitetty parilla prosenttiyksiköllä alaspäin, eli molempien talouksien odotetaan nyt supistuvan selvästi.
(Kuvio 11: Vuoden 2009 kasvuennusteet)
Jos hyvin käy, euroalueen kasvu voi alkaa elpyä joskus ensi vuoden aikana. Jos käy huonosti, paluu normaaliin kestää paljon kauemmin. Käännettä odotellessa viime vuosien hyvä työllisyyskehitys katkeaa ja työttömyys kääntyy nousuun. Perinteisesti taantumien jäljet ovat Euroopassa olleet pitkät. Siinä missä Yhdysvaltain talous on yleensä sopeutunut ja noussut kuopasta nopeasti, ovat Euroopan jäykemmät rakenteet hidastaneet elpymistä ja jättäneet työttömyyden laskukausien jälkeen pitkäksi aikaa korkeaksi. Lähivuosien aikana testataan, heijastaako Euroopassa koettu työllisyyden paraneminen talouden rakenteiden aitoa kohentumista vai onko kyseessä ollut onnenkantamoinen.
***
Suomi lähestyy maailmantalouden laskukautta tasapainoisessa asemassa. Julkinen talous on vahva, yritysten velkaantuneisuus vähäistä, eikä Suomen taloutta rasita samanlainen velkavetoinen asuntomarkkinakupla kuin eräitä muita maita. Myös pankkisektorin asema on kansainvälisessä vertailussa vakaa.
Silti myllerrys on iskenyt Suomeen kovalla voimalla. Suomen viennin rakenne on herkkä investointien ja maailmankaupan notkahdukselle. Luottamusindikaattorit ovat pohjalukemissa ja kokonaistuotannon kuukausikuvaaja on kääntynyt jo laskuun. Lähineljännesten talousluvut tulevat olemaan ikävää luettavaa.
EKP:n rahapoliittiset ja likviditeetinhallinnan toimet pehmentävät rahoituskriisin reaalitaloudellisia vaikutuksia myös Suomessa. Julkisen talouden vahva asema antaa myös valtiolle mahdollisuuden rakentaa siltaa suhdannekuopan yli. Monenlaisia toimia on myös valmisteilla yritysten rahoituksen saannin turvaamiseksi.
Kansainvälinen taantuma tarjoaa tilaisuuden ajoittaa julkisia rakennushankkeita kansantalouden ja veronmaksajan kannalta edullisella tavalla. Hankkeiden pitää olla perusteltuja ja liikkeellelähtövalmiuden hyvä. Myös taantumassa julkisten varojen käytön pitää olla harkittua.
***
Suomen talouden lähivuosien haasteet ovat siten mittavat. Monet yritykset joutuvat sopeuttamaan henkilöstönsä määrää muuttuneeseen tilanteeseen, ja julkisista toimista huolimatta työttömyys tulee kasvamaan. Myös yritysten on kuitenkin syytä yrittää katsoa myös suhdannekuopan yli. Suomen talouden ja työmarkkinoiden lähivuosien ja vuosikymmenien tärkein haaste ei ole muuttunut. Suomi vanhenee ja työikäinen väestö alkaa pian supistua nopeasti. Lyhyellä tähtäimellä voi työvoimasta olla ylitarjontaa, mutta kasvun elpyessä työvoimapula häämöttää jälleen.
(Kuvio 12. Työikäisen väestön määrä supistuu)
Väestön ikääntyminen tulee julkiselle taloudelle kalliiksi, ja kustannuksiin varautuminen edellyttää työllisyysasteen reipasta nousua. Viime vuosina onkin liikuttu lupaavasti oikeaan suuntaan. Jos edessä oleva taantuma alkaa nyt työntää ihmisiä eläkkeelle ja johtaa osallistumisasteen alentumiseen, iskee suhdannenousun aikana työvoimapula yhä pahempana ja ikääntymisen haasteet yhä suurempina.
Toimiva palkanmuodostus on tärkeä osa haasteisiin vastaamista. Finanssikriisi asettaa Suomen palkanmuodostukselle monenlaisia vaatimuksia. Maailmantalouden kasvun jyrkkä hidastuminen on Suomen näkökulmasta voimakas makrotaloudellinen sokki – makrotaloudellinen siis siinä mielessä, että se kohdistuu koko talouteen. Myös parin seuraavan vuoden talousnäkymät ovat poikkeuksellisen epävarmat, ja uusien makrotaloudellisten häiriöiden riski on suuri.
Taloustieteellinen tutkimus kertoo, että kun talouteen kohdistuu suuria makrotaloudellisia sokkeja, on toimiva makrokoordinaatio sopimusneuvotteluissa tärkeää. Koko kansantalouden kilpailukykyyn vaikuttava häiriö voi edellyttää palkkojen laaja-alaista sopeutumista. Työmarkkinat pakottavatkin sopimusjärjestelmästä riippumatta palkat sopeutumaan ennemmin tai myöhemmin, mutta makrotason koordinaation avulla sopeutuminen on nopeampaa ja siten taloudelle ja työllisyydelle koituvat vauriot voidaan minimoida.
