Pääjohtaja Erkki Liikanen
Elinkeinoelämän keskusliiton syyskokouksen seminaari
27.11.2008, Helsinki
Tiivistelmä
Olisiko työmarkkinoilla synteesin aika?
Runsas kuusi vuotta sitten Suomen Pankin pääjohtaja Matti Vanhala piti Helsingissä puheen otsikolla "Markkinavetoisella palkanmuodostuksella työllisyys ylös". Puheen keskeinen viesti oli: aika oli ajanut ohi perinteisen tulopolitiikan, jossa sovittiin koko työmarkkinat kattavista, yhdensuuruisista palkankorotuksista.
Oltiin matkalla maailmaan, jossa yhdellä toimialalla tai alueella saattoi vallita työvoimapula samalla kun toisaalla irtisanottua työvoimaa jäi työttömäksi. Vanhala peräänkuulutti tarvetta antaa työmarkkinoille tilaa toimia, antaa palkkojen sopeutua kaikilla relevanteilla ulottuvuuksilla – toimialoittain, alueittain, ammattiryhmittäin ja osaamisen mukaan – niin, että käytettävissä oleva työvoima saataisiin kanavoitua tuottavimpaan ja siten parhaiten palkattuun käyttöön.
Kaikkien ei ollut helppoa hyväksyä puheen viestiä. Vaikeinta se oli niille, jotka olivat panostaneet paljon silloisten tulopoliittisten ratkaisujen tekemiseen. Näin oli erityisesti ammattiyhdistysliikkeessä. Tänään on laajalti hyväksytty se, että palkkojen määräytymisessä ei ole kyse vain yhteisen hyvän jakamisesta oikeudenmukaisella tavalla, vaan työmarkkinat ovat myös keskeinen osa markkinataloutta.
Mutta näkemykset eroavat suuresti siitä, mitä perinteisten tulopoliittisten ratkaisujen tilalle pitäisi tulla. Kuinka tärkeää on makrotason koordinaatio, mikä on sen suhde toimialatason tai paikalliseen palkanmuodostukseen? Siinä missä tuposta luopuminen on ollut vaikeaa ammattiyhdistysliikkeelle, tämä taas näyttää olevan vaikeaa työnantajille.
***
Rahoituksen tyrehtyminen kuristaa maailmantaloutta monella tavalla. Investointisuunnitelmia perutaan, mikä osuu kipeästi Suomen konepajateollisuuteen, jonka tuotanto on painottunut investointitavaroihin. Kansainväliseen kauppaan liittyvät rahoitusjärjestelyt vaikeutuvat, mikä hidastaa maailmankaupan kehitystä yleensä. Erityisesti maissa, joissa vaihtotase on ollut alijäämäinen, rahoituksen puute pakottaa supistamaan kotimaista kysyntää. Maailmantalouden keskeinen tulevaisuuden uhka ei enää koske rahoitussektorin vakautta, nyt puhutaan reaalitalouden vakaudesta.
Käsillä olevaan kriisiin liittyy monta ilmiötä, joita joutuu luonnehtimaan ennennäkemättömiksi. Yksi niistä on se vauhti, jolla kansainväliset ennustelaitokset ovat korjanneet vuotta 2009 koskevia talousennusteitaan alaspäin. Vielä syyskuun puolivälissä sekä euroalueen että Yhdysvaltain talouden uskottiin ensi vuonna kasvavan reilun prosenttiyksikön verran. Nyt pari kuukautta myöhemmin kasvuennusteita on päivitetty parilla prosenttiyksiköllä alaspäin, eli molempien talouksien odotetaan nyt supistuvan selvästi.
