Pääjohtaja Erkki Liikanen
Suomen Pankki
Puhe Elinkeinoelämän keskusliiton tilaisuudessa
Helsinki, 10.4.2018
TALOUSTIEDE JA TALOUSPOLITIIKKA
Keskuspankki on virkamiesorganisaatio. Vaaleilla valitut elimet antavat virkamieselimille niiden tarvitseman mandaatin.
Eurojärjestelmässä on keskuspankeille ja niiden johdolle annettu selkeä mandaatti ja myös itsenäisyys rahapolitiikan osalta. Viime vuosina on tullut myös lisää tehtäviä rahoitusvakauden alueelle.
Eurojärjestelmän osana toimiessaan Suomen Pankki osallistuu rahapoliittiseen päätöksentekoon ja rahapolitiikan toteuttamiseen. Sillä on myös tehtäviä osana pankkiunionia.
Entä miten keskuspankin pitäisi osallistua kotimaisesta talouspolitiikasta käytävään keskusteluun ja politiikan valmisteluun? Suomen Pankin kotimaista talouspolitiikkaa koskevat kannanotot nojautuvat tavoitteisiin, joita sille ja eurojärjestelmälle on annettu. Laki Suomen Pankista ja EU:n perussopimukset asettavat ensisijaiseksi tavoitteeksi hintavakauden. Tätä tavoitetta vaarantamatta tehtäväksi on lisäksi asetettu yleisen talouspolitiikan tukeminen unionissa sen tavoitteiden saavuttamiseksi. Näihin tavoitteisiin kuuluu muun muassa tasapainoinen talouskasvu.
Suomen Pankin osallistuminen kotimaiseen keskusteluun koskee ensisijaisesti niitä valmistelun ja päätöksenteon vaiheita, joissa sillä on tutkimustietoon, kansainväliseen kokemukseen tai muuten julkisesti perusteltuun talouden analyysiin perustuvaa asiantuntemusta.
Näitä vaiheita on kaksi: Ensinnä talouden tilanteeseen liittyvien ongelmien tunnistaminen ja toiseksi toimintavaihtoehtojen vaikutusten arviointi.
Samalla tulee muistaa, että yksittäisistä julkisista menoista tai tuloista päättäminen sisältää usein sellaisia arvovalintoja, joihin keskuspankin ei tulisi ottaa kantaa.
USA:ssa käytiin viime vuosikymmenellä paljonkin keskustelua siitä, menikö puheenjohtaja Alain Greenspan liian pitkälle tukiessaan vuonna George W. Bushin verouudistuksia. Vuonna 2005 Jackson Holen keskuspankkisymposiumissa Wyomingissa professorit Alan Blinder ja Ricardo Reis korostivat, että on kyseenalaista, pitäisikö keskuspankkien ottaa kantaa talouspoliittisiin kysymyksiin, jotka olivat rahapolitiikan ulkopuolella. Yleinen mielipide kokouksissa oli, että varsinkin arvovalintoja sisältävien kantojen ottamisesta tulisi pidättäytyä. Mutta jos talouspolitiikka vaarantaa hintavakauden edellytykset tai horjuttaa rahoitusmarkkinoita, asia on toinen.
Esimerkki viime vuosilta: Suomen talouden rakenteelliset ongelmat
Yksi keskuspankille luonnollisesti kuuluva tehtävä kotimaisessa talouskeskustelussa koskee talouden tilannekuvaa. Huolelliseen analyysiin perustuva, tasapainoinen tilannekuva kokonaistaloudellisesta kehityksestä on tärkeä lähtökohta onnistuneelle talouspolitiikalle.
Kun kansainvälinen finanssikriisi kärjistyi vuonna 2008, heikkeni talouskehitys laajasti kehittyneissä talouksissa, myös Suomessa. Kun joitakin vuosia kriisin alkamisesta oli kulunut, oli talouskasvu jo käynnissä monissa maissa. Suomessa julkisen talouden elvytys tuki taloutta, mutta siitä huolimatta talouden heikkous osoittautui pidempiaikaiseksi.
Tämän oivaltaminen vei Suomessa aikaa. Oli tunnustettava, että Suomen talouden ongelmissa ei ollut kyse nopeasti vain ohimenevistä, kansainväliseen suhdanteeseen liittyvistä ongelmista vaan pidempiaikaisista vastatuulista. Tämä keskustelu käynnistyi keväällä 2013, ja Suomen Pankilla oli siihen keskeinen osuus.
