Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn
Heikki Haaviston (1935–2022) muistoseminaari, Pikkuparlamentti 17.1.2023
Suomen maaseudun asema yhteiskunnallisissa murroksissa
Arvoisat kuulijat, hyvät ystävät,
Lämpimät kiitokset kutsusta tähän arvokkaaseen tilaisuuteen. Juhlistamme tänään monilla yhteiskunnallisen vaikuttamisen kentillä ansioituneen mutta vaatimattoman talonpojan, poikkeuksellisen neuvottelijan ja maatalousasoiden suurmiehen Heikki Haaviston muistoa.
Heikki Haavisto kuului siihen sukupolveen, joka ehti elinaikanaan nähdä suomalaisen maanviljelyn muutoksen perinteisestä talonpoikaiselämästä nykyaikaiseen maatalouteen ja maatalouspolitiikkaan.
Vuonna 1957 Suomen nuorimmaksi agronomiksi valmistuneen Haaviston polku kulki Raision Hintsan tilalta Euroopan ja maailman suuriin pöytiin. Muistamme hänet paitsi MTK:n pitkäaikaisena puheenjohtajana myös Suomen EU-jäsenyysneuvottelujen aikaisena ulkoministerinä, joka piti suomalaisen maatalouden puolia myrskyisän sisäpolitiikan ja toisaalta EU-jäsenmaiden ja komission vaatimusten ristipaineessa.
Heikki kuvasi itseään nuorena ujoksi mieheksi – siihen sielunmaisemaan on tällaisen syrjäänvetäytyvän lukutoukan helppo sukeltaa sisään! Itse muistan Heikin ennen muuta avarasti ajattelevana, maailmaa laajasti tarkastelevana suomalaisen maaseudun puolustajana.
Tästä kertoo sekin, että kun vuonna 1985 ehdotimme Folke Sundmanin kanssa MTK:n liittymistä Kehitysyhteistyön Palvelukeskukseen Kepaan, Haavisto sanoi järjestön lähtevän ilman muuta mukaan. Haavisto näki Kepassa kansainvälisen yhteistyön merkityksen kestävän ruoantuotannon ja nälän voittamisen kannalta, ja kenties vientimahdollisuuksia suomalaiselle elintarvikeosaamiselle.
Suomalaiset viljelijät ovat tottuneet politiikan ja talouden vuorovaikutukseen ja ristivetoonkin – ensin kansallisen ja sittemmin EU:n maatalouspolitiikan aikana, jonka tuotanto- ja ympäristötuet ja niihin liittyvä byrokratia ovat tulleet suomalaisille maatalous- ja maaseutuyrittäjille tutuksi. Talonpoikainen vapaus elää silti edelleen yrittäjähengen ja elinkeinovapauden muodossa ja on osa nyky-Suomen normaalia yhteiskunta- ja talouspolitiikan keskustelua.
Juuri elinkeinovapaus, vahva omaisuudensuoja sekä demokratian ja aktiivisen kansalaisyhteiskunnan pitkät historialliset juuret ovat tehneet Pohjolasta sellaisen kuin se nyt on. Siinä missä isoa osaa Keski- ja Itä-Eurooppaa leimasi maaorjuus, Ruotsi-Suomi oli talonpoikaisen vapauden valtakunta. Kun kuulen juuri 17 virkavuoden jälkeen eläkkeelle jääneen Ruotsin keskuspankin suomalaissyntyisen pääjohtajan Stefan Ingvesin selittävän ulkomaalaisille Ruotsin ja Suomen menestystarinaa ja painottavan sitä, että meillä vallitsi talonpoikainen vapaus eikä maaorjuus, myönnän kokevani positiivisia väristyksiä. Se on Suomen tasavallan ydintä, jota torpparinvapautus ja Lex Kallio osaltaan vankistivat.
