Siirry sisältöön
Markkinavetoisella palkanmuodostuksella työllisyys ylös


Viimeiset kaksi vuotta ovat jälleen kerran osoittaneet, kuinka yllätyksellinen talouskehitys voi olla. Kaksi vuotta sitten päättyi kiihkeän talouskasvun kausi, jonka moottorina toimi Yhdysvaltain talous ja joka säteili koko maailmantalouteen. Tuo korkeasuhdanne oli sekin yllätys. Elämme nyt hitaamman talouskasvun aikaa, jonka jälleen kerran raamittaa Yhdysvaltain talous.

Ei ole ajateltavissa, että Eurooppa voisi kehittää suhdanteensa itsenäisesti, yhtä vähän kuin Suomessa talouskasvua voitaisiin talouspolitiikalla "luoda" omaehtoisesti, ympäristöstä irrallaan. Sama koskee tämän päivän seminaarin kohdetta: kaupunkien ja seutujen menestystä - esim. Vaasanseutua vuoteen 2015. Yleisen talouskehityksen dynamiikasta riippuu alueidenkin kehitys. Aion omassa puheenvuorossani keskittyä näihin kehittymisedellytyksiin.

Valitettavaksi tosiasiaksi on yleisesti hyväksytty se, että Suomella on edessään hitaan talouskasvun tulevaisuus. Perintönä kymmenen vuoden takaisesta lamasta meillä on mittava työttömyys, mittaustavasta riippuen mitä tahansa 9 ja 16 %:n välillä. Hitaan kasvun oloissa meidän olisi kyettävä rahoittamaan työttömyys ja samalla selviytyä väestön ikääntymisen aiheuttamasta mittavasta rahoituspaineesta julkisella sektorilla. Tänä päivänä ei ole mahdollista luvata, että voisimme tästä haasteesta kunnialla selviytyä. Varmaa on, että se vaatii ennennäkemätöntä kohentumista talouden tehokkuudessa.

Kun lähdemme näitä ongelmia purkamaan, on viisasta omaksua lähtökohdaksi ja tosiasiaksi, että Suomi on peruuttamattomasti integroitunut osaksi maailmantaloutta ja että talouskasvu toteutuu kansainvälisesti ja kansallisesti jatkuvan rakennemuutoksen kautta. Ne kansantaloudet, tai alueet, joilla resurssit (pääoma ja työvoima) tuottavuushakuisesti siirtyvät niille aloille ja niihin yrityksiin, joissa on korkeampi tuottavuus ja kannattavuus, tulevat menestymään. Jäykät kansantaloudet ja alueet tulevat kuihtumaan.

Suomen talouspoliittiset haasteet, työttömyys ja ikääntyminen, joihin äsken viittasin, ovat luoneet kohtalonyhteyden työmarkkinoiden toimintakyvyn ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusmahdollisuuksien välille. Viimeisen vuoden aikana käydyssä talouspoliittisessa keskustelussa on yleisesti myönnetty, että väestön vanhenemisesta johtuvat rahoitusongelmat ovat ratkaistavissa vain nykyistä huomattavasti korkeamman työllisyysasteen oloissa. Ns. hyvinvointiyhteiskunnan turvaamisen ensimmäinen ehto on siis työmarkkinoiden toimivuuden parantaminen siten, että työllisyys merkittävästi nousee. Sanomattakin on selvää, että tämä on myös talouskasvun keskeisin edellytys Suomessa.

Mikä on työmarkkinoiden toimivuuden mittari? Tietenkin työttömyysaste ja työllisyysaste! Laajamittainen työttömyys tarkoittaa, että työmarkkinat eivät toimi tyydyttävästi. Työllistymiseen vaikuttavat ratkaisevasti verotus ja tukijärjestelmien rakenne – tavalla, joka lienee yhtä monimutkainen salatiede kuin maatalouspolitiikka. Ns. työttömyysloukkuja on viime vuosina ansiokkaasti purettu, mutta edelleenkin kannustimet työllistämiseksi ovat usein olemattomia, samalla kun tukijärjestelmät ja eläköitymismahdollisuudet saattavat liiaksi houkutella pois työmarkkinoilta.

