Pääjohtaja Olli Rehnin kirja-arvostelu Helsingin Sanomissa 1.8.2026: Julia Ioffe, Motherland

Venäjän hyökättyä Ukrainaan en ole enää tuntenut tarvetta yrittää ”ymmärtää” maata paremmin syventämällä suhdettani venäläiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Syy ei ole yksin Vladimir Putinin messiaanisessa nationalismissa, vaan myös siinä laajassa hyväksynnässä, jota hänen sotansa on nauttinut venäläisessä yhteiskunnassa – toki sorron, pelon ja propagandan pönkittämänä.

On jälleen käynyt selväksi, että autoritaarinen vallankäyttö ja isovenäläinen imperialismi eivät ole Venäjällä mikään poikkeus, vaan pysyvä palikka maan yhteiskunnallista geeniperimää. Aina Iivana Julmasta Pietari Suureen, Leninistä Staliniin ja Putiniin rujo itsevaltius on ruhjonut yksilönvapaudet alleen.

Silti en ole luopunut kaikista venäläisistä kulttuuriklassikoista. Kirjahyllystäni löytyvät edelleen Vasili Grossman, Sergei Dovlatov ja Leo Tolstoi. Nyt Elämän ja kohtalon seuraan nousee Julia Ioffen teos Motherland.

Syy on yksinkertainen: Motherland tarjoaa uuden ja erilaisen, aiemmista poikkeavan näkökulman Venäjään. Se on kolmiulotteinen röntgenkuva venäläisestä yhteiskunnasta yli sadan vuoden ajalta – lokakuun vallankumouksen jälkeisestä sukupuolten tasa-arvon utopiasta Putinin lakeja halveksivaan autoritaarisuuteen ja menneeltä maistuvaan machokulttuuriin.

Ioffe on erinomainen tarinaniskijä. Kirjan teema on vakava, mutta sitä kuljettaa eteenpäin elegantti ja empaattinen, paikoin kitkeränsävyinen huumori. Hän kirjoittaa ihmisistä eikä abstraktioista, kohtaloista eikä ideologisista julistuksista. Ioffe kertoo vuosisadan verran Venäjän historiaa naisten kautta, jotka elivät sen – vallankumouksellisina ja toisinajattelijoina, tutkijoina ja taiteilijoina, äiteinä ja leskinä.

Ioffen oma elämänpolku tarjoaa tähän erityisen näkökulman. Hän kuuluu Venäjän juutalaisten jälkeläisiin, joiden historiaan kuuluvat niin tsaarinajan pogromit ja neuvostovallan juutalaisvainot kuin laaja siirtolaisuuskin. Hän muutti perheensä mukana Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1990 ja tarkastelee kumpaakin yhtä aikaa sisältä ja ulkoa – journalistina ja ihmisenä, joka tuntee molemmat yhteiskunnat, mutta ei täysin kuulu kumpaankaan.

Tuloksena on historia, joka tuntuu samaan aikaan tutulta ja täysin uudelta.

Mukana ovat erilainen bolshevikki Aleksandra Kollontai, Leninin vaimo Nadežda Krupskaja, Stalinin tytär Svetlana Allilujeva, perestroikan pioneeri Raisa Gorbatshova, Pussy Riotin henkinen johtaja Nadja Tolokonnikova sekä Aleksei Navalnyin leski Julija Navalnaja. Heidän rinnallaan kulkevat Ioffen oman suvun naiset: lääkärit, fyysikot ja eri alojen ammattilaiset, joiden elämäntarinat tekevät suurista historiallisista mullistuksista konkreettisia.

Erityisen vaikuttava on kuvaus naisten merkityksestä Neuvostoliiton sotaponnistuksissa toisessa maailmansodassa. Lännessä tunnetaan, jos tunnetaan, puna-armeijan marsalkat ja kenraalit, mutta ei juurikaan niitä satoja tuhansia naisia, jotka taistelivat rintamalla, toimivat lentäjinä, lääkäreinä, tarkka-ampujina, viesti- ja huoltomiehinä. Vielä vähemmän muistetaan niitä miljoonia naisia, jotka sodan jälkeen käytännössä rakensivat maan uudelleen.