Heikki Haavisto ei ainoastaan nähnyt maatalouden ja maatalouspolitiikan muutosta vaan myös vaikutti siihen. Haavisto oli eittämättä oman aikansa vaikutusvaltaisimpia suomalaisia agronomeja. Euroopan kentillä agronomit ovat olleet vahvoja vaikuttajia sen jälkeenkin. Minäkin olen monia heistä rekrytoinut komissaarina kabinettiini, jossa oli aina vakiopaikka maa- ja metsätalousasiantuntijalle vahtimassa alan asioita ja viemässä niitä Suomen kannalta oikeaan suuntaan.
Eikä vaikuttamisen tarve EU:n pöydissä ole mihinkään hävinnyt. Tällä hetkellä ennallistamisasetus monien muiden komission metsäaloitteiden ohella sekä EU:n rooli metsäpolitiikassa ovat todella merkittävä taloudellinen kysymys tälle vihreän kullan ja kestävän metsätalouden maallemme.
Ilmastonmuutoksen hidastaminen on aikamme suuria globaaleja kysymyksiä, jonka vaatimat toimet on tehtävä Euroopan ja maailman mittakaavassa tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti. Päätöksenteon tulee perustua sosiaalisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävään toimitaan, jonka analyyttista perustaa määrittää tieteellinen tutkimus. Suomessa nyt kovin polarisoitunutta ympäristö- ja metsäkeskustelua ei pitäisi alistaa identiteettipolitiikan taistelutantereeksi.
Metsät eivät ole maapallon lämpenemisen eivätkä ilmastomuutoksen syy, vaan tarjoavat siihen ratkaisun hiiltä sitovana nieluna sekä fossiilisia korvaavina puupohjaisina tuotteina ja ratkaisuja. Ilmastomuutos saadaan haltuun vain fossiilisen energian käytön määrätietoisella vähentämisellä.
Metsäteollisuus ei ole auringonlaskun ala, vaan se elää vahvaa rakennemuutoksen aikaa, kun paperin kysynnän laskun tilalle kehitetään uusia puupohjaisia tuotteita. Niille yhteinen nimittäjä on korkea jalostusarvo, uusiutuvuus ja kierrätettävyys. Puurakentaminen on ilmastoteko, varastoihan se hiiltä koko elinkaarensa ajan.
Neuvottelutavoitteiden suhteen pitää olla realistinen, mutta kaikkeen ei pidä suostua. 1960-luvun lopulla maatalouskomissaari Sicco Mansholtin kabinettipäällikkö Alfred Mozer totesi, että Suomesta tulisi hyvä metsästys- ja virkistysalue eurooppalaisille, jos Suomi liittyisi Euroopan talousyhteisöön. Heikki Haavisto vastasi, ettei Suomea luovutettaisi sellaisiin tarkoituksiin. Vaikka tilanne on noista ajoista parantunut selvästi, ja matkailu on nyky-Suomen valttikortteja, Suomella ja muilla Pohjoismailla on edelleen tekemistä siinä, että Brysselissä ymmärretään metsäisten maidemme erityispiirteitä.
Metsiin vaikuttavissa ratkaisuissa ei voi myöskään syntyä tilannetta, jossa Euroopan ilmastopolitiikan ratkaisut maksatetaan pohjoisilla metsämailla, ja metsänsä historian saatossa tuhonneet maat jäävät vapaamatkustajiksi.
Kuten tiedämme, Suomi ei eduskunnan päätöksellä hyväksy ennallistamisasetusta sen esitetyssä muodossa ja vaatii siihen merkittäviä muutoksia.
Jatkossa Suomen hallituksen on syytä panostaa entistä enemmän ennakoivaan vaikuttamiseen, jotta asiat saadaan oikeaan suuntaan jo komission valmisteluvaiheessa, ei vasta neuvostossa. Sekin on hyvä muistaa, että kestävän metsätalouden puolustamisessa tarvitaan liittolaisia, joita on aktiivisesti haettava.
***
Ukrainan sodan varjossa muistamme Heikki Haaviston myös miehenä, jonka ulkoministerikaudella otimme ensi askeleemme Natoon. Haavisto allekirjoitti Suomen ulkoministerinä sopimuksen puolustusliiton rauhankumppanuus-hankkeeseen liittymisestä toukokuussa 1994.
