Siirry sisältöön

Pääjohtaja Olli Rehn
Suomen Pankki    
Verkkouutisten talouspoliittinen seminaari
Helsinki 22.11.2019

Millainen markkinatalous on kestävällä pohjalla?

Hyvä kuulijat,

Kiitän kutsusta ja mahdollisuudesta saada jakaa kanssanne joitakin ajatuksia nykyisen talousjärjestelmämme kohtalosta.

Omassa päivittäisessä työssäni keskuspankissa sijoitun nykyisin tukevasti talousjärjestelmän konehuoneeseen – sinne, missä julkinen valta vaikuttaa markkinoiden ja makrotalouden toimintaan. Toisaalta markkinatalouden elinehtojen ja menestyksen kysymykset laajasti ovat aina lähellä yhteiskunta- ja taloustieteiden kasvatin sydäntä.

Uutiset, joita kuulemme maailmantalouden kehityksestä, ovat taas viime kuukausina olleet synkähköjä. Talouskasvu on maailmanlaajuisesti hidastunut. Erityisen heikkoa on ollut teollisuuden ja kansainvälisen kaupan kehitys. Maailman teollisuustuotannon kasvu on nyt karkeasti ottaen pysähdyksissä, ja maailmankauppa supistuu.

Euroalueen talouden kasvu on hidastunut tuntuvasti. Kokonaistuotanto ei kuitenkaan ole ruvennut supistumaan, eli emme ole taantumassa.

Lähitulevaisuutta koskevat ennusteet eivät lupaa maailmantalouden nopeaa toipumista. Sitä varjostavat Yhdysvaltain ja Kiinan välinen kauppasota, Ison-Britannian EU-eroprosessi ja Kiinan talouden käynnissä oleva rakennemuutos. Suomessa talouskasvu ei ole vielä hidastunut jyrkästi, mutta jos heikko meno kansainvälisessä talouskehityksessä jatkuu, se ei lupaa hyvää Suomen taloudelle ja työllisyydelle.

Maailmantalouden vaimeneminen tuottaa pettymyksiä monin paikoin. Kaikkialla taloudet eivät ole vielä täysin ehtineet toipua finanssikriisistä ja sen jälkiseurauksista, kun uusi taantuma on jo mahdollisuuksien rajoissa. Monessa maassa on vielä aivan liikaa työttömiä, ja nyt on uhkana työllisyyskehityksenkin kääntyminen heikkenevään suuntaan.

***

Maailmantalouden viimeaikainen vaimeneminen voi yhdessä muiden huolien kanssa nostaa jälleen esiin kysymyksen markkinatalouden kyvystä tuottaa taloudellista hyvinvointia. Tämä kysymys on perusteltu. Silti kun arvioidaan talousjärjestelmämme vahvuuksia ja heikkouksia, on syytä tarkastella kehitystä pidemmällä aikavälillä.

Huolet ja uhat hallitsevat usein yhteiskunnallista keskustelua, ja niin on syytä ollakin. Silti on tärkeää myös havaita, että ihmisten taloudellinen hyvinvointi on kehittyneissä talouksissa ottanut pidemmällä aikavälillä valtavia harppauksia eteenpäin. Kun tarkastellaan vaikkapa ravintoa, asumisen laatua tai lapsikuolleisuutta, on elämämme nykyisin ratkaisevasti erilaista kuin 50 tai 100 vuotta sitten. Ja kaikki tämä on tapahtunut jotakuinkin nykyisen kaltaisen talousjärjestelmän vallitessa, jota Euroopassa voidaan luonnehtia sosiaaliseksi markkinataloudeksi.

Sitä voi pitää monelta osin merkittävänä onnistumisena. Toisaalta asiat eivät ole kaikkialla menneen koko ajan hyvään suuntaan. Erilaisista epäkohdista ja ajoittaisista taka-askeleista ei ole ollut pulaa. Viime vuosikymmeninä taloudellinen eriarvoisuus on eri mittarien mukaan lisääntynyt monissa maissa. Kansainvälinen rahoitusjärjestelmä on osoittanut kriisiherkkyytensä, ja kriisejä on usein seurannut mittava taloudellinen pahoinvointi. Ilmastonmuutos on lähes kaikkien tunnustama ongelma, mutta samaan aikaan talousjärjestelmästä riippumatta maailma tuottaa ilmakehään aina vain lisää kasvihuonekaasuja.