Jos hyvin käy, euroalueen kasvu voi alkaa elpyä joskus ensi vuoden aikana. Jos käy huonosti, paluu normaaliin kestää paljon kauemmin. Käännettä odotellessa viime vuosien hyvä työllisyyskehitys katkeaa ja työttömyys kääntyy nousuun. Perinteisesti taantumien jäljet ovat Euroopassa olleet pitkät. Siinä missä Yhdysvaltain talous on yleensä sopeutunut ja noussut kuopasta nopeasti, ovat Euroopan jäykemmät rakenteet hidastaneet elpymistä ja jättäneet työttömyyden laskukausien jälkeen pitkäksi aikaa korkeaksi. Lähivuosien aikana testataan, heijastaako Euroopassa koettu työllisyyden paraneminen talouden rakenteiden aitoa kohentumista vai onko kyseessä ollut onnenkantamoinen.
***
Suomi lähestyy maailmantalouden laskukautta tasapainoisessa asemassa. Julkinen talous on vahva, yritysten velkaantuneisuus vähäistä, eikä Suomen taloutta rasita samanlainen velkavetoinen asuntomarkkinakupla kuin eräitä muita maita. Myös pankkisektorin asema on kansainvälisessä vertailussa vakaa.
Silti myllerrys on iskenyt Suomeen kovalla voimalla. Suomen viennin rakenne on herkkä investointien ja maailmankaupan notkahdukselle. Luottamusindikaattorit ovat pohjalukemissa ja kokonaistuotannon kuukausikuvaaja on kääntynyt jo laskuun. Lähineljännesten talousluvut tulevat olemaan ikävää luettavaa.
Suomen talouden lähivuosien haasteet ovat siten mittavat. Monet yritykset joutuvat sopeuttamaan henkilöstönsä määrää muuttuneeseen tilanteeseen, ja julkisista toimista huolimatta työttömyys tulee kasvamaan. Myös yritysten on kuitenkin syytä yrittää katsoa myös suhdannekuopan yli. Suomen talouden ja työmarkkinoiden lähivuosien ja vuosikymmenien tärkein haaste ei ole muuttunut. Suomi vanhenee ja työikäinen väestö alkaa pian supistua nopeasti. Lyhyellä tähtäimellä voi työvoimasta olla ylitarjontaa, mutta kasvun elpyessä työvoimapula häämöttää jälleen.
Väestön ikääntyminen tulee julkiselle taloudelle kalliiksi, ja kustannuksiin varautuminen edellyttää työllisyysasteen reipasta nousua. Viime vuosina onkin liikuttu lupaavasti oikeaan suuntaan. Jos edessä oleva taantuma alkaa nyt työntää ihmisiä eläkkeelle ja johtaa osallistumisasteen alentumiseen, iskee suhdannenousun aikana työvoimapula yhä pahempana ja ikääntymisen haasteet yhä suurempina.
Toimiva palkanmuodostus on tärkeä osa näihin haasteisiin vastaamista. Finanssikriisi asettaa Suomen palkanmuodostukselle monenlaisia vaatimuksia. Ensinnäkin maailmantalouden kasvun jyrkkä hidastuminen on Suomen näkökulmasta voimakas makrotaloudellinen sokki – makrotaloudellinen siis siinä mielessä, että se kohdistuu koko talouteen. Myös parin seuraavan vuoden talousnäkymät ovat poikkeuksellisen epävarmat, ja uusien makrotaloudellisten häiriöiden riski on suuri.
Taloustieteellinen tutkimus kertoo, että kun talouteen kohdistuu suuria makrotaloudellisia sokkeja, on toimiva makrokoordinaatio sopimusneuvotteluissa tärkeää. Koko kansantalouden kilpailukykyyn vaikuttava häiriö voi edellyttää palkkojen laaja-alaista sopeutumista. Työmarkkinat pakottavatkin
sopimusjärjestelmästä riippumatta palkat sopeutumaan ennemmin tai myöhemmin, mutta makrotason koordinaation avulla sopeutuminen on nopeampaa ja siten taloudelle ja työllisyydelle koituvat vauriot voidaan minimoida.
