Johtokunnan jäsen Tuomas Välimäki
Turun Eurooppa-foorumin Esko Antola -luento
Talous ja rahapolitiikka uuden edessä
Turku, 25.8.2022
Esitys (pdf)
Esitelmän runko – pidetty esitys voi poiketa.
Talous ja rahapolitiikka uuden edessä
Arvoisa yleisö, hyvät ystävät,
Lämpimästi tervetuloa Esko Antolan nimeä kantavaan tapahtumaan. Suomen Pankki järjestää sen osana Turun Eurooppa-foorumia, mikä on meille suuri ilo ja kunnia.
Teimme aloitteen Esko Antola -luentosarjan aloittamisesta ensimmäisessä Turun Eurooppa-forumissa vuonna 2018. Esko Antola on pitkäaikainen EU-tutkija, jonka vaikutus suomalaiseen Eurooppa-keskusteluun on ollut suuri jo 1980-luvulta alkaen. Voidaan perustellusti sanoa, että Esko Antola toi analyyttisen keskustelun ja tutkimuksen Euroopasta ja Euroopan unionin kehityksestä Suomeen.
Esko Antola antoi Ylelle haastattelun melko tasan 11 vuotta sitten. Tuolloin hän piti keskustelua yhteisestä rahapolitiikasta erittäin tärkeänä. Hänen mukaansa rahapolitiikka on keskeinen osa EU:n sisäpolitiikkaa, koska se vaatii koordinointia jäsenvaltioilta. Samassa yhteydessä hän harmitteli, että sisäpoliittinen keskustelu EU:sta pyöri tuolloin lähinnä vain nyt jo monen itsestään selvyytenä pitämän Schengenin sopimuksen ja sen mahdollisesti mukanaan tuomien haittojen ympärillä.
Keskitynkin luennossani tähän Euroopan yhdentymisprosessin pisimmälle vietyyn osaan: yhteiseen tai itse asiassa yhteen rahapolitiikkaan, jota toteutamme yhdessä kaikissa euromaissa.
Tammikuun 1. päivänä vuonna 1999 yksitoista EU maata otti käyttöön euron. Siitä lähtien rahapolitiikan harjoittaminen euroalueella on ollut eurojärjestelmän eli Frankfurtissa sijaitsevan Euroopan keskuspankin EKP:n ja kunkin jäsenmaan kansallisen keskuspankin vastuulla. Ensi vuoden tammikuussa euroalue saa kahdennenkymmenennen jäsenmaan, kun Kroatia liittyy mukaan eurojärjestelmään.
Euron olemassaolon aikana olemme läpikäyneet kansainvälisen finanssikriisin, eurooppalaisen valtionvelkakriisin ja pandemian. Kriisien jälkeen EU:n talous- ja rahapolitiikka on jälleen uudenlaisten haasteiden edessä. Ensimmäisen kerran euron aikana Euroopassa käydään sotaa, jossa itsenäiseen valtioon on hyökätty.
Ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan taloutemme oli toipumassa pandemiasta ripeästi. Nyt julkista keskustelua hallitsee huoli elinkustannusten kasvusta. Energian kallistuminen, tarjonnan pullonkaulat ja kokonaiskysynnän elpyminen eivät ole näkyneet vain yksittäisissä hinnoissa, vaan yleinen hintataso on alkanut nousta voimakkaasti. Inflaatio on palautunut lounaspöytien puheenaiheeksi.
Ennen viime vuotta inflaatio loisti pitkään poissaolollaan. Vaimean inflaation kauden juuret olivat vuoden 2008 finanssikriisistä alkaneessa suuressa taantumassa. Käyn noita tapahtumia lyhyesti läpi taustoittaakseni viimeaikaista kehitystä.
Rahapolitiikkaa negatiivisilla koroilla
Lähes kaikissa kehittyneissä maissa suuren taantuman jälkeiselle ajanjaksolle oli yhteistä inflaation pitkäkestoinen hidastuminen. Keskeinen syy siihen on ollut väestön ikääntyminen. Kun väestö ikääntyy ja syntyvyys laskee, työvoiman määrä vähenee. Ikääntyvä väestö säästää mieluummin kuin kuluttaa tai investoi. Kun säästäminen kasvaa ja kulutus sekä investoinnit vähenevät, talous pysyy tasapainossa aiempaa matalammilla reaalikoroilla eli talouden ns. luonnollinen korkotaso laskee.