Kansainvälisen finanssikriisin aikana Suomessa ei koettu kotimaista finanssikriisiä vaan rahoitusjärjestelmä pysyi toimintakykyisenä. Pankkilainojen hinta ja saatavuus eivät muodostuneet talouskasvun esteiksi. Myöskään Suomen valtion velanoton kustannukset eivät nousseet.
Suomen talouden ongelmien taustalla oli useampia takaiskuja. Matkapuhelintuotanto ja siihen liittyneet suuret tulovirrat ehtyivät. Painopaperin kysyntä Euroopassa väheni, metsäteollisuuden rakenne muuttui ja vienti supistui. Nämä Suomen vientiä heikentäneet ongelmat iskivät samaan aikaan kansainvälisen finanssikriisin kanssa, vaikka eivät juuri siitä johtuneet.
Viennin edellytyksiä heikensi myös kauppakumppanimaita nopeampi kustannustason nousu. Juuri ennen kasainvälisen finanssikriisin alkua Suomessa solmittiin kahdeksi vuodeksi työehtosopimukset, joihin sisältyi tuntuvia palkankorotuksia. Ne tulivat voimaan samaan aikaan, kun muissa maissa kustannusten nousu hidastui taantuman seurauksena. Suomen kustannuskilpailukyky heikkeni merkittävästi.
Lisätekijänä Suomen talouskasvun edellytyksiä heikensi myös se, että työikäisen väestön määrä alkoi supistua. Käänne tapahtui vuonna 2010, kun suuret ikäluokat alkoivat toden teolla tulla eläkeikään.
Vakiintuneet tavat hahmottaa makrotaloudellisen kehityksen heilahteluja saattoivat johtaa osin harhaan, kun kyseessä ei ollut tavanomainen suhdannevaihtelu, vaan niihin sekoittui syviä rakennemuutoksia. Myöskään kansainvälinen talouskeskustelu ei sellaisenaan tarjonnut kattavasti välineitä Suomen talouskehityksen ymmärtämiseen, sillä Suomen talouden vastatuulet poikkesivat luonteeltaan monien muiden maiden finanssikriisiin liittyvistä ongelmista. Meillähän rahoitussektorin tila ja valtion luottokelpoisuus eivät kokeneet häiriöitä.
Kustannuskilpailukyvyn analysoimisessa eivät yleisimmin käytetyt mittarit enää riittäneet, kun ulkomaankaupan vaihtosuhteen kehitys piti ottaa huomioon. Se oli Suomessa heikentynyt poikkeuksellisen voimakkaasti vientihintojen laskun takia.
Kustannuskilpailukyvyn parantamisen keinojen osalta oli tarpeen ottaa huomioon, että tavanomainen palkkamaltti ei parantanut tilannetta niin kuin yleensä, sillä palkkojen ja hintojen nousu oli ulkomaillakin poikkeuksellisen hidasta. Vaikka palkkojen nousu oli Suomessa vuoden 2009 jälkeen aiempaan verrattuna hyvin vaimeaa, se ei juuri poikennut muiden kehittyneiden maiden kehityksestä.
Kun talouskasvun vaimeneminen ei ollut luonteeltaan suhdanneluonteista ja lyhytaikaista, heikkenivät julkisen talouden pitkän aikavälin näkymät. Paitsi että julkisen talouden alijäämä oli syventynyt heti kansainvälisen finanssikriisin alkamisen jälkeen, oli julkisessa taloudessa myös tuntuva kestävyysvaje.
Suomessa oli siten tarve tasapainottaa julkista taloutta, parantaa talouskasvun ja julkisen talouden pitkän aikavälin näkymiä sekä kohentaa nopeasti kustannuskilpailukykyä. Näiden talouspolitiikan tavoitteiden ajankohtaisen merkityksen havaitseminen edellytti talouden tilannekuvan hahmottamista.. Suomen Pankki esitti tähän perustuvat arvionsa työmarkkinaosapuolille vuoden 2013 alkukesästä.