Sodan ja rauhan nainen seksuaalisen vapautumisen valkyyrina

Kirjan keskeinen hahmo on Aleksandra Kollontai.

Suomalaisille Kollontai on tuttu ennen kaikkea talvisodan rauhanneuvotteluista. Yleisradion hienossa draamasarjassa Sodan ja rauhan miehet (1978) hän esiintyy yhtenä harvoista naisista suurella historian näyttämöllä. Ioffelle Kollontai näyttäytyy kuitenkin ennen kaikkea naisten tasa-arvon esitaistelijana – kenties aikaansaavimpana, jonka Venäjä on koskaan tuottanut.

Tämä on tärkeä muistutus. Naisten vapautus ei ollut luokkakeskeisen sosialistisen kapitalismikritiikin ydinteemoja. Karl Marx käsitteli sitä niukasti verrattuna aikalaiseensa, liberalismin johtavaan ajattelijaan John Stuart Millin. Teoksessaan Naisen asema (1910, alkuteos 1869) Mill vaati naisille samoja kansalais- ja poliittisia oikeuksia kuin miehille aikana, jolloin tällaiset ajatukset olivat vielä monille liian radikaaleja. Sosialistisessa liikkeessä tätä keskustelua kävi August Bebel teoksessaan Nainen ja sosialismi (1879).

Kollontai pyrki viemään nämä ajatukset teoriasta käytäntöön lokakuun vallankumouksen jälkeisellä Neuvosto-Venäjällä. Mutta hän meni pidemmälle: naisten vapauttaminen ei onnistuisi pelkillä poliittisilla oikeuksilla, vaan se edellytti taloudellisten ja perheeseen liittyvien rakenteiden mullistamista. Hänen visionsa oli aikanaan radikaali: naisten oikeus omaan elämäänsä ja taloudellinen riippumattomuus palkkatyön kautta, avioeron helpottaminen, valtion järjestämät päiväkodit, ylipäänsä vapautuminen patriarkaalisen perheen kahleista.

Radikaali oli myös hänen ”vesilasiteoriana” tunnettu seksuaalipoliittinen visionsa: seksuaalisen tarpeen tyydyttäminen piti sosialismissa olla naiselle yhtä yksinkertaista kuin vesilasillisen juominen janon yllättäessä. Kyse oli osin myytistä, mutta hän kyllä kirjoitti runollisesti uudesta sosialistisesta naisesta:

”Kun rakkauden aalto pyyhkäisee hänen ylitseen, hän ojentaa kätensä valitsemalleen ihmiselle ja vetäytyy tämän kanssa muutamaksi viikoksi juomaan rakkauden maljasta niin syvään kuin haluaa. Kun malja on tyhjentynyt, hän laskee sen syrjään ilman katumusta tai katkeruutta. Sitten hän palaa töihin.”

Vallankumouksen alkuvuosina moni Kollontain ajamista tavoitteista toteutui hämmästyttävän pitkälle. Neuvosto-Venäjä oli hetken yksi maailman edistyksellisimmistä maista naisten oikeuksien näkökulmasta.

Juuri siksi kirjan tarina on niin traaginen.

Vallankumouksen tasa-arvolupaus ei hävinnyt yhdessä yössä, vaan kului vähitellen pois. Stalinin aikana perinteiset sukupuoliroolit palasivat takaoven kautta. Seksuaalimoraali rehabilitoitiin, abortteja rajoitettiin. Neuvostoliitto antoi naisille koulutuksen, työn ja muodolliset oikeudet, mutta sälytti samalla heidän harteilleen kaksoistaakan: kokopäivätyön ja täyden vastuun kodista.

Putinin Venäjällä tämä on viety pidemmälle. Kyynisestä nationalismista, ortodoksisesta konservatismista ja maskuliinisesta vallankäytöstä on tullut valtion virallinen ideologia. Maa, joka kerran julisti olevansa naisten vapautumisen eturintama, markkinoi nykyään itseään perinteisten arvojen, suurvalta-ajattelun ja patriarkaalisen yhteiskuntamallin linnakkeena.

