Suomi 30 vuotta EU:ssa

Arvoisat opettajat ja muutkin hyvät ystävät,

Kiitos paljon kutsusta tähän Eurooppatiedotuksen, HYOL:in ja kumppanien järjestämään, historian ja yhteiskuntaopin opettajille suunnattuun koulutusseminaariin. Minulta on pyydetty historia-aiheinen alustus, mikä sopii paremmin kuin hyvin, täyttäähän Suomen EU-jäsenyys reilun kuukauden kuluttua 30 vuotta.

Vuonna 1995 olin omasta mielestäni jo varsin kokenut Eurooppa-politiikassa, vaikken ehkä iällä pilattu, kun siirryin kansanedustajan tehtävästä mepiksi eli Euroopan parlamentin jäseneksi.

Olin vuodesta 1985 lähtien osallistunut aktiivisesti kansainväliseen ja eurooppalaiseen nuorisoyhteistyöhön mm. SNT:n eli nykyisen Allianssi ry:n puheenjohtajana. Toimimme Etykin hengessä lännen ja idän sillanrakentajina kylmän sodan viileinä vuosina. 1980-luvun lopulta lähtien olin toiminut aktiivisesti Suomen EY(EU)-jäsenyyden puolesta ja kansanäänestyksen alla toimin kyllä-vaihtoehdon ydinporukassa.

EU-jäsenyyden varmistettua syksyllä 1994 eduskunta nimitti keskuudestaan 16 edustajaa, jotka lähetettiin Brysseliin ja Strasbourgiin. Suomen EU-jäsenyyden alkuvuosina sain siten osallistua eurooppalaiseen lainsäädäntötyöhön ja muun parlamentaariseen työhön, joka monella tavalla poikkesi kansanedustajan toimenkuvasta.

Suomi oli jo vuodesta 1994 alkaen tiivisti integroitunut EU:n sisämarkkinoihin, maatalous pois lukien, kun sopimus Euroopan talousalueesta eli ETA:sta oli vuoden alussa astunut voimaan. Kaikki oli tapahtunut nopeasti 1990-luvun alkupuolen dramaattisina vuosina. Neuvostoliitto lakkasi olemasta ja yya-sopimus irtisanottiin. Ratkaiseva askel otettiin keväällä 1992, kun Suomi jätti jäsenyyshakemuksensa Brysseliin. Olin painamassa vihreää nappia kansanedustajana.

Kuva 2 Suomi EU:n integraation historiassa

Monelle suomalaiselle Suomen ja Euroopan integraation yhteinen historia tuntuu alkavan vasta vuoden 1992 ja Suomen jäsenhakemuksen myötä. Varhaisemmat kehitykset nähdään usein ”muiden historiana”, kuten turkulaiset integraatiohistorian akateemiset asiantuntijat Louis Clerc ja Kimmo Elo ovat asian kuvanneet.[1]

On silti hyvä lähteä liikkeelle toisesta maailmansodasta, ja edetä sieltä eteenpäin. Näin tein myös omassa väitöskirjassani, joka käsitteli pienten ex-EFTA-maiden integraatiostrategioita. Vuonna 1995 Suomi hyppäsi liikkuvaan junaan, joka oli lähtenyt asemalta 50 vuotta aiemmin.

Kuva 3 Miten tähän on tultu?

Suomi oli pakkosyötettyine yya-sopimuksineen jäänyt Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, kun integraatiosuunnitelmat lähtivät liikkeelle lännessä. Ranska ja Saksa löysivät toisensa, ensin hiili- ja teräsyhteisössä vuonna 1951 ja vuonna 1957 perustetussa Euroopan talousyhteisö EEC:ssä. Kuusi ydinmaata oli mukana. Vastaavasti Iso-Britannia, Ruotsi ja muut reunavaltiot perustivat puolestaan EFTA:n, joka oli perinteinen vapaakauppaliitto ilman ylikansallisia instituutiota.