Luonnollinen korkotaso on laskenut trendinomaisesti aina 1980-luvulta alkaen. Rahapolitiikan päättäjän näkökulmasta se tarkoittaa, että nykyoloissa talouskasvu ja työllisyys alkavat heiketä ja inflaatio hidastua jo huomattavasti matalammilla reaalikoron tasoilla kuin edellisten vuosikymmenten aikana. Luonnollisen koron laskua voidaankin pitää suurimpana rahapolitiikan toimintaympäristön muutoksena.
Nimellisiin korkoihin, eli niihin korkoihin, joita kotitaloudet ja yritykset lainoistaan maksavat, vaikuttaa reaalikoron lisäksi inflaatio. Luonnollisen koron laskun ohella myös inflaatio hidastui voimakkaasti 1980-luvulta alkaen. Tämä oli pitkälti seurausta siitä, että keskuspankkien tehtäväksi liki kaikissa kehittyneissä maissa annettiin hintavakauden ylläpito. Valtaosassa OECD-maita rahapolitiikan ohjenuora on ollut pitää inflaatio kahden prosentin tuntumassa. Ero 1970- ja 80-lukujen kehitykseen on suuri. Esimerkiksi Suomessa inflaatio oli 1970-luvulla keskimäärin yli kymmenen prosenttia, kun se euroaikana on ollut alle kaksi prosenttia.
[KALVO 2] Kun euroalueen luonnollista korkoa arvioitiin EKP:n ensimmäisen rahapolitiikan strategia-arvion yhteydessä 2000-luvun alkuvuosina, sen tason arvioitiin olevan 2–3 prosentin suuruusluokkaa. Viime aikoina tämän on arvioitu olevan prosentin paikkeilla, ja joissakin arvioissa sen on arvioitu jopa kääntyneen negatiiviseksi. Luonnollisen koron voi siten arvioida laskeneen parilla prosentilla euron alkuajoista.
Luonnollisen koron lasku ja inflaation hidastuminen ovat kaventaneet keskuspankkien mahdollisuuksia reagoida suhdannekehityksen heikkenemiseen laskemalla korkotasoa. Tämä johtuu siitä, että keskuspankki voi painaa korot vain rajallisesti negatiiviseksi. Keskuspankin ohjauskoroilla on siis alaraja. Se voi toki olla hivenen nollan alapuolella, mutta ei varmasti kovinkaan paljoa. Syvästi negatiiviset korot tekisivät mm. käteisestä tuottavan sijoituskohteen, eikä korkojen lasku sellaisille tasoille enää kiihdyttäisi taloutta eikä nopeuttasi inflaatiota – pikemminkin päinvastoin. Käytännössä aiempaa matalampi luonnollinen korko ajaa taloudet nollakorkorajalle paljon useammin kuin rahapolitiikan strategiaa luotaessa ajateltiin, ja siten se siis rajoittaa rahapolitiikan tehoa tukea talouskasvua.
Kun inflaatio hidastui ja korkopolitiikan rajat tulivat vastaan viime vuosikymmenellä, keskuspankit ottivat käyttöön uusia rahapolitiikan välineitä. Lähes kaikissa kehittyneissä maissa keskuspankit alkoivat kansainvälisen finanssikriisin jälkimainingeissa ostaa suuria määriä arvopapereita markkinoilta. Lisäksi keskuspankit tarjosivat rahoitusta pankeille alhaisella korolla tai alkoivat viestiä rahapoliittisen elvytyksen pitkästä kestosta. Kaikilla näillä toimilla pyrittiin keventämään rahoitusoloja – käytännössä alentamaan kotitalouksien, yritysten ja julkisen sektorin lainakustannuksia.
Uudet rahapoliittiset toimet helpottivat korkopolitiikan rajoittuneisuutta, mutta eivät ne suinkaan olleet täydellisiä korvikkeita. Finanssikriisin jälkeen euroalueen inflaatio pääosin alitti kahden prosentin tavoitteen aina viime vuoden kesään saakka. Tämä pitkittynyt hitaan inflaation jakso alkoi vaikuttaa taloudenpitäjien odotuksiin tulevasta inflaatiosta. Keskuspankkiirien kielellä inflaatio-odotukset eivät enää olleet ankkuroituneet niin hyvin kuin aiemmin keskuspankin tavoittelemalle kahden prosentin tasolle.