Tärkeää on myös työllisyyttä tukeva palkkakehitys, ei vain palkkojen keskimääräisen kehityksen osalta, vaan myös palkkarakenteen osalta. Kun tupo on taas kovin ajankohtainen, aion puheenvuorossani kosketella palkanmuodostuksen suhdetta siihen joustoon, jota rakennemuutosten maailmassa talouskasvu ja työllisyys edellyttävät.

***

Neuvottelut seuraavien vuosien työehtosopimuksista ovat alkamassa. Palkkavaatimuksia esitetään ja niitä perustellaan kansantalouden tuottavuuden kasvulla, jonka nähdään luoneen uutta jaettavaa, josta osa kuuluu palkansaajille. Neuvotteluissa tarkastellaan huolellisesti tehtyjä laskelmia tuottavuuskehityksestä ja yritetään sen perusteella määritellä kansantalouden palkanmaksuvaraa. Jos sopimukset toteutuvat kattavana tulopoliittisena kokonaisratkaisuna, odotettavissa on, että sovittu palkankorotus tulee valtaosalle maan palkansaajista jokseenkin samansuuruisena.

Suomen työmarkkinoita motivoinee tällaiseen toimintatapaan yksinkertaisesti pyrkimys ehkäistä palkkaerojen kasvua. Näkemyksellä, jonka mukaan kansantalouden keskimääräinen tuottavuuden kasvu on korvattava työntekijöille riippumatta tuottavuuskehityksestä sillä alalla tai yrityksessä, jossa he ovat työssä, on kuitenkin rikkaampi historia. Sen taustalla on perinteinen skandinaavinen inflaatiomalli, ns. EFO-malli. Mallin ajatuksena oli, että yhtäläiset palkankorotukset johtavat siihen, että taantuvat ja huonosti kannattavat yritykset ja toimialat vähentävät työvoimaansa ja että näin vapautuva työvoima siirtyy paremmin kannattaviin, maksukykyisempiin yrityksiin.

Tämän mukaan kyseessä olisi yksi tapa hallita talouden rakennemuutosta ja ohjata työvoimaresurssit tuottavimpaan käyttöön. Käytännössä tällaiseen lähestymistapaan sisältyy suuria riskejä. Työpaikkojen tuhoaminen on nimittäin paljon helpompaa kuin uusien luominen.

On selvää, että suuret palkankorotukset voivat pakottaa vaikeuksissa olevat yritykset vähentämään työvoimaansa. Toinen asia on, kykenevätkö kannattavat alat vastaanottamaan näin vapautuvan työvoiman. Monilla keskeisillä toimialoilla edellytykset kasvattaa kotimaista työvoimaa ovat vähäiset. Kasvun esteenä voi olla kotimarkkinoiden pienuus (telekommunikaatio) tai muiden tuotantopanosten kuin työvoiman puute (metsäteollisuus).

Siltä osin kuin työvoiman kysyntä lisääntyy kasvualoilla, ei ole selvää, että tuo kysyntä kohdistuu juuri ongelma-aloilta vapautuvaan työvoimaan. Tyypillistä nimittäin on, että työvoimaa vähentävillä aloilla irtisanomiset kohdistuvat ensisijaisesti vähiten tuottavaan työvoimaan, siis käytännössä henkilöihin, joiden sopeutumis- ja kilpailukyky on heikoin, joiden työllistyminen uusille aloille on vaikeinta ja siten riski työttömyyden pitkittymisestä suurin. Työmarkkinoille syntyy ns. rakenteellinen kohtaanto-ongelma.

Kun talouden rakenteiden jatkuva muutos kuitenkin edellyttää resurssien jatkuvaa virtaa taantuvilta aloilta kasvaville aloille, miten talouden pitäisi toimia? Vaihtoehtona on työvoimaresurssien ohjaus palkkajoustavuuden kautta. Joustavassa taloudessa yritykset kilpailevat työvoimasta tarjoamalla kukin maksukykynsä mukaista palkkaa. Hyvin menestyvät ja kasvukykyiset alat kykenevät maksamaan korkeampia palkkoja ja siten houkuttelemaan sopeutumiskykyisintä ja pätevintä työvoimaa huonosti kannattavilta aloita. Kasvualat saavat tarvitsemansa työvoimaa, kun taas taantuvat alat hiljalleen menettävät työntekijöitään ja supistuvat. Resurssit liikkuvat mutta irtisanomisia ei tältä osin tarvita. Lopputulos on sama kuin se, mihin yhtenäisellä palkkanormilla pyritään mutta ei päästä.