Suomi jäi ikään kuin harmaalle vyöhykkeelle. Veteraanidiplomaatti Max Jakobson toteaa muistelmissaan osuvasti, että yhdentymissuunnitelmat olivat etäisiä suomalaisille: ”Jos joku olisi ennustanut, että Suomi aikanaan liittyy Euroopan yhteisöön, hänelle ei olisi edes naurettu. Meille riitti, että saimme pysyä erossa toisesta unionista – Sosialististen neuvostotasavaltojen liitosta”.

Jakobson, joka 1948–1953 uransa alkuvaiheessa toimi Uusi Suomi -lehden kirjeenvaihtajana Lontoossa, suhtautui itse alun perin skeptisesti orastavaan länsi-integraatioon. Muistelmissaan hän kirjoittaa: ”Ehkä se oli toiveajattelua, sillä jokainen askel yhdistymisen tiellä syvenisi sitä kuilua, joka erotti Suomen läntisestä yhteisöstä.” [2]

Toki kehitys meni Suomen kannalta parempaan suuntaan. Kekkosen aikana Suomi lännettyi, vaikka Neuvostoliitto yritti pitää maata otteessaan ja suomettuminen rämetti ilmapiiriä. Eftan liitännäisjäsenyys neuvoteltiin 1961 ja EEC-vapaakauppasopimus 1974. EEC-sopimus oli meille tärkeä, sillä EEC:ssä yhteistyö syveni ja yhteisö laajeni kuudesta jäsenmaasta yhdeksään, myöhemmin vielä kahteentoista.

Brysselissä kävin kokousmatkalla ensi kertaa talvella 1985. Muistan, kun kävelin jossain Schumanin liikenneympyrän ja Berlaymontin maastossa ja mietin, mitä merkitsi se, että tuolloin vielä suhteellisen tuntematon ranskalainen Jacques Delors saisi aikaan EU-komission puheenjohtajana. Ei tarvinnut pitkään odottaa, kun alkoi tapahtua.

Delorsin aikana Euroopan komission johdolla toteutettiin laaja sisämarkkinaohjelma, ja yhteisöstä tuli unioni, siis EY:stä tuli EU. Päästiin jopa sopimukseen talous- ja rahaliitosta eli yhteisestä rahasta, joka oli Maastrichtin sopimuksen tärkein asiakokonaisuus. Kylmän sodan jälkimainingeissa Ranska hyväksyi Saksan jälleenyhdistymisen, Saksa puolestaan luopui Bundesbankin määräävästä asemasta rahapolitiikassa. Syntyi Euroopan keskuspankki ja eurojärjestelmä.

Kaikki nämä tapahtumat olivat osa sitä liikkuvaa junaa, johon Suomi hyppäsi 1992. Pelin henkeen kuului, että Suomen ja muiden ehdokasmaiden oli hyväksyttävä unionin siihenastinen lainsäädäntö, acquis communautaire, kuten ranskaksi oli tapana lausua. Toki käytiin tiukkojakin neuvotteluja ja poikkeuksiakin haettiin, varsinkin maatalouspolitiikassa – ei kuitenkaan turvallisuuspolitiikassa.

Kuva 4 Mitä Suomi on saanut EU:sta 30 vuodessa?

Minulta on tähän esitykseen pyydetty vastausta kysymykseen ”Mitä Suomi on saanut Euroopan unionista kolmessa vuosikymmenessä?”.

Ensiksi: Suomi löysi oman paikkansa kylmän sodan jälkeen. Olimme nyt lännessä. Turvallisuuspoliittinen ulottuvuus oli vahvasti läsnä. Voidaan epäilemättä todeta, että EU on ollut meidän tärkein viiteryhmämme vuodesta 1995 alkaen. Kuten viisi vuotta talvi- ja jatkosodan rintamilla taistellut Ville-pappani, reservin kersantti Viljo Valjakka, vastasi minulle 16.10.1994: ”Totta kai äänestin KYLLÄ. Minä katsoin viisi vuotta itään. Sen jälkeen olen katsonut vain länteen!”

Toiseksi: Talous- ja rahaliitto EMU, näkyvämpänä symbolina yhteinen rahamme, euro, on ollut erittäin tärkeä vaihe yhtenäisemmän Euroopan rakentamisessa ja Suomen osallistumisessa siihen rakennustyöhön. Sisämarkkinat täydentyivät merkittävästi, kun euro syntyi.