Pelkona oli, että inflaatio-odotusten putoaminen pienentäisi rahapolitiikan liikkumavaraa entisestään. Kun luonnollinen korko on matala, inflaatio-odotusten taso vaikuttaa huomattavasti siihen, kuinka usein rahapolitiikka ajautuu nollakorkorajoitteelle. Tällaisessa tilanteessa rahapolitiikalla on vaikeaa vauhdittaa talouskasvua tai työllisyyttä. Talous on ikään kuin heikon talouskehityksen ja hitaan inflaation loukussa, joka aiheuttaa noidankehän. Kun inflaatio-odotukset laskevat entisestään, keskuspankin liikkumavara kaventuu entisestään.
Vastauksena liian hitaan inflaation ongelmaan monet keskuspankit – EKP ja USA:n Fed mukaan lukien – muuttivat rahapolitiikan strategiaa viime tai edellisvuonna. Keskuspankit tavoittelevat edelleen hintavakautta, joka on määritelty kahden prosentin vuosi-inflaatioksi. Euroalueella tavoite on nyt määritetty aiempaa selkeämmin ja symmetriseksi eli tavoitetta nopeampaa inflaatiota karsastetaan yhtä paljon kuin tavoitetta hitaampaa inflaatiota.
Nollakorkorajoite huomioidaan siten, että jos inflaatio on jäänyt pitkäkestoisesti tavoitteen alapuolelle, keskuspankit voivat sallia inflaation ylittävän tavoitetason maltillisesti ja väliaikaisesti. Rahapolitiikkaa ei siis ole tarpeen kiristää niin nopeasti kuin aikaisemmin olisi tehty inflaation noustessa pois nollakorkorajalta. Tällaisella mahdollisuudella kompensoida pitkittyneen matalan inflaation vaikutukset, keskuspankit pyrkivät varmistamaan pitemmän aikavälin inflaatio-odotusten pysymisen tavoitteenmukaisella kahden prosentin tasolla.
EKP:n symmetrinen kahden prosentin keskipitkän aikavälin inflaatiotavoite korjasi toisenkin ongelman. Kun aiemmin kahden prosentin taso oli määritetty pikemminkin kattona kuin tavoitteena inflaatiolle, inflaatio-odotukset lähtivät helposti valumaan alaspäin. Uusi tavoite on vähentänyt taloudelle vaarallisen deflaation eli hintatason pitkäkestoisen laskun riskiä. Inflaatio-odotukset ovat ankkuroituneet paremmin tavoitteeseen.
Tämän vuoden tapahtumien jälkeen tuntuu, että vuoden vanhasta strategiauudistuksesta on jo ikuisuus. Matalan inflaation aika on jäänyt nopeasti taakse. Kun euroalueen inflaatio on noussut lähes yhdeksään prosenttiin, ei nollaa kohti painuneisiin inflaatio-odotuksiin liittyneet ongelmat tunnu enää niin ajankohtaisilta. Pitääkö nyt olla huolissaan siitä, että liian nopea inflaatio valuu odotuksiin ja saa aikaan 1970-luvulta tutuksi tulleen palkkojen ja inflaation kierteen?
[KALVO 3] Pitää, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että nyt, vuosi strategiauudistuksen jälkeen, valtaosa markkinaosapuolista odottaa inflaation olevan pitemmällä aikavälillä kahdessa prosentissa, ja ”toisinajattelijoista” noin puolet uskovat inflaation ylittävän tavoitteen, kun taas toinen puoli uskoo matalan inflaation paluuseen. Tämä on odotusjakauma, josta keskuspankkiirin on syytä olla mielissään. Tavoitteemme on ymmärretty, ja EKP:n uskotaan kykenevän saavuttamaan se – rahapolitiikka on säilyttänyt uskottavuutensa meneillään olevasta inflaatiopiikistä huolimatta.
Pandemia ja sota vaikuttavat talouskehitykseen ja inflaatioon
Pandemia ja Venäjän raaka hyökkäyssota Ukrainassa ovat merkittävästi kasvattaneet epävarmuutta taloudessa. Pandemia liki pysäytti taloudet 2020 keväällä. Esimerkiksi maailman talousveturin USA:n työttömyysaste pomppasi parissa kuukaudessa 3,5 prosentista 14 prosenttiin. Euroalueella inflaatio hidastui pandemian ja siihen liittyneiden liikkumista koskevien rajoitusten seurauksena alimmilleen koskaan, inflaatio oli keskimäärin -0,3 % vuonna 2020.
Talouksien kyky toipua pandemiasta oli kuitenkin yllättävän nopea. Voimakkaiden raha- ja finanssipoliittisten toimien ansiosta pandemiasta käynnistynyt erittäin voimakas maailmanlaajuinen taantuma jäi myös ennätyksellisen lyhytkestoiseksi.