First Lady – neuvostovaltion ensimmäiset ja viimeiset naiset

Ioffe kirjoittaa myös Neuvostoliiton ensimmäisistä naisista – etenkin ensimmäisestä ja viimeisestä.

Pari vuotta vallankumouksen jälkeen eräs brittitoimittaja haastatteli Leninin vaimoa Nadezda Krupskajaa (1869–1939) ja kuvasi häntä lukijoilleen tutulla käsitteellä ”First Lady”. Lenin ja Krupskaja olivat tästä niin huvittuneita, että Lenin alkoi vitsaillen kutsua Krupskajaa kotioloissa First Ladyksi, englanniksi.

Leninin kärsittyä aivoinfarktin Krupskaja yritti pysäyttää Stalinin ennen kuin tämä ehtisi pönkittää valta-asemansa julkaisemalla poliittisesti murhaavan niin sanotun Leninin testamentin. Johtava Stalin-tutkija Stephen Kotkin on kuitenkin osoittanut mahdottomaksi, että Lenin olisi itse pystynyt sanelemaan sen.

Neuvostoliiton merkittävin First Lady oli silti lajinsa viimeinen. Raisa Gorbatšova (1932–1999) oli paljon enemmän kuin Neuvostoliiton viimeisen johtajan Mihail Gorbatshovin puoliso. Koulutukseltaan hän oli filosofi ja sosiologi, joka tunsi hyvin sekä länsimaisen filosofian että venäläisen kirjallisuuden. Raisa oli Mihailin sielunsisko ja keskustelukumppani.

Sekä Mihail että Raisa, jonka perhe oli ukrainalaista sukujuurta, tulivat alun perin talonpoikaisesta taustasta, mikä ei Neuvostoliitossa ollut meriitti. Toisaalta ilman Neuvostoliiton feminististä kokeilua Raisa olisi todennäköisesti elänyt vain rahtusen parempaa elämää kuin isoäitinsä Anastasia. ”Hänen elämänsä oli vain ja ainoastaan kovaa työtä. Hän ompeli, viljeli, syötti kuusi lasta. Ja koko elämänsä hän joutui pysymään hiljaa.” 1930-luvulla hänen aviomiehensä pidätettiin, eikä hänestä koskaan enää kuultu mitään. ”Anastasia kuoli suruun.” Vasta kun Mihailista tuli puolueen pääsihteeri, sai Raisa käsiinsä isoisänsä NKVD/KGB-kansion. Kävi ilmi, että hänet oli teloitettu vuonna 1937.

Gorbatšovin muistelmien mukaan hän ei tehnyt merkittäviä päätöksiä keskustelematta niistä ensin vaimonsa kanssa. Ioffe kuvaakin Raisaa miehensä veroisena uudistuspyrkimysten ideologina, joka ei tyytynyt seremonialliseen rooliin, vaan esiintyi julkisesti tasavertaisena keskustelukumppanina.

Tämä näkyvyys teki Raisasta monille neuvostokansalaisille vaikean palan: häntä pidettiin liian näkyvänä, liian sivistyneenä, liian hyvin pukeutuneena ja liian vaikutusvaltaisena aikana, jolloin talous oli kriisissä ja kauppojen hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Ioffen mielestä tämä arvostelu kertoi enemmän Neuvostoliiton syvistä sukupuolirooleista kuin Raisasta. Kansa ei ollut tottunut siihen, että johtajan puoliso oli muutakin kuin taustalla pysyttelevä seuralainen.

Pussy Riot näkee itsensä Kollontain feminismin henkisenä perillisenä

Venäjän feminististä historiaa ei voisi kirjoittaa ilman sanaparia Pussy Riot. Ioffe valottaakin monipuolisesti tämän performanssitaiteen, punk-estetiikan ja radikaalin katuteatterin välineitä käyttävän ryhmän toiminta-ajatusta ja aikaansaannoksia. Ryhmä edustaa vastavoimaa konservatiiviselle patriarkaatille sekä valtion ja kirkon symbioosille, ei vähiten patriarkka Kirillille.