Suomessa on viime vuosina tehty tärkeitä päätöksiä, joilla on kohennettu kustannuskilpailukykyä, parannettu sen pitkän aikavälin kestävyyttä sekä tasapainotettu julkista taloutta. On päätetty kilpailukykysopimuksesta, eläkeuudistuksesta ja talouden sopeutustoimista. Tämä on edellyttänyt mahdollisimman laajasti yhteisen talouden tilannekuvan hahmottamista poliittisissa puolueissa ja työmarkkinajärjestöissä. Suomen Pankki on myös myöhemmin tarjonnut analyysinsä päättäjien käytettäväksi ja päätösten pohjaksi. Vuonna 2015 tehdyllä selvityksellä oli suuri vaikutus viime vuosien ratkaisuihin.
Mikä on taloustieteen panos yleensä talouspolitiikassa?
Vuoden 2017 syksyllä keskusteluun tuli tärkeä kontribuutio. Sen teki vuoden 2014 nobelisti Jean Tirole.
Kun Tirole sai taloustieteen Nobeliksi kutsutun Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinnon vuonna 2014, hänestä tuli tunnettu henkilö. Hän kertoi, miten kadulla vastaantulevat ihmiset alkoivat kysyä, mitä on taloustutkimus ja miten se voi edistää hyvinvointia. Ihmistä kiinnosti, voiko taloustiede löytää ratkaisuja aikamme suuriin ongelmiin.
Tirolen kohtaamat kysymykset ovat tärkeä haaste koko ekonomistikunnalle. Ekonomistien tulee tuottaa syvää ja huolellista analyysia talouspolitiikan keskeisistä ongelmista, mutta osata myös kertoa analyysinsa tulokset selkokielellä ihmisille, joilla on arvostelukykyä mutta ei taloustieteen koulutusta.
Jean Tirole kirjoitti pohdinnoistaan yleistajuisen kirjan, ”Economics for the Common Good”. Hän korostaa kirjassa, ettei taloustiede ole päämäärien vaan keinojen tiedettä.
Poliittisten, arvovalintoja sisältävien tavoitteiden asettaminen kuuluu niille, joilla on siihen demokraattisissa vaaleissa saatu mandaatti. Taloustiede puolestaan voi antaa panoksensa erityisesti silloin, kun mietitään, millä välineillä tavoitteet voidaan saavuttaa vähimmin kustannuksin.
Markkinat ja valtio
Yksi taloustieteen keskeinen kysymys kuuluu, mikä on markkinoiden rooli? Kuten Tirole kirjassaan korostaa, markkinat ovat taloustieteilijälle väline, eivät päämäärä itsessään. Markkinat eivät voi aina toimia onnistuneesti. Näin käy esimerkiksi, jos ostajalla ei ole riittävää tietoa tuotteesta, kuluttaja ajattelee vain hetkellistä etuaan tai tekee päätöksiä, jonka kustannukset ylittävät ajan mittaan hänen maksukykynsä. Markkinahäiriö syntyy myös, jos jollakin toimijalla on liian suuri markkinavoima.
Suomen kielen käsite ”markkinahäiriö” on muuten varsin lievä käännös englannin kielen käsitteestä ”market failure”, joka tarkoittaa pikemminkin markkinoiden epäonnistumista. Se viittaa siten potentiaalisesti paljon pidempiaikaiseen, rakenteelliseen ongelmaan kuin tilapäisyyteen viittaava sana ”häiriö”.
Hyvin toimiessaan markkinat lisäävät tehokkuutta, mutta ei ole syytä olettaa, että ne turvaisivat oikeudenmukaisuuden. Tarvitaankin sekä valtio että markkinat. Ne ovat toisiaan täydentäviä, eivät korvaavia. Valtio ei voi taata kunnollista elämää ilman markkinoita. Markkinat tarvitsevat valtiota turvaamaan, että oikeusjärjestelmä toimii ja että markkinoiden epätäydellisyyteen ja niiden epäonnistumisiin puututaan.
Kilpailun lisääminen viranomaisten päätöksin on tuottanut huomattavia etuja kuluttajille. Yksi esimerkki: Euroopan komissiossa nojasimme juuri Tirolen tutkimustyöhön ja asiatuntemukseen, kun telekommunikaation tilaajayhteydet koteihin vapautettiin kilpailulle vuonna 2000. Sen seurauksena laajakaistayhteyksien hinnat alenivat nopeasti ja laajakaista levisi lähes kaikkiin kotitalouksiin. Se oli tärkeä askel tietoyhteiskunnan kehityksessä.