Toinen syy, miksi tuottavuus ei yksin kelpaa palkkanormiksi on se, ettei tuottavuus ole sama kuin kannattavuus. Tuottavuus ja tuottavuuden nostaminen ovat tietysti tärkeitä yksittäisen yrityksen ja koko kansakunnan menestystä määrittäviä tekijöitä. Yrityksen kannattavuuteen ja palkkojen oikeaan (ts. työmark-kinoiden kysynnän ja tarjonnan tasapainottavaan) tasoon vaikuttavista tekijöistä se on kuitenkin vain yksi. Yhtä tärkeitä ovat lopputuotteiden hinnoissa tapahtuvat muutokset sekä työvoiman saatavuus. Korostetusti tuottavuuteen sekä jollain tavalla määriteltyyn inflaationormiin perustuva palkkanormi johtaa pääsääntöisesti vääriin päätelmiin.

Suomen viime vuosien tuottavuuskehitys tarjoaa tästä havainnollisen esimerkin. Kansantalouden tuottavuuden voimakas kasvu on ollut pitkälti yhden toimialan harteilla. Tämä toimiala on elektroniikkateollisuus, joka kasvatti tuottavuuttaan viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla noin 20 prosenttia vuodessa. Kuitenkin elektroniikkateollisuudessa merkittävä osa tuottavuuden kasvusta on tyypillisesti kanavoitunut lopputuotteiden hintojen laskuun, minkä seurauksena tulonmuodostus ja kannattavuus ovat kehittyneet hitaammin kuin tuottavuus. Joillain nopeasti kehittyvillä, voimakkaasti kilpailluilla aloilla vaikkapa kymmenen prosentin vuosittainen tuottavuuden parantaminen saattaa juuri ja juuri pitää alalla toimivan yrityksen pinnalla, ilman että syntyy mitään uutta jaettavaa edes yrityksen itsensä sisällä, saati sitten muualla kansantaloudessa.

Tuottavuuden kasvun käyttö palkkanormina vaatii siten huolellisuutta – toimialatasolla yhtä lailla kuin koko kansantalouden tasolla. Tuottavuuden kasvu ei anna riittävää kuvaa alan kannattavuuden ja työvoiman tarpeen kehityksestä, eikä nopeampi tuottavuuden kasvu yhdellä toimialalla välttämättä tarkoita, että sille olisi kertynyt enemmän palkanmaksuvaraa kuin hitaammin tuottavuuttaan kasvattaneella alalla.

Ja lopuksi – tuottavuus on pohjimmiltaan työntekijä- ja tehtäväkohtainen ilmiö pikemmin kuin alakohtainen. Tuottavuus voi toimialalla kokonaisuutena kasvaa, samalla kun jotkut, aikaisemmin keskeiset tehtävät toimialan sisällä käyvät tarpeettomiksi, eli niiden tuottavuus pienenee. Mahdollisuus palkkojen eriytymiseen myös toimialan sisällä mahdollistaa resurssien tuottavuushakuisen ohjautumisen tälläkin tasolla.

Ratkaisu korkean työllisyyden ja korkean tulotason yhdistävään palkkarakenteeseen ei siten löydy koko kansantalouden kattavista tai edes alakohtaisista palkkanormeista, ei ekonomistien laskelmista, työn arvioinnista eikä tuottavuusvertailuista rakennemuutosten maailmassa. Ratkaisua on syytä etsiä hajautetusta, työmarkkinoiden tilaan ja työntekijän osaamiseen perustuvasta palkanmuodostuksesta, toisin sanoen palkanmuodostuksen siirtämisestä sinne, missä kunkin työpaikan ja työntekijän olosuhteet parhaiten tiedetään.

Miten käy julkisen sektorin palkkojen joustavamman palkanmuodostuksen oloissa? Ei ainakaan huonommin kuin nykyoloissa. Julkinen työnantaja samoin kuin kaikki muutkin työnantajat joutuu maksamaan ammattitaitoiselle työntekijälle kilpailukykyisen palkan. Muutoin julkisia palveluja ei voida turvata.