Makrokoordinaation mahdollisuus on tärkeä osa sopimusjärjestelmää, mutta se ei yksin ole riittävä vastaus taloudellisen epävarmuuden haasteisiin. Vaikka finanssikriisi itsessään on globaali, sen vaikutukset eroavat yritysten välillä. Samoin vaihtelevat yritysten edellytykset kestää pitkittyvää rahoituksen vaikeutumista tai kysynnän notkahdusta. Niillä yrityksillä, joiden likviditeettiasema on vahva, on paremmat edellytykset säilyttää toimintakykynsä ja kasvuedellytyksensä. Toisaalta sellaiset yritykset, joiden toiminta on nojannut voimakkaammin ulkoiseen rahoitukseen, joutuvat ongelmiin nopeammin.
Tällaisissa oloissa tarvitaan erilaisia tapoja rakentaa liiketoiminnaltaan terveille yrityksille silta suhdannekuopan yli. Aivan olennaista on huolehtia siitä, että rahoitusjärjestelmän toimintakyky säilyy. Vaikka Suomen haasteet ovat tässä suhteessa pienemmät kuin maissa, joissa pankit ovat joutuneet turvautumaan kriisitukeen, on täälläkin syytä varmistaa rahoitussektorin likvidisyys ja pääomapuskurit. Hallituksen toimet rahoituksen turvaamiseksi ovat siksi perusteltuja.
Myös paikallinen sopiminen voi olla keino tarjota yritystason joustavuutta, niin että perusterveet yritykset eivät joudu lopettamaan toimintaansa kriisin aiheuttamien väliaikaisten vaikeuksien takia.
***
Suomi tarvitsee siis sellaisen sopimisen mallin, jolla on kykyä sopeutua tilanteen tarpeisiin. Sen tulee yhtäältä vakauttaa taloutta ja työmarkkinoita makrotalouden myllertäessä ja samalla tarjoaa joustavat edellytykset sopimiselle myös yritystasolla, silloin kun yrityksen tilanne sitä edellyttää.
Tällainen sopimisen malli auttaisi Suomea edessä olevina vaikeina aikoina, mutta se tarjoaisi joustavan pohjan sopimiselle myös suhdanteiden parantuessa. Tärkeää olisi luoda edellytyksiä sopia asioista sillä tasolla, joka tilanteeseen parhaiten soveltuu.
Yritys- ja työpaikkatason sopimisella pitää aina olla tärkeä rooli. Tämä on se taso, jolla päätökset rekrytoinneista ja irtisanomisista tehdään. Siellä on myös paras tieto siitä, minkälaista osaamista kulloinkin tarvitaan, ja miten paljon siitä vallitsevilla työmarkkinoilla joudutaan maksamaan.
Paikallinen sopiminen on se väline, joka mahdollistaa kansantalouden joustavan sopeutumisen taloudessa jatkuvasti käynnissä oleviin rakennemuutoksiin. Järjestelmien kehittämisessä yritys- ja työpaikkatason sopimisen tueksi riittää työsarkaa. Joillain toimialoilla ollaan tässä suhteessa jo pitemmällä, mutta kaikilla aloilla on varmasti tilaa parantaa.
Paikallisen sopimisen lisääntyminen ei suinkaan tarkoita, että keskitetyn koordinaation aika olisi ohi. Paikallinen sopiminen tarvitsee tuekseen välineen, jolla kyetään reagoimaan makrotalouden tasolla vaikuttaviin ilmiöihin. Koordinaation tarve todennäköisesti vaihtelee vuodesta toiseen, mutta tärkeää on, että valmiudet siihen luodaan ja säilytetään.
Mikä sitten pitäisi olla toimialatason rooli palkoista ja työehdoista sopimisessa? Sen merkitystä ei ole syytä vähätellä. Monenlaiset taloudelliset sokit ja teknologinen kehitys voivat vaikuttaa eri toimialoilla eri tavoin. Siksi toimialataso on yksi ulottuvuus, jonka puitteissa sopimisjärjestelmän täytyy mahdollistaa riittävä joustavuus.