Tirole kirjoittaa paljon kannustimista. Niillä vaikutetaan ihmisten ja yritysten käyttäytymiseen. Mutta aina ei taloudellinen kannustin toimi halutusti. Hän ottaa esimerkiksi verenluovutuksen. Kun siitä ryhdyttiin maksamaan palkkioita, luovuttajien määrä romahti. Luovuttajat eivät toimineet rahan vaan yhteisen hyvän vuoksi.
Politiikkatoimenpiteillä voi siis olla kannustimista kumpuavia ennakoimattomia sivuvaikutuksia. Tämä on haaste, sillä analyysin tukena käytettävät taloudelliset mallit ovat aina yksinkertaistuksia - muuten ne eivät olisi käyttökelpoisia. Sivuvaikutuksia voi jäädä analyysissa ”pimentoon”.
Tieteellisessä julkaisemisessa vertaisarvioitsijat pyytävät usein tutkijoita laajentamaan malliaan vaihtamalla oletuksia ja testaamaan näin analyysin paikkansa pitävyyttä eri tilanteissa. Tämä vie aikaa ja pitkittää tieteellistä julkaisuprosessia. Mutta se on välttämätön laadunvarmistus, kun tavoitellaan mahdollisimman universaalien lainalaisuuksien löytämistä. Empiirisessä tutkimuksessa vastaava vaatimus tarkoittaa esimerkiksi vaihtoehtoisten aineistojen tai estimointimenetelmien käyttöä.
Vaihtoehtoiset analyysit voivat jäädä vaille ansaitsemaansa huomiota ja vaikutusta, jos käsitykset vallitsevan toimintamallin eduista ovat liian sementoituneet.
Esimerkki: finanssikriisin ennakointi
Nyt jo kuuluisa esimerkki tästä on samana vuonna 2005 käyty keskustelu Jackson Holen symposiumissa. Olin silloin juuri aloittanut toisen vuoden Suomen Pankin pääjohtajana. Symposiumin teemana oli Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtajan Alan Greenspanin virkakauden arviointi.
IMF:n silloinen tutkimusjohtaja, professori Raghuram Rajan piti symposiumissa puheen, jonka otsikko oli kysymys: Onko rahoitusmarkkinoiden kehitys tehnyt maailmasta riskialttiimman?1 Vastoin senhetkistä tietämystä ja konsensusta, Rajan vastasi kysymykseen kolme kertaa kyllä: rahoitusmarkkinoiden kehitys on tehnyt maailmasta riskialttiimman.
Rajan totesi, että arvopaperistaminen, riskin siirtämiseen käytettävät markkinat ja huonot kannustimet olivat johtamassa riskien vaaralliseen kasautumiseen globaalissa rahoitusjärjestelmässä. Hän oli myös huolissaan likviditeetin määrästä. Olen käyttänyt seuraavaa sitaattia hänen puheestaan ennenkin, mutta se ansaitsee kertauksen:
“Lisäksi, jos pankit kärsivät luottotappioita ja markkinoilla on epävarmuutta siitä, missä tappiot sijaitsevat, vain erittäin harvat luotettavat pankit saavat muilta markkinoilta pakenevan likviditeetin. Jos myös nämä pankit menettävät luottamuksensa likviditeettipulasta kärsiviin pankkeihin, pankkien väliset markkinat saattavat jäätyä ja edessämme saattaa olla täysimittainen finanssikriisi.”
Juuri näin tapahtui kolme vuotta myöhemmin Lehman Brothersin vararikon jälkeen. Ensi syksynä siitä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.
Monet kuulijat reagoivat Rajanin esitykseen jyrkän kielteisesti. Häntä pidettiin ilonpilaajana, innovaatioiden ja edistyksen vastustajana. Hänen uudistusehdotustensa sanottiin olevan tuomittuja epäonnistumaan.
Rahapolitiikasta päättävä yhteisö ei ollut silloin halukas muuttamaan kurssia yhden esitelmän vuoksi, vaikka se olikin perinpohjainen ja tasapainoinen. Rahapolitiikan päättäjien ja useimpien tutkijoiden näkemysten muuttamiseen tarvittiin suuri kansainvälinen katastrofi.
Rajanin puhe on hyvä esimerkki, ei ainoastaan ammatillisesta pätevyydestä, vaan myös taloustieteilijän ammatillisesta tinkimättömyydestä ja rohkeudestakin.