Makrokoordinaation mahdollisuus on tärkeä osa sopimusjärjestelmää, mutta se ei yksin ole riittävä vastaus taloudellisen epävarmuuden haasteisiin. Vaikka finanssikriisi itsessään on globaali, sen vaikutukset eroavat yritysten välillä. Samoin vaihtelevat yritysten edellytykset kestää pitkittyvää rahoituksen vaikeutumista tai kysynnän notkahdusta. Niillä yrityksillä, joiden likviditeettiasema on vahva, on paremmat edellytykset säilyttää toimintakykynsä ja kasvuedellytyksensä. Toisaalta sellaiset yritykset, joiden toiminta on nojannut voimakkaammin ulkoiseen rahoitukseen, joutuvat ongelmiin nopeammin.
Tällaisissa oloissa tarvitaan erilaisia tapoja rakentaa liiketoiminnaltaan terveille yrityksille silta suhdannekuopan yli. Aivan olennaista on huolehtia siitä, että rahoitusjärjestelmän toimintakyky säilyy. Vaikka Suomen haasteet ovat tässä suhteessa pienemmät kuin maissa, joissa pankit ovat joutuneet turvautumaan kriisitukeen, on täälläkin syytä varmistaa rahoitussektorin likvidisyys ja pääomapuskurit. Hallituksen toimet rahoituksen turvaamiseksi ovat siksi perusteltuja.
Myös paikallinen sopiminen voi olla keino tarjota yritystason joustavuutta, niin että perusterveet yritykset eivät joudu lopettamaan toimintaansa kriisin aiheuttamien väliaikaisten vaikeuksien takia.
***
Suomi tarvitsee siis sellaisen sopimisen mallin, jolla on kykyä sopeutua tilanteen tarpeisiin. Sen tulee yhtäältä vakauttaa taloutta ja työmarkkinoita makrotalouden myllertäessä ja samalla tarjoaa joustavat edellytykset sopimiselle myös yritystasolla, silloin kun yrityksen tilanne sitä edellyttää.
Tällainen sopimisen malli auttaisi Suomea edessä olevina vaikeina aikoina, mutta se tarjoaisi joustavan pohjan sopimiselle myös suhdanteiden parantuessa. Tärkeää olisi luoda edellytyksiä sopia asioista sillä tasolla, joka tilanteeseen parhaiten soveltuu.
Yritys- ja työpaikkatason sopimisella pitää aina olla tärkeä rooli. Tämä on se taso, jolla päätökset rekrytoinneista ja irtisanomisista tehdään. Siellä on myös paras tieto siitä, minkälaista osaamista kulloinkin tarvitaan, ja miten paljon siitä vallitsevilla työmarkkinoilla joudutaan maksamaan. Paikallinen sopiminen on se väline, joka mahdollistaa kansantalouden joustavan sopeutumisen taloudessa jatkuvasti käynnissä oleviin rakennemuutoksiin. Järjestelmien kehittämisessä yritys- ja työpaikkatason sopimisen tueksi riittää työsarkaa. Joillain toimialoilla ollaan tässä suhteessa jo pitemmällä, mutta kaikilla aloilla on varmasti tilaa parantaa.
Paikallisen sopimisen lisääntyminen ei suinkaan tarkoita, että keskitetyn koordinaation aika olisi ohi. Paikallinen sopiminen tarvitsee tuekseen välineen, jolla kyetään reagoimaan makrotalouden tasolla vaikuttaviin ilmiöihin. Koordinaation tarve todennäköisesti vaihtelee vuodesta toiseen, mutta tärkeää on, että valmiudet siihen luodaan ja säilytetään.
Mikä sitten pitäisi olla toimialatason rooli palkoista ja työehdoista sopimisessa? Sen merkitystä ei ole syytä vähätellä. Monenlaiset taloudelliset sokit ja teknologinen kehitys voivat vaikuttaa eri toimialoilla eri tavoin. Siksi toimialataso on yksi ulottuvuus, jonka puitteissa sopimisjärjestelmän täytyy mahdollistaa riittävä joustavuus.
(Kuvio 13. Suomen yksikkötyökustannukset, palkansaajakorvaukset)
On pakko kuitenkin todeta, että se rajallinen kokemus, jota toimialatason sopimuskierroksista on viime vuosina kertynyt, ei ole myönteinen. Tästä esimerkkinä käy vuoden takainen kierros. Varmasti monilla toimialoilla tilanne hyödynnettiin ja yritettiin aidosti ratkoa sellaisia alakohtaisia ongelmia, joita pitkän tupoperiodin aikana oli kertynyt.
(Kuvio 14. Palkansaajakorvausten nousuvauhti suhteutettuna työn tuottavuuden ja vaihtosuhteen kehitykseen)
Silti vaikuttaa selvältä, että alakohtainen tilanne ei ollut aina määräävä tekijä. Oli toimialojen välistä sivulle vilkuilua ja peesailua, ja sopimuskierroksen edetessä korotusten taso liikkui koko ajan ylöspäin. Palkankorotusten yleistaso muodostui korkeaksi, ja epäselvää on, liikkuiko edes kansantalouden palkkarakenne työllisyyttä tukevaan suuntaan.