Pandemian talousvaikutukset ovat vuoroin kiihtyneet ja helpottuneet. Tämä on ollut omiaan ylläpitämään laajaa epävarmuutta talouskehityksen suunnasta, eivätkä talouspolitiikan tekijät ole halunneet vaarantaa kehitystä ennenaikaisilla politiikan kiristyksillä.
Sotaa seurannut energian hinnan nousu ja edelleen jatkuvat tarjontaongelmat ovat nostaneet useita hintoja, alentaneet kotitalouksien ostovoimaa ja hidastaneet talouskehitystä. Samaan aikaan kysyntää on kuitenkin kasvattanut mm. matkailun palautuminen ja monissa maissa edelleen jatkuva finanssipoliittinen tuki. Kulutusta tukee myös kotitalouksien pandemian aikana keräämien säästöjen purku ja työmarkkinoiden vahvuus.
[KALVO 4] Tämä kehitys on kiihdyttänyt inflaatiota oletettua enemmän ja pitkäkestoisemmin. Viime vuoden toukokuussa inflaatio oli euroalueella alle 2 %. Tuolloin inflaation odotettiin jäävän tänä vuonna 1,5 %:in tasolle, mutta esimerkiksi viime kuussa euroalueen inflaatio oli noussut jo 8,9 %:iin, euroajan huippuun. Tällainen ennustevirhe kuvaa kuitenkin enemmän maailman tilanteen poikkeuksellisuutta kuin ennustajien osaamattomuutta.
Viime kuukausina liki puolet hintojen noususta on johtunut suoraan energian kallistumisesta. Hintapaineet ovat kuitenkin alkaneet levitä muillekin sektoreille, mitä osittain selittää korkeiden energiakustannusten välilliset vaikutukset. Niiden arvioidaan vastaavan noin kolmanneksesta muiden tuotteiden hintojen nousua.
Pidemmälle katsottuna energiakustannusten pitäisi vakiintua ja toimitusten pullonkaulojen pitäisi alkaa helpottaa. Tämä yhdessä meneillään olevan rahapolitiikan normalisoinnin kanssa tukee inflaation palautumista hintavakaustavoitteen tuntumaan ensi ja sitä seuraavan vuoden aikana.
Jos inflaatio on pääosin seurausta sodan aiheuttamasta energian hintapiikistä ja tarjontapuolen kapeikoista, voimmeko me keskuspankissa nostaa kädet pystyyn ja todeta, ettei kysynnän säätelyyn pohjautuva rahapolitiikkamme ole tehokasta tarjontasokkeja vastaan? Voimmeko lähteä siitä ajatuksesta, ettei jo toteutunut energiapiikki näy vuosi-inflaatiossa enää 12 kuukauden kuluessa?
Emme. Ensiksi, ennusteet ja markkinahinnat pohjautuvat oletukseen rahapolitiikan, erityisesti korkopolitiikan kiristymisestä tulevina kuukausina. Rahapolitiikan uskottavuus säilyy jatkossakin vain, jos keskuspankki toimii strategiansa mukaisella tavalla. Eli jos ennakoitu inflaation palautuminen tavoitteeseen pohjautuu oletukseen kiristyvästä rahapolitiikasta, keskuspankin on toimittava tämän mukaisesti, ellei talouskehitys muutu olennaisesti. Rahapolitiikan uskottavuudella ei siis voi ostaa loputtomasti aikaa.
Toiseksi, nopeutuneen inflaation kestoon liittyvä epävarmuus on tällä hetkellä poikkeuksellisen voimakasta. Jos energian hinnannousu nähtäisiin vain suhteellisten hintojen väliaikaisena muutoksena, yritykset eivät nostaisi hintojaan energiakustannusten nousua enempää, eivätkä työntekijät hakisi ostovoimansa pudotukselle kompensaatiota palkankorotusten muodossa. Näin voi toki käydä, ja tällöin inflaatio voi hidastua hyvinkin nopeasti.
Palkkojen kasvu on jatkanut asteittaista nousuaan, mutta kuitenkin pysynyt edelleen yleisesti ottaen melko maltillisena. 1970-luvulla monessa euromaassakin koetun palkkojen ja inflaation kierteen uusiutumisen todennäköisyyttä pienentää se, että palkkojen indeksoinnista on pääosin luovuttu.