Ensi kuussa tulee kuluneeksi vuosi Venäjän laittomasta, brutaalista hyökkäyksestä Ukrainaan. Ukrainalaisten kärsimykset Venäjän julmasta hyökkäyssodasta ovat valtavat. Ukraina taistelee vapauden, demokratian ja Euroopan puolesta, ja se tarvitsee laajaa tukea.
Sodan myötä keskustelu Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta asettui selkeälle uudelle uralle. Ulkopolitiikkamme ensisijainen päämäärä on aina ollut kansallinen turvallisuus. Nyt sen takaamiseksi aggressiivisen, arvaamattoman Venäjän naapurina päätimme valita jäsenyyden puolustusliitto Natossa. Meillä on Venäjän kanssa sama raideleveys, mutta eri arvopohja.
Viime kevään Nato-päätös ei tullut tyhjästä, vaan sitä on pohjustettu vuosikausia. Naton rauhankumppanuus ja mahdollisuus hakea täysjäsenyyttä rakensivat perustaa päätökselle. Puolustusvoimamme on ollut jo vuosia täysin Nato-yhteensopiva. Jäsenyytemme odottaa Turkin ja Unkarin ratifiointeja, mikä turhauttaa, mutta pidämme pään kylmänä. Jäsenyyden astuessa aikanaan voimaan Naton 5. artiklan turvatakuut ja velvollisuudet tulevat kattamaan meidätkin.
Yksi seikka on silti syytä muistaa: kuten ennenkin, Suomen puolustuksesta vastaavat ensi sijassa me suomalaiset itse, siis Suomen puolustusvoimat, reserviläisarmeijamme ja myös kansalaisyhteiskunta – tämä asiaintila ei ole muuttunut. Kansallisesta puolustuskyvystä ja -tahdosta on siksi pidettävä jatkossakin visusti huoli. Liittoutuminen antaa meille siihen kyllä vahvemman selkänojan.
Voimme tänään sanoa, että ei mennyt Suomen Nato-optio hukkaan, sillä se pohjusti maaperää puolustukselliselle liittoutumiselle. Ei myöskään Hornet-hävittäjähankinta vuonna 1992, jota aikanaan monet vastustivat. Eikä vankka ankkuroituminen Euroopan unioniin, mitä ilman nyt olisi vaikea ottaa täydentävää, täyttä askelta läntiseen turvallisuusyhteisöön. Sikäli kyse on nimenomaan Suomen ulkopoliittisen realismin pitkästä linjasta, jota Heikki Haavistokin ulkoministerinä ansiokkaasti edusti.
Hyvät kuulijat,
Talouden saralla vuosi on alkanut ristiriitaisissa tunnelmissa. Vielä syksyllä euroalueen talouden kasvu oli pirteää, mutta loppuvuotta kohden tahti alkoi hidastua energiakriisin, nopean inflaation ja yleisen epävarmuuden seurauksena. Taantumakin on mahdollinen.
Suomen talouden ennustetaan nykynäkemin luisuvan tänä vuonna lievään taantumaan, mutta kasvun arvioidaan elpyvän uudelleen vuoden mittaan. Syyt ovat kaikille suomalaisille tuttuja. Nopea inflaatio ja nousevat korot ovat syöneet kotitalouksien ostovoimaa, epävarmuus on suurta ja kuluttajien luottamus alamaissa. Energiakriisi ja kustannusten nousu ovat ajaneet monia ahdinkoon niin maaseudulla kuin kaupungeissakin.
Toisaalta energiakriisi ei ole talven mittaan kärjistynyt aivan niin pahaksi kuin pelättiin. Kiitos lauhojen ja tuulisten loskasäiden, olemme selvinneet siitä lähes kuivin jaloin, kun lämmitystarve on ollut pienempi. Tärkeää on ollut myös sähkönkulutuksen vähentäminen. Siitä kiitos kuuluu suomalaisille yrityksille ja kotitalouksille, jotka ovat säästötalkoilla vähentäneet kulutusta jopa suurehkon ydinvoimalan verran.