***

Tarkoittaako mahdollisuuksien luominen palkkojen eriytymiselle siirtymistä epätasa-arvoisempaan yhteiskuntaan? Vastaus on, että työllisyyden ja työttömyyden tasot sen ratkaisevat. – Palkkojen yhtenäistäminen sopimusteitse ei rakennemuutosten maailmassa vielä tuota tasa-arvoista yhteiskuntaa. Todennäköisemmin se osaltaan johtaa korkeaan työttömyyteen, joka on Suomessakin suurin epätasa-arvoa ylläpitävä ja syrjäytymistä synnyttävä tekijä.

***

Haluan tässä varmuuden vuoksi huomauttaa, vaikka se lienee sanomattakin selvää, ettei tuottavuus- ja kannattavuusvetoinen palkanmääritys tee tarpeettomiksi niitä muita työmarkkinoiden toimintakykyä parantavia toimia, joista on niin paljon puhuttu. Nousi keskimääräinen palkkataso kuinka paljon tahansa, aina tulee olemaan suhteellisesti huonosti tuottavia aloja ja yrityksiä, riittämättömän koulutuksen omaavia ryhmiä, jne. Siksi työmarkkinoiden tehokkuusvaatimus pitää sisällään senkin, että huonosti koulutetut, alhaisen tuottavuuden ryhmätkin voivat todellisuudessa työllistyä. Verokiila on vakava asia. Tehokas koulutusjärjestelmä on olennainen kaikissa oloissa, jne. Talouspolitiikka on kokonaisuus, jonka osien pitää sopia luontevasti yhteen.

***

Kasvava huoli julkisten hyvinvointipalvelujen jatkuvuudesta ja tasosta on korostunut viime aikoina julkisessa keskustelussa. Tämä huoli on helppo jakaa. Ikääntyvän väestön palvelutarpeen tyydyttäminen tilanteessa, jossa kiristyvä kansainvälinen verokilpailu rajoittaa julkisia tuloja, tulee olemaan haaste, josta selviytyminen ei ole varmaa.

Monet viimeaikaiset laskelmat osoittavat, että eläkkeet kyetään rahoittamaan ja riittävä palvelutaso järjestämään vain, jos työllisyysaste voidaan nostaa nykyiseltä vajaan 68 prosentin tasoltaan selvästi korkeammaksi, noin 75 prosenttiin tai yli. Tällainen tavoite on kunnianhimoinen, mutta se on saavutettavissa. Se edellyttää toimia monilla talouden ja talouspolitiikan lohkoilla.

Työmarkkinoiden joustavoittaminen on olennainen edellytys hyvinvointivaltion rahoituspohjan varmistamiselle. Se ehkäisee työpaikkojen tuhoutumista, työttömyyttä ja syrjäytymistä ja tukee siten osaltaan korkean työllisyysasteen saavuttamista. Tulonmuodostuksen ja verotulojen kannalta yhtä tärkeää kuin korkea työllisyys sinänsä on kuitenkin se, että työvoimaresurssit työllistyvät sinne, missä niiden tuottama lisäarvo on korkein – ja siten myös palkat korkeimmat. Myös tässä suhteessa on palkkarakenteiden joustavuus ensiarvoisen tärkeää. Se yhtäältä ohjaa työmarkkinoilla olevaa työvoimaa tuottavimpaan käyttöönsä ja toisaalta kannustaa markkinoille tulevaa työvoimaa kouluttautumaan niille aloille ja tehtäviin, joilla on parhaat edellytykset laajentua.

***

Suomen talous on nyt herkässä tilanteessa. Maallamme on hyvä mahdollisuus ylittää kansainvälinen laskusuhdanne vähäisin vaurioin ja palata nopeasti paranevan työllisyyden tielle. Yhtenäiset palkankorotukset voivat kuitenkin olla se tekijä, joka monella tärkeällä toimialalla pakottaa vähentämään työvoimaa. Vallitsevassa suhdannetilanteessa irtisanotuksi joutuvat työntekijät kohtaavat suuria vaikeuksia uuden työpaikan löytämisessä. Lisääntyvä työttömyys horjuttaa yleistä luottamusta ja leikkaa sitäkin kautta kysyntää – talouden negatiivinen, itseään ruokkiva kierre olisi valmis.