Viime vuoden sopimuskierroksen prosessi ja lopputulos muistuttivat hyvin läheisesti sitä, mitä kaksi tunnettua taloustutkijaa, Calmfors ja Driffill, kaksikymmentä vuotta sitten sopimusjärjestelmiä koskevassa klassisessa artikkelissaan ennustivat: liittojen keskinäinen kyräily johti sellaiseen palkankorotusten tasoon, joka ei lopulta koitunut kenenkään eduksi.
(Kuvio 15. Työkustannukset tuntia kohden, koko kansantalous)
Palkkojen täytyy kyetä joustamaan myös toimialojen välillä, mutta tämä ei saa olla palkkajoustavuuden ainoa tai edes pääasiallinen ulottuvuus. Kun toimialakohtaisia kierroksia tehdään, on yhtälailla välttämätöntä, että silloinkin on yhteisesti sovittu ankkurista, jossa pysytään. Se ehkäisisi alojen välisen kilpajuoksun. Yleensä sitoutuminen kestävään palkkalinjaan edellyttää, että osapuolilla on linjasta yhteinen käsitys ennen kuin ensimmäiset sopimukset solmitaan. Me voimme oppia tässä myös muiden maiden kokemuksista.
***
Kuusi vuotta sitten Matti Vanhala korosti palkkajoustavuuden merkitystä suhteessa koordinaatioon. Hän oli tuolloin käynnistämässä keskustelua, joka jatkuu.
Tänään tunnustetaan, että yhtä tärkeä kuin kansantalouden keskimääräinen palkkakehitys, on palkkarakenteen sopeutuminen talouden tarpeiden mukaan niin, että työvoiman kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Mutta sen pohtimisessa, miten nämä seikat rakennetaan osaksi sopimusjärjestelmää, on vielä paljon työtä. Asiasta on syytä keskustella avoimesti ja ennakkoluulottomasti.
Koordinaation tarve ei ole suinkaan poistunut. Vaikka Vanhala peräänkuulutti joustavuutta, hän ei kiistänyt koordinaation merkitystä. Oikein toteutettuna koordinaatio voi olla joustavuutta lisäävä, sen mahdollistava elementti.
Jos ”tupo” oli teesi, ja ”ei tupoa” antiteesi, olisiko meidän Snellmanin perillisillä kykyä kehittää synteesi?
Synteesissä vahvalla palkkakoordinaatiolla luotaisiin nimelliskorotuksille ankkuri, joka oikealla tavalla ottaa huomioon kansantalouden tuottavuuden kasvun ja vaihtosuhteen kehityksen. Ala- ja erityisesti yrityskohtaisilla järjestelyillä haettaisiin taas ratkaisuja yrityskohtaisiin tuottavuus- ja kilpailukykyeroihin.
Nyt Suomi kohtaa viimeisen sopimuskierroksen jälkeen jyrkästi heikkenevän maailmantalouden entistä raskaammassa kustannuslastissa ja heikkenevällä kilpailukyvyllä. Jos työllisyys on ainoa sopeutuja, ovat kustannukset turhan raskaat.
Hyvät kuulijat!
Euroopalla ja Suomella ovat edessään monet yhteiset haasteet. Rahoitusmarkkinaongelmiin tarvitaan kansallisen, Euroopan ja globaalin tason toimenpiteitä. Olemme olleet ripeästi liikkeellä, mutta suuria ongelmia on vielä edessä.
Finanssipolitiikalla on mahdollisuutensa, silloin kun julkinen talous on kunnossa. Suomen hallituksella on tässä liikkumatilaa, ja on perusteltua, että sitä käytetään. Mitä enemmän yhteiset ponnistukset menevät eri maissa samaan suuntaan, sitä suurempi on niiden teho.
Rakennepoliittisilla uudistuksilla parannetaan talouden kestokykyä ja kimmoisuutta. Suomen Pankissa tehdyissä tutkimuksissa on osoitettu, että lisäämällä kilpailua hyödyke- ja työmarkkinoilla, vahvistetaan kansantuotteen kasvua ja talouden dynamiikkaa.
Euroopassa ja Suomessa tulee osaamiseen, teknologiseen muutokseen ja innovaatioon panostamisen olla edelleen korkea prioriteetti. Tutkimukseen ja tuotekehitykseen tehdyt investoinnit ovat avainasemassa. Suomessa on tässä vastikään tehty tärkeitä ratkaisuja, joissa moni läsnäolija on ollut osallinen ja tärkeä myötävaikuttaja.
Näillä kaikilla toimilla yhdessä vahvistamme Euroopan ja Suomen kykyä selviytyä kriisistä ja ponnistaa mahdollisimman pian uudelleen kasvu-uralle.