Taloustiede ja ilmastonmuutos
Kun tarkastellaan aikamme suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka vaikuttavat vahvasti myös talouteen, emme voi sivuuttaa ilmastonmuutosta.
Ilmastonmuutosta on luonnehdittu maailman suurimmaksi markkinahäiriöksi, joka johtuu siitä, että kasvihuonekaasupäästöillä ei ole ollut hintaa. Tulevaan ilmastokehitykseen liittyy paljon epävarmuutta, mutta perusasioista vallitsee tiedeyhteisössä laaja yhteisymmärrys: ilmastonmuutos on tosiasia, se on kiihtymässä ja kyseessä on ihmisen aiheuttama ilmiö.
Ilmastopolitiikassa on paljon ratkaisemattomia ja vaikeita kysymyksiä, mutta taloustieteen piirissä vallitsee varsin laaja yhteisymmärrys niistä perusperiaatteista, joiden mukaan ongelman ratkaisua pitäisi lähestyä. Näistä kirjoittaa Jean Tirole myös kirjassaan. Ilmastopolitiikan tulisi olla tehokasta ja oikeudenmukaista. Järjestelmä pitäisi rakentaa siten, että kaikilla mailla olisi kannustimet osallistua ilmastonmuutoksen torjumiseen.
Tarkastelen ensin tehokkuuskysymystä. Ilmastonmuutos on globaali ongelma, ja siihen tarvitaan globaaleja ratkaisuja. Kasvihuonepäästöillä pitäisi olla yksi maailmanlaajuinen hinta, koska kasvihuonekaasut vaikuttavat ilmaston lämpenemiseen samalla tavoin riippumatta siitä, missä päin maailmaa tai millä tuotannonalalla päästöt syntyvät.
Erilaisilla maa-, alue- tai toimialakohtaisilla osittaisratkaisuilla voi olla ei-toivottuja vaikutuksia. Jos esimerkiksi vain joissakin maissa otetaan käyttöön tiukempi ilmastopolitiikka, tämä voi kannustaa yrityksiä siirtämään kasvihuonekaasuja aiheuttavaa tuotantoa maihin, jotka harjoittavat sallivampaa ilmastopolitiikkaa. Tämän hiilivuodoksi kutsutun ilmiön takia maailmanlaajuiset kasvihuonepäästöt eivät välttämättä vähenisi.
Toisaalta vaikkapa uusiutuville energiamuodoille annettu julkinen taloudellinen tuki voi syrjäyttää muuta suhteellisen vähäpäästöistä energiantuotantoa. Jos julkisten tukien ansiosta energian hinta laskee, suhteellisen vähäpäästöisen energiatuotannon laitoksia saatetaan sulkea ja uusiutuvien energiamuotojen rinnalle saattaa jäädä tuotantokustannuksiltaan halpaa mutta päästöiltään suurempaa energiantuotantoa. Professori Matti Liski on esittänyt kiinnostavia pohdintoja tästä näkökulmasta.
Yhtenäinen, globaali ilmastopolitiikka loisi myös tehokkaat kannustimet kehittää vähäpäästöistä teknologiaa.
Ilmastonmuutoksen torjunnassa toinen keskeinen kysymys on oikeudenmukaisuus. Kasvihuonepäästöjen vähentämiseen liittyy kustannuksia, eikä köyhillä mailla ole tähän välttämättä varaa tai riittävää intressiä. Lisäksi nykyiset kehittyneet maat ovat tuottaneet valtaosan historiallisista kasvihuonepäästöistä. Jos päästöille saadaan yksi globaali hinta, sen rinnalle todennäköisesti tarvittaisiin jonkinlainen kansainvälinen kompensaatiojärjestelmä.
Keskeistä on kuitenkin, että ilmastopolitiikan tehokkuutta ja oikeudenmukaisuutta ei pyritä ratkaisemaan samalla työkalulla, kuten maittain eriytetyillä päästötavoitteilla tai maakohtaisilla hinnoittelumekanismeilla. Sellainen johtaisi helposti ei-toivottuihin vaikutuksiin kuten hiilivuotoon.