Pussy Riotin perustaja Nadja Tolokonnikova on itse tunnustanut ryhmänsä yhteyden vallankumouksen jälkeiseen feministiseen ajatteluun. Hän kertoo löytäneensä lukioikäisenä Krupskajan ja Kollontain ja olleensa hämmästynyt, miten edellä aikaansa etenkin Kollontai oli. ”Hän pystyi olemaan toisen aallon feministi 60 vuotta ennen kuin toinen aalto näki päivänvalon.”

Venäjän viranomaiset julistivat Pussy Riotin rikolliseksi ”äärijärjestöksi” vuonna 2025. Tolokonnikova ja monet muut sen jäsenet ovat eläneet maanpaossa vuodesta 2022. Suurin osa Venäjän oppositiosta – silloin kun sitä vielä maassa oli – ei hyväksynyt Pussy Riotin toimintaa, joka meni siltä yli hilseen. Moni koki, että se siirsi huomion pois päätavoitteista eli vapaista ja reiluista vaaleista, korruption kitkemisestä ja poliittisten vankien vapauttamisesta. Edesmennyt Aleksei Navalnyi ei pitänyt Pussy Riotin poliittisista performansseista, mutta silti puolusti heitä juridisilla perusteilla.

Kirjan ansiot ovat kiistattomat, mutta on sillä omat pulmansakin.

Ensinnäkin Ioffe sukeltaa paikoin kovin syvälle oman sukunsa historiaan. Toki tämä tekee kirjasta elävän ja inhimillisen, mutta johtaa välillä pitkiin ja rönsyileviin sivupolkuihin. Lukija joutuu välillä odottamaan, milloin yksityinen tarina jälleen kytkeytyy suureen historialliseen kertomukseen.

Toinen puute on kummallisempi. Ioffe ei käsittele sellaisia nyky-Venäjän valtion vaikutusvaltaisia naisia kuin keskuspankin pääjohtaja Elvira Nabiullina, joka on ekonomistin ammattitaidollaan vakauttanut Venäjän taloutta ensin finanssikriisien, sitten pakotteiden ja lopulta sotatalouden aikana. Ammatillinen pätevyys ja valtion palvelu eivät ole enää erotettavissa toisistaan, kun valtio käy hyökkäyssotaa naapuriaan vastaan. Nabiullinan tapaus olisi täydentänyt kuvaa siitä, millaisia valintoja vaikutusvaltaisille naisille nyky-Venäjällä jää.

Venäjän naisten ja vapauden historiaa ovat yhtä ja samaa tarinaa

Yhtä kaikki Motherland on tärkeä teos. Se auttaa ymmärtämään, miten vallankumouksen synnyttämä tasa-arvon utopia taantui vähitellen isovenäläisen nationalismin palvelijaksi. Venäjän historiaa ei voi käsittää vain tsaarien tai puolueen pääsihteerien, oligarkkien tai turvallisuuspalvelujen kautta. Se täytyy nähdä myös niiden naisten kautta, jotka kantoivat yhteiskuntaa silloin, kun miehet johtivat vallankumouksia, sotivat, vangitsivat tai hallitsivat.

Kirjan suurin oivallus on se, että Venäjän naisten historia ja Venäjän vapauden historia ovat lopulta yksi ja sama tarina. Kun yhteiskunta on avautunut, naisen asema on kohentunut. Kun valta on keskittynyt, tasa-arvo on työnnetty takavasemmalle. Aleksanteri II:n uudistusmielinen kausi, helmikuun vallankumouksen jälkeinen lyhyt vapauden hetki, Kollontain seksuaali- ja perhepoliittinen vallankumous sekä Gorbatšovin glasnost ja perestroika näyttäytyvät jälkikäteen välisoittoina isommassa kertomuksessa – rohkeina mutta lyhyeksi jääneinä yrityksinä rakentaa vapaampaa ja tasavaltalaisempaa Venäjää, jotka kaikki katkesivat kesken lennon.

Siksi Motherland on enemmän kuin feministinen historia. Se on kertomus Venäjän toistuvasti kariutuneesta matkasta kohti vapautta ja tasa-arvoa. Siksi se tuntuu niin ajankohtaiselta aikana, jolloin maan poliittinen kehitys kulkee jälleen kerran syvälle ja pitkälle päinvastaiseen suuntaan.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Suomen Pankin pääjohtaja.