Siirry sisältöön
Maailmantalous elää parhaillaan toipumisvaihetta, toipumista hitaan kasvun vaiheesta, ei lamasta. Sekä rahamarkkinoiden että talouskirjoittelun ehtymätön aihe on, lähteekö maailmantalous nousuun vai ei – jolloin meitä kiinnostaa, lähteekö Suomi sen mukana.

Suomi on kaikkien kehittyneiden maiden tapaan siinä määrin integroitunut maailmantalouteen, ettei tyydyttävä talouskasvu ole käytännössä mahdollinen maailmantaloudesta erillään.

Näin on ollut siitä lähtien kun Suomi alkoi teollistua. Maailmantalous on silti ”vain” taloutemme kehys. Globaalitalous, jota nykyään niin paljosta moititaan, on tällä planeetalla ainoa Suomelle tarjolla oleva ympäristö. Siinä kehyksessä Suomi on oman onnensa seppä. Siinä meidän on osattava luoda itsellemme tyydyttävät taloudelliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet.

Tietenkään talous ei ole kaikki kaikessa. Mutta, talouden järkevä, kaukoviisas hallinta antaa mahdollisuudet muiden, jalompien tavoitteiden toteuttamiseen.

Talouden kunto määrää mm. hyvinvointiyhteiskunnan rahalliset kehykset ja sen realistisen tavoitetason. Vahva talous suo yhteiskuntapolitiikassa valintoja jotka eivät ole tarjolla hatarien talousrakenteiden oloissa.

Tosiasia on sekin, että vaikka päätöksenteoltamme ulottumattomissa oleva globaalitalous määrää sen, kuinka paljon imua ja vetoapua saamme, niin kaikkein eniten Suomen talouden menestys on kuitenkin riippuvainen siitä, miten me osaamme mainitussa globaalikehyksessä itse toimia ja taloutemme toiminnan järjestää. On turha surkutella maailmantalouden suhdanteita, jos emme osaa hyödyntää sen tarjoamaa tilaa – joka on Suomea suurempi – emmekä osaa tarttua niihin kitkakohtiin, joita syntyy omassa taloudessamme.

***

Sanotaan, että tulevaisuus on epävarma. Näin on. Silti, tänä päivänä näemme harvinaisen selvänä ja konkreettisena vastaisen talouskehityksemme keskeisen ongelmavyyhdin, jonka vaikutukset säteilevät kaikkialle talouteen (– kunnes joku kiistää, että meistä jokainen vanhenee vuoden verran joka vuosi).Tarkoitan tietenkin väestön ikääntymistä. Ikääntymisen taloudellinen hallinta on sama asia kuin hyvinvointiyhteiskunnan kohtalo.

Taloudellisesti Suomi ei ole valmis kohtaamaan tätä kaikin puolin tiedossa olevaa muutosta. Mutta tiedämme siitä tarpeeksi luodaksemme taloudelliset valmiudet sen kohtaamiseen.

Tunnemme ikääntymisen aikaprofiilin.

Tiedämme , että Suomessa työvoima alkaa supistua jo lähivuosina.

Tiedämme, että tämä vaikuttaa talouskasvun potentiaaliin kielteisesti, talouskasvu kun muodostuu niin yksinkertaisesta yhtälöstä kuin työpanoksen ja tuottavuuden kasvun summasta.

Tiedämme, että tästä yhdistelmästä aiheutuu kansantaloudellisesti hyvin suuria menopaineita (eläke- ja hoivamenot) valtion ja kuntien talouteen, samalla kun näiden tulopohjaan kohdistuu paineita alaspäin.

Meille alkaa valjeta sekin, että Suomi todellakin on niin tiiviisti kytköksissä globaalitalouteen, että verokilpailu on tosiasia, ei pelkkä uhka. – Ei voine olla kenellekään yllätys, ei varsinkaan läsnä oleville yrittäjille, että tuotannon sijoittumiseen vaikuttavat tuotantokustannusten ohella myös yritysten kohtaama verotus.

Tässä yhteydessä on kenties syytä todeta – kun globalisaatiosta herkästi käytetään tuomitsevia puheenvuoroja – että nimenomaan maailmantalouden asteittaisen globalisaation turvin Suomi on nykyisen elintasonsa rakentanut. Sen varassa elintasomme edelleen lepää. – Tämä on aika lailla itsestään selvää, kun pidämme mielessä Suomen tuotantorakenteen. Emmehän voi syödä puuta ja paperia, emmekä tilata itsellemme loistoristeilijöitä emmekä maailman kaikkia kännyköitä.

Kaiken kaikkiaan: Hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen (tai, jos niin haluaa: sen hiipivän rappion kääntäminen) tuo kansantaloudellisessa mittakaavassa merkittäviä menopaineita kun samalla ja samasta syystä julkisen sektorin rahoituspohja heikkenee. – Ohimennen: tästäkin tulee tarve vahvan valtiontalouden ylläpitämiseen, ikääntymispaineiden vahvistuessa.

***

Kaikki tuo on yleisesti tiedossa eikä edes erityisen kiistanalaista.

Mitä kansantaloutena teemme? – Pääasiassa seuraamme katseella.

Voisimmeko yhteiskuntana ja kansantaloutena tehdä mitään, mikä tekisi yhteiskunnallisen ennusteemme olennaisesti valoisammaksi?

Kansantaloudellisesta näkökulmasta vastaus on selvä kyllä, varsin yksiselitteisesti, johtuen siitä ikävästä tosiasiasta, että työllisyysasteemme jäi kymmenen vuoden takaisen laman jäljiltä niin alhaiseksi ja työttömyys vastaavasti korkeaksi.

Menemättä laskelmiin, joita kyllä on tehty siellä täällä, myös Suomen Pankissa: työllisyysasteen merkittävä nostaminen, ja vain se, ratkaisisi hyvinvointiyhteis-kunnan rahoitusongelman. Työmarkkinoiden tasapainottamiseen, siis työllisyys-asteen nostamiseen ja työttömyyden alentamiseen, on sekä arvovaltaisilta että arvovallattomilta tahoilta esitetty siinä määrin keinoja, että aineksia voidaan katsoa olevan. Viittaan erityisesti mutta en yksinomaisesti Raimo Sailaksen ryhmän pohdiskeluihin.

Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusmahdollisuuksien ja työllisyysasteen kohtalon-yhteys on sympaattinen johtopäätös sikäli, että inhimillisestä näkökulmasta työttömyys/työllisyysongelma pitäisi joka tapauksessa ratkaista. Onhan kysymys yhteiskunnallisen syrjäytymisen merkittävimmästä yksittäisestä syystä. Tiedämme, että syrjäytymisellä on pitkälti työmarkkinoiden ylitse ja ohitse vaikuttavia yhteiskunnallisesti kielteisiä seurauksia.

Aivan eri asia on kuitenkin todennäköisyysarvio siitä, kykenemmekö työllisyys-asteen alhaisuuteen puuttumaan, ja olisiko vakavilla lääkkeillä laaja yhteiskunnallinen tuki.

Mutta: Jos ennuste on tältä osin huono, niin huono on myös hyvinvointiyhteiskunnan ennuste.