Kun ollaan pitkään matalan inflaation oloissa, suhteellisten hintojen muutokset nähdään helpommin sellaisina kuin ne ovat: tietyn tuotteen hinnan muuttumisena suhteessa muihin hintoihin. Korkean inflaation oloissa hintamuutoksilla on puolestaan huomattavasti voimakkaampi korrelaatio keskenään. Tämä tarkoittaa sitä, että korkean inflaation aikana inflaatiosokkien vaikutus pitkittyy helpommin, ja se tekee inflaation torjumisesta haastavampaa. Tämän vuoksi keskuspankkien on syytä ehkäistä riskiä inflaatioympäristön muutoksesta. Rahapolitiikan on nyt reagoitava kiihtyvään inflaatioon, vaikka inflaation taustatekijät olisivat pääosin väliaikaisia.
EKP on alkanut normalisoida rahapolitiikkaansa
Inflaation kiihdyttyä keskuspankit ovat nostaneet korkoja ja alkaneet vähentää hallussaan olevia arvopapereita. Euroalueella pandemian aikana pankeille myönnettyjä halpakorkoisia lainoja ei enää uusita (ainakaan entisin ehdoin) ja laajamittaisten arvopaperiomistusten osalta ostoja on vähennetty.
EKP alkoi kiristää rahapolitiikkaansa verrattain myöhään. Korkojen noston aloittaminen oli EKP:n strategia-arvion yhteydessä ilmoitetun ennakoivan viestinnän mukaisesti sidottu rahapoliittisen osto-ohjelman netto-ostojen päättymiseen. Tämä hetki, joka päätti eurojärjestelmän taseen kasvun, saavutettiin kesäkuussa. [KALVO 5] Toki markkinakorot olivat nousseet ja siten rahoitusolot kiristyneet jo aiemmin EKP:n päivitettyä koronnostoaikeitaan. Kun vuoden Euribor-korko oli -0,50 % vielä viime joulukuussa, kesäkuussa se oli noussut 0,85 %:iin ja nyt ollaan jo yli 1,4 %:in. Asuntovelalliset ovat saaneet muistutuksen siitä, että lainakustannukset ovat normaalisti muutakin kuin marginaalia.
Euroalueen ensimmäiset koronnostot 11 vuoteen toteutettiin heinäkuussa, kun keskuspankin ohjauskorkoja nostettiin 0,5 prosenttiyksiköllä.
Negatiivisista koroista irtautuminen helpottaa tulevien korkopäätösten tekemistä ja korkojen normalisoinnin jatkamista tulevissa kokouksissa. Politiikkakorkojen tuleva ura riippuu siitä, miten arvioimme talouden ja inflaationäkymien kehittyvän. Koroissa palataan siten normaaliin toimintamalliin, eikä tulevia muutoksia tai muuttamattomuutta ennakoida enää kuukasien tai vuosien päähän kuten nollakorkorajalla tehtiin. Jatkossa rahapolitiikka mitoitetaan kokous kokoukselta siten, että strategian mukainen 2 prosentin inflaatiotavoite toteutuisi keskipitkällä aikavälillä.
Mikä ohjaa rahapolitiikkaa nykyisissä nousevan inflaation oloissa
Inflaation kiihtymisen voimistuttua keskuspankit alkoivat puhua asteittain kiristyvästä rahapolitiikasta. Tämä on näkynyt selvästi sekä Yhdysvaltain Fed:in että EKP:n pääjohtajan viestinnässä. Molemmat korostavat nyt strategian ja datan merkitystä tulevissa korkopäätöksissä. Tämä näkyy myös toimissa. Inflaation voimistumisen ja pitkittymisen jälkeen keskuspankkien korkoliikkeet ovat olleet normaalia suurempia, minkä Fedin tekemät kaksi 75 korkopisteen koronnostoa ja EKP:n ensimmäinen 50 korkopisteen koronnosto osoittavat.
Miten viimeaikainen kehitys tulee näkymään kansalaisten elintasossa? Yhtäältä tiedämme, että inflaation kiihtyminen syö kotitalouksien ostovoimaa, mutta niin tekee myös korkojen nostot. Rahapolitiikan kiristymisen tulee lähtökohtaisesti olla riittävän voimakasta, että taloudenpitäjien luottamus keskipitkän aikavälin hintavakauteen säilyy.