Kolmanneksi haluan nostaa esille Schengen-sopimuksen. Vapaa liikkuvuus toteutui vuodesta 2001 siten, että suomalaiset pystyivät liikkumaan todella monessa Euroopan maassa ilman rajamuodollisuuksia. Olimmehan tottuneita siihen, että laivamatka Tukholmaan onnistui ilman passitarkistusta. Sittemmin vastaava vapaa liikkuvuus laajennettiin myös mm. Viroon. Kuten tiedämme, laivamatka Tallinaan sujuu mukavasti ilman pysyvää rajakontrollia.

Paljon muutakin voisi nostaa esiin. Rakennerahastojen merkitys alueellisen kehityksen ja maakuntaliittojen tukena on ollut merkittävä.

Suomen kuuluminen länteen täydentyi Naton jäsenyydellä vuonna 2023. Näin Suomi vaihtoi Paasikiven linjalta Ville-papan linjalle.

Kuva 5 Miten Suomi on vaikuttanut EU:ssa ja sen kehitykseen?

Suomi on siis saanut paljon EU:lta: turvallisuutta, vakautta, vaurautta.

Voimme toisaalta kysyä, J.F. Kennedyä mukaillen: Älä kysy vain, mitä EU voi tehdä sinulle – kysy mitä sinä voit tehdä Euroopan hyväksi. Siten kerätään poliittista pääomaa hoitaa myös kansallisia asioita EU:ssa.

Suomi ei olekaan ollut vain vastaanottajana. Olemme myös antaneet Euroopan unionin kehitykselle paljon. Jäsenyyden alkuvuosina Suomi oli aktiivinen, rakentava ja arvostettu uusi jäsenmaa. Otimme mm. aktiivisesti osaa talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen. Osallistuimme siihen ensimmäisten joukossa. Tämä oli tärkeä signaali.

Ensimmäinen EU-puheenjohtajuus 1999 oli suuri ponnistus, joka myös tuotti tulosta. Kun teet parhaasi sinua myös palkitaan. Tätä silloinen EU-puheenjohtajuussihteeristön päällikkö, suurlähettiläs Petri Tuomi-Nikula on kuvannut erinomaisesti kirjassaan ”Erilaista diplomatiaa”. 1990-luvun viimeisinä viikkoina saimme aikaan positiivisen päätöksen Suomen maatalouden pohjoisen tuen jatkosta, yhden esimerkin mainitakseni.

Pääpiirteittäin Suomen EU-politiikan linja on jatkunut yli vuosikymmenten. Suomi silti ”normalisoitui”, ajan myötä tuli suurempi hajonta suhteessa EU:hun. Muistamme kaikki, mitä Timo Soini on sanonut EU:sta. En lähde sitä tässä toistamaan.

Kuva 6 Miten EU on muuttunut

Hyvät kuulijat,

Historia- ja yhteiskuntaopin opettajina tunnette luvut hyvin: Suomen liittyessä Euroopan unioniin jäsenluku kasvoi kahdestatoista viiteentoista. Suomi, Ruotsi ja Itävalta olivat unionin uudet jäsenet. Norja jäi rannalle – toistamiseen – kansanäänestyksen tuloksena.

Unioni on jatkanut laajentumistaan. Vuonna 2004 jäsenmäärä kasvoi 25:een ns. suuren itälaajentumisen jälkeen. Romania ja Bulgaria liittyivät 2007, ja sen jälkeen myös Kroatiasta on tullut EU:n jäsen, 2013. Brexitin jälkeen 2020 jäsenmäärä laski taas, ja on nyt 27.

Kuva 7 Talous- ja rahaliittoon uusia jäseniä

Vuoden 1999 alusta euro otettiin käyttöön tilivaluuttana ja EKP otti vastuun euroalueen rahapolitiikasta. Euron käyttö käteisrahana alkoi vuoden 2002 alussa. Monet muistavat pitkät jonot pakkasyönä Suomen Pankin edustalla.