***

Tärkeä näkökulma markkinatalouden kykyyn tuottaa hyvinvointia on se, mikä on julkisen vallan rooli talouden ohjaamisessa. Se on vaihdellut monessa suhteessa eri maissa eri aikoina. Markkinoiden ja julkisen vallan roolien korostuminen on joskus nähty toistuvana heiluriliikkeenä.

Välillä julkisen vallan rooli koetaan jäykistävänä ja perusteettomia etuoikeuksia itselleen hankkineita ryhmiä puolustavana. Toisinaan taas kahlitsemattomat markkinat – varsinkin sääntelemätön finanssikapitalismi – nähdään epävakaina ja kansalaisten yhteisten etujen kannalta haitallisina. Yhden tulkinnan tästä esitti Johannes Virolainen 1940-luvulla, kun hän kirjoitti yrittäjähenkisestä elämänkatsomuksesta ja totesi, että ”kapitalismi on markkinatalouden rappeutunut muoto”.

Mielestäni valtion ja markkinoiden asettaminen suoraan ja päistikkaa toisiaan vastaan ei tee kummallekaan oikeutta. Keskinäisen kilpailun lisäksi ne todellisuudessa täydentävät toisiaan. Avainkysymys on, miten tämä suhde valtion ja markkinoiden välillä järjestetään.

Meillähän tähän kysymykseen vastaamisen vaikeudesta on valitettavan ajankohtainen esimerkki tällä hetkellä suomalaisilla työmarkkinoilla. En mene siihen, vaan pysyn periaatteellisella tasolla. Toivon toki, että työmarkkinoiden umpisolmuun löydettäisiin pikainen ratkaisu.

Reaalisosialismin romahdus osoitti, ettei valtio pysty takaamaan kansalaisilleen hyvää elämää ilman markkinoita ja toimivaa hintajärjestelmää, jotka kohdentavat resursseja tehokkaasti ja lisäävät siten taloudellista ja yhteiskunnallista hyvinvointia.

Toisaalta markkinat eivät voi toimia hyvin ilman valtiota, joka mahdollistaa vapaan yrittämisen, suojelee omistusoikeuksia, takaa oikeudelliset sopimukset ja korjaa markkinoiden puutteita.

Kolmas pilari, yhteisö, on puolestaan tärkeä vapaisiin markkinoihin ja demokratiaan perustuvan poliittisen järjestelmän hyväksyttävyyden kannalta, kuten Raghuram Rajan esittää tuoreessa kirjassaan The Third Pillar: The Revival of Community in a Polarised World.

Oikeusvaltion periaate on todellakin demokraattisen valtion kulmakivi ja aidon markkinatalouden edellytys. Länsi- ja Pohjois-Euroopassa sitä täydennetään edistämällä sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja kaventamalla tuloeroja tulojen uudelleenjaon kautta, ja siksi modernia eurooppalaista valtiota pidetään sosiaalisena markkinataloutena, joka on myös EU-sopimuksesta löytyvä käsite. Sosiaalisessa markkinataloudessa demokraattisen politiikan tehtävä on asettaa markkinoille säännöt ja antaa jokaiselle mahdollisuus kehittää itseään.

Paul De Grauwe pohtii markkinoiden ja valtion välistä heiluriliikettä pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan The Limits of the Market. Hän vertailee 1930-luvun suurta lamaa ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen suurta taantumaa julkisen vallan roolin ja makrotalouden ongelmien näkökulmasta. Hän muistuttaa, että molempina ajanjaksoina valtio rajoitti markkinoita ja vahvisti julkisen sektorin roolia talouden ohjailussa. Maailmantalouden kasvu ja työllisyys palautuivat kuitenkin huomattavasti nopeammin vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. De Grauwe panee tämän merkittävän saavutuksen taloustieteen ansioksi.

Vaikka valtavirran taloustiede ei kyennytkään ennakoimaan finanssikriisiä eikä siten edesauttamaan sen ennalta ehkäisemisessä, tuossa vaiheessa taloustieteen diagnoosi finanssikriisin vaikutuksista ja lääkityksestä oli valtaosin oikea. Sen pohjalta kansainvälisellä koordinaatiolla toteutettu vuosien 2008–2009 elvyttävä raha- ja finanssipolitiikka auttoi estämään deflaatiokierteen ja palauttamaan kokonaiskysynnän.

Tämä on tärkeä ja tarpeellinen muistutus taloustieteen merkityksestä ja siitä, miksi tarvitsemme sitä. Itse asiassa yksi kriisien opetuksista koskee nimenomaan taloustieteen merkitystä. On tärkeää, että taloustieteilijät ja taloustiede jatkavat yhteiskuntataloudellisesti parhaiden mahdollisten ratkaisujen etsimistä ja niiden puolustamista.

