Siirry sisältöön

​Pääjohtaja Erkki Liikanen
100 vuotta Eino Leinon ”Pankkiherrojen” ilmestymisestä 
Puhe Eino Leinon seurassa 9.9.2014

”Joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sen”, kirjoitti aikanaan George Santayana. Tämä ajatus on noussut mieleen usein viime vuosina, kun finanssikriisin innoittamina on keskusteltu aikaisemmista kriiseistä ja niiden opetuksista.  Finanssihistoriasta puhutaan ja kirjoitetaan nyt enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

Maailmalla huomaa, miten tutkijat ja talouspoliittiset päättäjät ovat entistä enemmän kiinnostuneet taloushistoriasta ja siitä, miten aiemmat talouskriisit syntyivät ja miten niistä on selvitty. Myös yritys- ja pankkimaailmassa mielenkiinto on nykyisin vilkasta. Se on hyvä asia.

Eräs viime vuosina eniten huomiota herättäneistä finanssikriisien historiaa käsittelevistä kirjoista on amerikkalaisten Carmen Reinhartin ja Ken Rogoffin kirja ”This time is different”.  Jo otsikko kertoo kirjoittajien pääteesin: Kriisien taustalla vaikuttaa kuvitelma, että tällä kerralla kaikki on toisin. Maailma on muuttunut eikä menneisyyden virheistä voida muka mitään oppia.  Tämän kuvitelman vallassa sukupolvi toisensa jälkeen tekee samat virheet.

Emmekö tosiaankaan opi mitään? Näin ajatuksin lukee 100 vuotta sitten ilmestynyttä Eino Leinon ”Pankkiherroja”. Se hämmästyttää nykylukijaa siksi, että liikemaailman kuvauksena se tuntuu melkein ajattomalta. Vain kännykät ja tablettitietokoneet puuttuvat.
   *
Jokaiselle, joka väittää, että ihmisluonto ja sen myötä talouselämä on vuosikymmenien mittaan perusteiltaan muuttunut, olisi hyväksi perehtyä aikalaisten jättämään kuvaan siitä, miten ennen ajateltiin. Tässä on ”Pankkiherrojen” kiinnostavuuden salaisuus. Kaunokirjallisuus parhaimmillaan tarjoaa tutkimusta syvemmän ja vakuuttavamman kuvan edellisten sukupolvien elämästä ja ajattelutavasta.

Kirja on tarina erään liikemiehen elämän tuhoutumisesta. Konservatiivisesta pankinjohtajasta ja perheenisästä Antti Puuhaarasta tulee muutamassa kuukaudessa virkaheitto, perheetön elostelija, joka päätyy lopulta murhaan - ja itsemurhaan. Rahamaailma, jota hän on uskollisesti palvellut, hylkää hänet lopulta. Tarinan taustana on elävästi kuvattu vuosisadan alun Helsinki, varsinkin sen keskustan ravintolat ja liikepalatsit.

Kaupungin yläluokka huvittelee illasta toiseen ”kuin viimeistä päivää” loisteliaissa ravintoloissa, oopperassa ja teatterissa. Aamiaistunnit vietetään Kämpissä ja illat juhlitaan samppanjan virratessa. Leino kuvaa Helsingin huvi- ja yöelämää tavalla, joka saa kaupungin vaikuttamaan silloista kokoaan paljon suuremmalta metropolilta. Ravintoloiden nimet muuttaen tarina voisi yhtä hyvin sijoittua Berliiniin, Pariisiin tai Pietariin.

”Pankkiherrojen” piirtämä kuva vuoden 1914 Helsingistä on pelkistetty ja tarkoituksella täysin yläluokkainen. Kirjan päähenkilöt kuuluvat pieneen eliittiin, jolla oli varaa samppanjaan ja Euroopan matkoihin. Itse Antti Puuhaarakin, jonka tausta oli talonpoikainen, oli muutamassa vuodessa kehittynyt ”aristokraatiksi” ja omaksunut uuden ympäristönsä maailmankatsomuksen, joka Leinon sanoin oli ”kansaa vierova, jumalaa pelkäävä, ja itseään rakastava”.

Pankinjohtaja Puuhaaran silmien läpi Leino ihmettelee yleistä tapojen ja moraalin löyhtymistä ja sitä, miten juhliva yläluokka eli velkaantuen yli varojensa.  Helpon rahan turmeleva vaikutus on kirjan tärkeä teema.