Ratkaiseva kysymys on myös, miten valtioille luodaan kannustimet osallistua ilmastonmuutoksen torjuntaan. Ongelma syntyy siitä, että ilmastopolitiikan hyödyt ovat maailmanlaajuisia, mutta kasvihuonepäästöjen vähennyksistä aiheutuvat kustannukset taas yleensä maakohtaisia tai paikallisia. Houkuttimet vapaamatkustamiseen ovat ilmeisiä. Ilmastopolitiikan tueksi tarvittaisiinkin globaalia valvontaa riittävän vahvoilla valtuuksilla. Myös ilmastopolitiikkaan liittyvät kompensaatiojärjestelmät voivat olla osa kannustinjärjestelmää.
Taloustieteen kehittämistarpeista Suomessa
Kuten edelliset esimerkitkin osoittavat, taloustieteellä on yhdessä muiden tieteiden kanssa tärkeä rooli keskeisten yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisemisessa. Siksi on välttämätöntä, että taloustieteen tutkimuksella ja opetuksella on käytössään riittävät resurssit, niin laadun kuin määränkin suhteen.
Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto ja Svenska Handelshögskolan ovat perustaneet yhteisen Helsinki Graduate School of Economics - yksikön. Sen tarkoitus on vastata taloustieteellisen osaamisen ja opetuksen kasvaviin tarpeisiin maassamme. Valtiovarainministeriö, Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Suomen Pankki tukevat yksikön perustamista ja osallistuvat sen pitkäjänteiseen resursointiin.
Tavoitteena on rakentaa kansainvälisesti merkittävä taloustieteen tutkimus- ja opetusyksikkö. Yksikön vastuulla on turvata kansallisesti taloustieteen tohtorikoulutus kaikilla keskeisillä taloustieteen osa-alueilla. Yksikkö vastaa myös Aallon, Helsingin yliopiston ja Hankenin opiskelijoiden tohtoriopintoihin valmistavasta maisteritason koulutuksen järjestämisestä. Uusi yksikkö ottaa myös koordinaatiovastuun taloustieteen professuurien perustamisesta ja taloustieteen professorien rekrytoinnista hankkeeseen osallistuviin yliopistoihin.
Yksiköstä rakennetaan taloustieteen ja muun kvantitatiivisen yhteiskuntatieteen keskus. Se tarjoaa yhteistyömahdollisuuksia myös sen ulkopuolisille sidosryhmille. Näitä ovat pääkaupunkiseudun ulkopuolella toimivien yliopistojen taloustieteen tutkijat ja opiskelijat sekä muiden yhteiskuntatieteiden tutkijat ja opiskelijat. Eri yhteiskuntatieteillä on paljon yhteisiä intressejä, joten niiden välinen vuorovaikutus tutkimuksessa voi entisestään lisääntyä tulevaisuudessa.
Vahvistettavia taloustieteen osa-alueita ovat makrotaloustiede, julkistalous, sovellettu mikrotaloustiede ja datapohjainen päätöksenteko. Näiden puitteissa voidaan tuottaa osaamista ja tutkimustietoa keskeisiltä politiikka-alueilta kuten raha-, finanssi- ja EU-politiikasta, sosiaali- ja terveyspolitiikasta, kilpailupolitiikasta ja eläkekysymyksistä.
Tutkijoiden osaamista tarvitaan myös markkinoiden suunnittelussa ja politiikkatoimien vaikutusten arvioinnissa eri aloilla. Toimialan taloustiede ja siihen perustuvat rakenteelliset mallit voivat tarjota välineitä tällaisiin analyyseihin. Talouskasvun – viime kädessä tuottavuuskehityksen - moninaisten tekijöiden syvällinen ymmärtäminen on myös keskeistä.
On mietittävä optimaalista panostusta yhtäältä kriittisen massan tuottaviin tutkimuskeskittymiin, joita Suomeen on jo eräillä taloustieteen osa-alueilla syntynyt, ja toisaalta riittävän laaja-alaisuuden takaamiseen.
Lopuksi
Taloustiede on tuottanut monia välineitä, joita voi käyttää mahdollisimman hyvien ratkaisujen löytämiseksi. Ekonomistit antavat tärkeän panoksen yhteiskunnalliseen keskusteluun tuomalla siihen mukaan taloustieteellisen tutkimuskirjallisuuden tulokset, informoiden myös tutkimuksen piirissä vallitsevista erimielisyyksistä ja tulkintaeroista. Tämä on paitsi heidän oikeutensa, myös velvollisuutensa.