***

Taloustieteen merkitys markkinoiden ja julkisen vallan rooleja arvioitaessa korostuu ilmastonmuutoksen torjunnassa. Ilmastonmuutos on tyyppiesimerkki siitä, mitä taloustieteessä kutsutaan ulkoisvaikutukseksi: saastuttajat eivät ole joutuneet maksamaan toimintansa vahingollisista seurauksista. Kasvihuonepäästöillä ei siis ole ollut hintaa. Markkinat eivät kuitenkaan ratkaise tällaista ongelmaa ilman julkisen vallan toimia.

Ilmastopolitiikassa on paljon ratkaisemattomia ja vaikeita kysymyksiä, mutta taloustieteen piirissä vallitsee varsin laaja yhteisymmärrys hyvän politiikan perusperiaatteista. Ilmastopolitiikan tulisi olla taloudellisesti ja vaikutuksiltaan tehokasta ja oikeudenmukaista. Lisäksi järjestelmä pitäisi rakentaa siten, että kaikilla mailla olisi kannustimet osallistua siihen.

Koska ilmastonmuutos on globaali ongelma, siihen tarvitaan globaaleja ratkaisuja, minkä vuoksi tehokkainta olisi asettaa kasvihuonepäästöille yksi maailmanlaajuinen hinta. Globaali hiilivero kannustaisi vähentämään päästöjä siellä, missä se on halvinta. Globaalit mekanismit ovat periaatteessa parhaita, ainakin taloustieteilijän ideaalimaailmassa. Käytännössä on kuitenkin löydettävä sellaisia ratkaisuja, jotka myös voidaan toteuttaa pian ja jotka tuottavat konkreettisia tuloksia.

Vaikka tavoitteena on siis maailmanlaajuinen ilmastopolitiikka, ei ole realistista olettaa, että kaikki maailman maat lähtevät heti mukaan. Eurooppa on edelläkävijä, Yhdysvallat ja Kiina tulevat perässä. Alueelliset ratkaisut, kuten Euroopan unionin päästökauppa, ovat yhtä kaikki hyödyllisiä siirtymäkaudella – joka voi olla pitkäkin.

Olin Euroopan komission jäsenenä tekemässä ja päättämässä vuosien 2008 ja 2013 eurooppalaisia ilmasto- ja energialinjauksia. Ne määrittävät tänäkin päivänä Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden päätöksentekoa ja todellisuutta. Molemmat olivat isoja edistysaskelia, jotka tekivät EU:sta globaalin edelläkävijän ilmastonmuutoksen hidastamisessa. Mutta valuvikojakin niihin jäi, kuten EU:n päästölupakauppaan alun perin: esimerkiksi ensimmäisen päästölupakauden lopulla lupien hinta romahti ja lupajärjestelmän ohjaava vaikutus siten lakkasi väliaikaisesti.  Kun matkalla on opittu, osa näistä valuvioista on sittemmin korjattu.

Taloustieteilijöiden piirissä globaalia hiiliveroa pidetään nykyisin parhaiten ilmastopolitiikkaan sopivana välineenä: kun veron taso ja tuleva ura on tiedossa, yrityksillä ja kotitalouksilla on selkeät hintakannustimet. Kuvaavaa on, että jopa 3419 amerikkalaista ekonomistia, ml. 27 talousnobelistia ja keskuspankki Fedin kaikki elossa olevat entiset pääjohtajat, vaati äskettäin hiiliveron – ensi vaiheessa kansallisen – toteuttamista. Tämä tuskin toteutuu presidentti Trumpin aikana.

Tämän hetken ja lähivuosien realiteetti lienee silti, että päästölupakaupalle voi olla helpompi saada yleinen, poliittinen, hyväksyntä, ja se on toteuttamiskelpoisempi, kuten EU on osoittanut. On mahdollista, että Kiina luo oman vastaavan järjestelmänsä, myös EU:n kokemuksia hyödyntäen.

***

Kuten mainitsin edellä, taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyminen on yksi tekijä, joka voi saada epäilemään nykymuotoisen markkinatalouden elinvoimaisuutta. On kiistaton tosiasia, että kotitalouksien väliset tuloerot ovat viime vuosikymmeninä kasvaneet useimmissa kehittyneissä talouksissa. Tuloerot ovat kasvaneet erityisen paljon mm. Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Yhdysvalloissa tulojen kasvu on kasautunut kaikkein suurituloisimmille. Mediaanikotitalouden eli keskimmäisen kotitalouden tulot ovat kasvaneet hyvin vähän, kun tulojen muutosta tarkastellaan reaalisena eli inflaatiolla korjattuna.