Kuinka korkealle rahapolitiikkakorkojen nyt sitten täytyy nousta? Tulevaisuus on tällä hetkellä poikkeuksellisen sumuinen. Emme osaa sanoa tuleeko pandemiasta vielä uusia tarjontarajoitteita, miten sota Euroopassa kehittyy ja vaikuttaa energian hintoihin, minkälaista kompensaatiota palkansaajat alkavat vaatia nousseiden hintojen vuoksi, ja onko yrityksillä markkinavoimaa siirtää kohonneet kustannukset hintoihin.
Kuitenkin, koska tasapainokorko on edelleen alhaisella tasolla, korkotason ei todennäköisesti tarvitse nousta yhtä paljon kuin mihin aikaisemmin historiassa on totuttu inflaation taltuttamiseksi. Kysynnän pitäisi vaimentua nyt nopeammin korkojen noustessa. Korkojen nousu iskee erityisesti entistä velkaantuneempiin taloudenpitäjiin. Tulevia koronnostotarpeita hillinnee myös se, että nykyisen inflaation taustatekijöiden odotetaan vaimenevan. Rahapolitiikan ei siten tarvitse ajaa taloutta (syvään) taantumaan inflaation hidastamiseksi, vaan melko maltillisen rahapolitiikan kiristyksen pitäisi riittää. Itse asiassa toivon, että ehdimme normalisoida euroalueen rahapolitiikkaa nykyistä selvästi pidemmälle ennen kuin sodan mahdollisesti aiheuttamat vaikutukset alkavat nykyistä voimallisemmin hidastaa talouskehitystämme.
Kun inflaation kiihtyminen johtuu sodan seurauksista, energian ja ruoan hinnan noususta, sekä tarjonnan pullonkauloista, ei kysynnän elvytyksellä saada aikaan kuin entistä nopeampi hintojen nousu. Toteutuneen kehityksen vaikutuksia elintasoomme pitääkin ajatella pikemminkin pysyvinä. Ainoastaan talouden kasvu tulevaisuudessa voi korvata ne. Laajalle finanssipoliittiselle elvytykselle ei siten ole näissä oloissa tarvetta eikä tilaakaan – ei senkään vuoksi, että kestävyysvajeet ovat ongelma monissa euroalueen maissa, myös Suomessa.
Finanssipolitiikan tehtävänä on tässä tilanteessa vahvistaa julkisen talouden tasapainoa ja edistää talouskasvua rakenteellisilla toimilla, sillä pahin uhka taloudelle on korkean inflaation ja pitkittyvän hitaan kasvun tasapaino, stagflaatio. Ainoa tie kestävästi vakaan ja matalan inflaation ja julkisen talouden tasapainon saavuttamiseksi löytyy talouskasvun kautta.
Hyvät ystävät,
Euroalueen talous on jälleen muutoksen edessä. Sota on muuttanut erityisesti energiamarkkinoita, ja ilmastokriisin vastaiset toimet tulevat jatkossa merkitsemään, ettei siinä suhteessa paluuta vanhaan ole.
Rahapolitiikka sopeutuu aina taloudellisen ympäristön asettamiin reaaliteetteihin. Rahapolitiikan viime vuonna uusittu strategia on antanut meille entistä paremmat välineet välttää euroalueen ”japanisoituminen” eli ajautuminen pitkäkestoisesti deflaation tuntumaan. Vaikka strategia uusittiin erityisesti taklaamaan liian vaimeaa hintakehitystä ja siitä juontuvia rahapolitiikkarajoitteita, se toimii myös taistelussa korkeaa inflaatiota vastaan. Itse asiassa siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut. Keskuspankkien hintavakausmandaatti annettiin ja strategiamme luotiin alun perin juuri tähän taisteluun.
Pandemian iskiessä kaikki talouspolitiikan lohkot ajautuivat uuden tuntemattoman eteen. Raha- ja finanssipolitiikan yhteispelillä varmistettiin, ettei pandemia johtanut uuteen finanssikriisiin eikä 1930-luvun kaltaiseen suureen lamaan.
Pandemiarajoitusten poistuminen, tuotannon pullonkaulat ja erityisesti Venäjän raaka hyökkäyssota Ukrainaan ovat nostaneet inflaatiota huomattavasti globaalisti. Hintanäkymät ovat edelleen sumeat, mutta keskuspankit ovat osoittaneet valmiutensa taistella vanhaa vihollista vastaan – hintavakaus on edelleen ensisijainen tavoitteemme. Kamppailua inflaatiota vastaan auttaa merkittävästi myös se seikka, että inflaation haitat ovat tulleet nopeasti näkyviin ja ne on laajasti ymmärretty.
Kiitos.