EU:n laajentumisen rinnalla myös EMU on saanut uusia jäsenmaita. Alkuperäisten 11 jäsenmaan sekä Kreikan jälkeen ensimmäisenä entisenä sosialistimaana Slovenia otti euron käyttöön jo 2007. Kypros, Malta ja Slovakia seurasivat perässä. Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua vuosina 2011–15. Ne kaipasivat vakautta talouteensa.

Euroopan keskuspankki ja siihen erottamattomasti kytkeytyvä yhteisvaluutta euro ovat Euroopan taloudellisen integraation kovaa ydintä. EKP:n neuvoston jäsenenä haluan vähän tarkemmin avata mitä kaikkea euroaikana, eli vuodesta 1999, on tapahtunut.

Euron ensimmäinen vuosikymmen oli vahvan kasvun ja näennäisesti vakaan toimintaympäristön aikaa aina vuoteen 2007 saakka, jolloin Yhdysvalloista alkunsa saanut nk. subprime-luottokriisi levisi koko globaalin finanssijärjestelmän systeemiseksi kriisiksi. Finanssikriisistä sai alkunsa euroalueen kriisien vuosikymmen, jonka kuluessa talous- ja rahaliiton kestävyyttä koeteltiin useaan otteeseen.

Toimin vuosina 2010–2014 talous- ja rahaliitosta vastaavana Euroopan komission jäsenenä. Markkinapaine kohdistui aluksi yksittäisiin maihin kuten Kreikkaan, mutta laajeni ja uhkasi lopulta euronkin olemassaoloa.

Eurooppa nousi kuitenkin kuilun partaalta, kun talous vakautettiin vuosina 2010–2012. Komissio johti euroalueen ”vapaapalokuntaa” yhdessä jäsenmaiden euroryhmän kanssa. Sammutustyö vaati Euroopan vakausmekanismin (EVM) rakentamisen ja kriisimaiden talouksien tasapainottamisen. Ratkaiseva tekijä oli lopulta Euroopan keskuspankin aktivoituminen etenkin vuodesta 2012. Vuodesta 2013 lähtien euroalue elpyi ja työllisyys kohentui. Olen kuvannut näitä tapahtumia kirjassani ”Kuilun partaalta. Näin euro pelastettiin”.

Mikä on ollut talous- ja rahaliiton merkitys Suomelle? Onko EMU Suomen kannalta ns. optimaalinen valuutta-alue?

Suomi oli finanssikriisin aikoihin ja sen jälkeen harvinainen esimerkki aidosta epäsymmetrisestä sokista, joka johtui monesta maatamme samanaikaisesta kohdanneesta rakenteellisesta takaiskusta – Nokian matkapuhelinten romahduksesta, paperiteollisuuden kysynnän heikkenemisestä ja Venäjän talouskasvun hidastumisesta. Tähän yhdistyivät kalliit palkkaratkaisut ja kustannuskilpailukyvyn menetys.

Ongelmia ryhdyttiin korjaamaan vuoden 2016 kilpailukykysopimuksella. Kesti kuitenkin kauan suomalaisilta politiikoilta ja työmarkkinaosapuolilta tunnistaa ongelma ja ryhtyä toimiin.

Yksi finanssikriisin ja sen jälkeisen velka- ja pankkikriisin opetuksia on, että jokaisen jäsenmaan on äärimmäisen tärkeää ymmärtää vastuunsa oman taloutensa ja yhteiskuntansa kehityksestä.

Hyvät opettajat,

Sitoutuminen Euroopan yhdentymiskehitykseen on muodostunut Suomen historian pitkän linjan ja kansallisen menestyksemme perustan. Silloin kun Euroopassa on sodittu tai jouduttu lamaan, Suomella on mennyt huonosti. Silloin kun Euroopassa on vallinnut rauha ja talous on kasvanut vakaasti, Suomella on mennyt hyvin.

Oman etumme vuoksi Suomen eurooppalainen valinta ei saa olla suhdannepolitiikkaa. Etenkin näinä nykyisinä myrskyisinä aikoina EU merkitsee meille kansallista turvallisuutta – ja selkänojaa niin turvallisuus- kuin kauppapolitiikassakin.

[1] Clerc & Elo: Aatteesta instituutioksi, s. 11–12.

[2] Jakobson (2001), s. 113.

Esityskalvot (PDF)