Erilaisista sosialistisista kokeiluista tiedetään, että jos palkka ei vastaa ponnistusta ja tuloerot olisi painettu nollaan, työn tekemisen ja yrittämisen kannustimet tuskin olisivat kohdallaan. Toisaalta hyvin suuret tuloerot ovat paitsi sosiaalisesti myös talouskasvun kannalta haitallisia. Jos ne esimerkiksi heikentävät pienituloisten perheiden lasten mahdollisuuksia hankkia koulutusta, lahjakkuuspotentiaalia jää hyödyntämättä.

Tuloerot ovat yksi näkökulma taloudelliseen eriarvoisuuteen. Toinen tärkeä näkökulma on, kuinka moni jää sivuun työelämästä ja sen myötä ehkä yhteiskunnasta muutoinkin. Euroopassa on maita, joissa työttömyys on hyvin vähäistä, mutta toisaalta on myös maita, joissa se on yhä suuri ongelma jo useita vuosia jatkuneesta talouskasvusta huolimatta. Ikävä kyllä Suomi kuuluu jälkimmäiseen joukkoon. Meillä työttömyysaste on 28 EU-maan joukossa seitsemänneksi korkein.

Jotta talouden kehitys voi olla kestävällä pohjalla, on tärkeää, että mahdollisimman moni pääsee nauttimaan yleisen hyvinvoinnin paranemisesta ja mielekkäästä osallistumisesta työelämään. Tämä näkökulma on syytä ottaa huomioon monilla talous- ja yhteiskuntapolitiikan osa-alueilla, ei vähiten koulutusjärjestelmän ja sosiaalisten turvaverkkojen kehittämisessä. Myös aktiivisella työvoimapolitiikalla, palkanmuodostuksella ja asuntopolitiikalla on merkitystä, kun pyritään siihen, että mahdollisimman harva jää koulutuksen, työelämän ja hyvinvoinnin rakentamisen ulkopuolelle.

***

Kaiken kaikkiaan, kun markkinatalous pyritään saamaan toimimaan mahdollisimman kestävällä tavalla, on tutkimuksen merkitys suuri.

Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti aikoinaan Suomen Pankin pääjohtajana juonikkaasti, että talouspolitiikka on aina väärää jostakin näkökulmasta. Siihen voi yhtyä, jos ei kriittisen rationalismin hengessä usko yhteen absoluuttiseen totuuteen yhteiskunnan kehittämisessä.

Toisaalta taloustiede ja muut yhteiskuntatieteet ovat tuottaneet paljon sellaista vertaisarvioinnin seulan läpäissyttä tutkimustietoa, joka auttaa erottamaan järkiperäisesti perustellun talouspolitiikan epätieteellisestä tai pelkkään mutu-tuntumaan perustuvasta politiikasta.

Talousteoriaa, empiiristä evidenssiä ja tilastollisia menetelmiä yhdistelevät taloustieteelliset analyysit antavat arvokasta tietoa yhteiskunnan ja kansalaisten yhteisestä hyvästä. Taloushistorian, poliittisen talouden ja käyttäytymistieteidenkin tutkimus on olennainen osa tällaista asioiden ytimiin menevää, kokonaisvaltaista tutkimusohjelmaa.

Siinä missä tiede ja tutkimus antavat tietopohjaa, yhteiskunnan arvovalinnoista päätetään kansanvaltaisesti. Markkinatalouden onnistumisen kannalta keskeistä on demokraattisten instituutioiden toimivuus. Kun kansalaiset pystyvät osallistumaan laajasti ja laadukkaalta tietopohjalta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, vähenee riski siitä, että julkisen vallan talouteen kohdistuva ohjaus menee täysin pieleen.

Tällaisten peruspilareiden varaan on hyvä rakentaa vähiten tai edes vähemmän väärää talouspolitiikkaa ja sosiaalisen markkinatalouden menestystä. Ne antavat myös hyviä eväitä selvitä lähivuosien talouskehityksen uhista ja ratkaista pidemmän aikavälin ongelmat.

Kiitos mielenkiinnosta ja toivotan antoisaa seminaaria!

 

1 Tilanne syyskuussa 2019 Eurostatin tilastojen mukaan.