Laskeneet energian hinnat näkyvät myös inflaatiossa. Vielä viime vuoden puolella energian osuus inflaatiosta oli yli puolet. Nyt tuo osuus on pudonnut kolmannekseen. Inflaatio hidastuu tänä vuonna, mutta on silti edelleen aivan liian nopeaa. Inflaatiota ylläpitää energian korkeiden hintojen välittyminen ruoan, teollisuustuotteiden ja palveluiden hintoihin.
Inflaation hidastamiseksi Euroopan keskuspankin neuvosto päätti joulukuussa nostaa ohjauskorkoa kahden prosentin tasolle. Viime vuonna korkoja nostettiin yhteensä neljä kertaa, ja tänä vuonna korkoja nostetaan todennäköisesti vielä lisää. EKP on sitoutunut siihen, että inflaatio vakautuu keskipitkällä aikavälillä 2 %:n tavoitteen mukaiseksi.
Arvoisat kuulijat, hyvät ystävät
On luonnollista, että etsimme näinä epävarmuuden aikoina turvaa ja ennakoitavuutta elämäämme. Ukrainalaisten verraton rohkeus ja tahto puolustaa maataan muistuttavat omasta historiastamme ja siitä, että vaikeassakin paikassa pärjää, jos perusasiat ovat kunnossa.
Suomessa turvaa tuo nyt sekin, että olemme maailman ruokaturvallisin maa.[1] Se ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Maaseudun ja maatalouden asema yhteiskuntamme peruspilarina ei ole muuttunut, vaikka joiltakin se tuntuu maailmanpolitiikan epäjärjestyksen keskellä unohtuvan.
Tässä historia opettaa, eikä niitä opetuksia kannata unohtaa tämän päivän maailmassakaan, jossa siinäkin ihmisten pitää saada vatsansa täyteen. Viittaan Suomen historiassa vuosien 1917 ja 1944 karvaisiin kokemuksiin.
Vuonna 1917 elettiin maailmanpalon keskellä, ja Venäjän vallankumous johti keisarikunnan kaaokseen. Venäjän sekasorto lopetti viljan tuonnin maahamme lähes kokonaan. Ruoasta syntyi pulaa, ja ruokapulasta sikisi levottomuuksia, mikä oli yksi sisällissodan laukaiseva tekijä.
Vuonna 1944 jatkosodan aikainen ruokapula kärjistyi, ja suomalaisten säällinen ravinnonsaanti riippui Itämeren vielä silloisesta valtiaasta Saksasta. Presidentti Risto Ryti joutui kesäkuussa 1944 panemaan nimensä kovin synkkään paperiin, natsi-Saksan kanssa solmittuun Ribbentrop-sopimukseen, jolla hän hankki Suomelle paitsi panssarinyrkkejä, rynnäkkötykkejä ja Stuka-syöksyhävittäjien ilmatukea Neuvostoliiton suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi myös leipäviljaa kansan ruokkimiseksi.
Tämä oli Rytiltä valtava henkilökohtainen uhraus, joka Neuvostoliiton suurhyökkäyksen luomassa lähes mahdottomassa tilanteessa loi edellytykset kesän 1944 torjuntavoitolle ja pelasti Suomen itsenäisyyden.
Heikki Haavisto puolusti elämäntyönään suomalaisen maaseudun elinvoimaa ja maatalouden edellytyksiä. Tälle työlle on tarvetta edelleen tänä päivänä ja tulevaisuudessa.
Haaviston sanoin: ”Varmin turva tulee läheltä. Vapaus on näennäistä sellaisella valtiolla, jonka tulevaisuus riippuu muiden valtioiden armeliaisuudesta.”
Viisaita sanoja. Se on kestävintä huoltovarmuutta epävarmuuden ajassa, Suomen parhaaksi.
Kiitos.
[1] Global Food Security Index 2022. https://impact.economist.com/sustainability/project/food-security-index/