On pakko kuitenkin todeta, että se rajallinen kokemus, jota toimialatason sopimuskierroksista on viime vuosina kertynyt, ei ole myönteinen. Tästä esimerkkinä käy vuoden takainen kierros. Varmasti monilla toimialoilla tilanne hyödynnettiin ja yritettiin aidosti ratkoa sellaisia alakohtaisia ongelmia, joita pitkän tupoperiodin aikana oli kertynyt.
Silti vaikuttaa selvältä, että alakohtainen tilanne ei ollut aina määräävä tekijä. Oli toimialojen välistä sivulle vilkuilua ja peesailua, ja sopimuskierroksen edetessä korotusten taso liikkui koko ajan ylöspäin. Palkankorotusten yleistaso muodostui korkeaksi, ja epäselvää on, liikkuiko edes kansantalouden palkkarakenne työllisyyttä tukevaan suuntaan.
Viime vuoden sopimuskierroksen prosessi ja lopputulos muistuttivat hyvin läheisesti sitä, mitä kaksi tunnettua taloustutkijaa kaksikymmentä vuotta sitten sopimusjärjestelmiä koskevassa klassisessa artikkelissaan ennustivat: liittojen keskinäinen kyräily johti sellaiseen palkankorotusten tasoon, joka ei lopulta koitunut kenenkään eduksi.
Palkkojen täytyy kyetä joustamaan myös toimialojen välillä, mutta tämä ei saa olla palkkajoustavuuden ainoa tai edes pääasiallinen ulottuvuus. Kun toimialakohtaisia kierroksia tehdään, on yhtälailla välttämätöntä, että silloinkin on yhteisesti sovittu ankkurista, jossa pysytään. Se ehkäisisi alojen välisen kilpajuoksun. Yleensä sitoutuminen kestävään palkkalinjaan edellyttää, että osapuolilla on linjasta yhteinen käsitys ennen kuin ensimmäiset sopimukset solmitaan. Me voimme oppia tässä myös muiden maiden kokemuksista.
***
Kuusi vuotta sitten Matti Vanhala korosti palkkajoustavuuden merkitystä suhteessa koordinaatioon. Hän oli tuolloin käynnistämässä keskustelua, joka jatkuu.
Tänään tunnustetaan, että yhtä tärkeä kuin kansantalouden keskimääräinen palkkakehitys, on palkkarakenteen sopeutuminen talouden tarpeiden mukaan niin, että työvoiman kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Mutta sen pohtimisessa, miten nämä seikat rakennetaan osaksi sopimusjärjestelmää, on vielä paljon työtä. Asiasta on syytä keskustella avoimesti ja ennakkoluulottomasti.
Koordinaation tarve ei ole suinkaan poistunut. Vaikka Vanhala peräänkuulutti joustavuutta, hän ei kiistänyt koordinaation merkitystä. Oikein toteutettuna koordinaatio voi olla joustavuutta lisäävä, sen mahdollistava elementti.
Jos ”tupo” oli teesi, ja ”ei tupoa” antiteesi, olisiko meidän Snellmanin perillisillä kykyä kehittää synteesi?
Synteesissä vahvalla palkkakoordinaatiolla luotaisiin nimelliskorotuksille ankkuri, joka oikealla tavalla ottaa huomioon kansantalouden tuottavuuden kasvun ja vaihtosuhteen kehityksen. Ala- ja erityisesti yrityskohtaisilla järjestelyillä haettaisiin taas ratkaisuja yrityskohtaisiin tuottavuus- ja kilpailukykyeroihin.
Nyt Suomi kohtaa viimeisen sopimuskierroksen jälkeen jyrkästi heikkenevän maailmantalouden entistä raskaammassa kustannuslastissa ja heikkenevällä kilpailukyvyllä. Jos työllisyys on ainoa sopeutuja, ovat kustannukset turhan raskaat.