Eino Leino ei ollut mikään talousmies, mutta taiteilijan vaistolla hän on onnistunut piirtämään uskottavan kuvan ajan liikemiesten ajattelutavasta. Hän luonnostelee muutamalla vedolla myös taloudellisen mallin, jolla hän selittää ympärillään näkyvän kulutusjuhlan. Hän piti ”vaillinkien ja vararikkojen, petkutusten ja itsemurhien ” syynä sitä, että ”ns. vakavaraisella yläluokalla ei ollut siveellistä rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja tinkiä hitustakaan entisistä elämänvaatimuksistaan. Päinvastoin, oli yleinen nautinnonhalu tarttunut siihenkin, ja se eli päivästä päivään, kädestä suuhun, aina yhä nopeammassa tahdissa, aina yhä sokeammaksi silmänsä ummistaen uhkaavalta perikadolta.”

”Eihän sitä voinut kauan kestää. Elihän koko kansa täällä jo ulkomaisten lainojen armosta. Niin kauan kuin niitä saatiin, oli maassa hyvät ajat. Kun ne loppuivat ja ulkomaiset rahamarkkinat kiristyivät, alkoi jälleen sama kurjuus ja viheliäisyys. Eikä ihmekään, sillä koko kansa eli yli varojensa. Tuonti kasvoi aivan suunnattomasti, eikä vienti osoittanut ollenkaan samoja merkkejä noustakseen.”

Tämä kuulostaa jo liiankin tutulta ja voisi osuvasti kuvata monenkin maan ajautumista rahoituskriisiin eri vuosikymmenillä, oli sitten kysymys latinalaisesta Amerikasta 1980-luvun alussa, Suomesta 1990-luvun alussa tai Etelä-Euroopasta 2000-luvulla.

Liike-elämä (tai markkinatalous, tai kapitalismi) näyttäytyy kirjassa kovana ja armottomana, arvovapaana mekanismina, jossa inhimilliset tunteet ja lojaalisuus ovat alisteisia taloudellisille laskelmille ja siten viime kädessä merkityksettömiä. Ne henkilöhahmot, jotka kirjassa edustavat pääomaa, yhtenä vanha pankinjohtaja, joka on Puuhaaran esimies, ja toisena ahne sijoittaja, kamreeri Jäkälä, eivät näyttäydy kirjassa varsinaisesti pahoina, vaan toteuttavat rooliaan yksinkertaisen taloudellisen logiikan välikappaleina.
   *
Liike-elämän kuvaus ei ole ”Pankkiherrojen” ainoa aihe. Kirjan toinen aihe liittyy naisten asemaan. Nämä kaksi teemaa kytketään toisiinsa. Leinon kritiikki kohdistuu siihen, miten hänen kuvaamassaan Helsingissä perinteisten elämänmallien murtuessa myös sukupuolten väliset suhteet muuttuivat rahasta riippuvaisiksi ja kaupallistuivat. Tilannetta kärjistivät vielä ajan suuret tuloerot, jotka ruokkivat ihmisten hyväksikäyttöä.

Tästä toisesta teemasta on monia parempia asiantuntijoita. Todettakoon kuitenkin, että tarinan keskeiset naishahmot, sekä Puuhaaran vaimo Elna että hänen rakastajattarensa rouva Sorvi, näyttäytyvät kirjassa muita päähenkilöitä inhimillisempinä.  Rouva Puuhaara, joka kirjan alussa jättää miehensä, haluaa lopulta palata takaisin tämän luokse, mutta nautiskelevan elämän makuun päässyt Antti lähettää hänet pois. Rouva Sorvi puolestaan tuhoutuu: hän kavaltaa työpaikallaan rahaa auttaakseen Anttia selviämään veloistaan, mutta jää teostaan kiinni.

Kolmas naistyyppi on pankinjohtajan nuori ja hemmoteltu Betty-tytär, jota Leino kutsuu perijättäreksi. Hänet esitetään kevytmielisenä viettelijättärenä, josta Antti kiinnostuu rahojen takia.  Bettyn kanssa vietettyjen hetkien jälkeen Antti haaveilee jo kuvitelluista miljoonista, joita avioliitto tämän kanssa toisi tullessaan.

Leinon sata vuotta vanha naiskuva on nykynäkökulmasta hyvin perinteinen ja stereotyyppinen.  No, toisaalta vahvasti karrikoituja ja pelkistettyjä hahmoja ovat kirjan miehetkin.

Kokonaisuutena kirja on materialismin kritiikki, sekä liike-elämää kuvatessaan että sukupuolten välisiä suhteita käsitellessään, ja sellaisena se heijastaa Leinon koko tuotannossa näkyvää pyrkimystä aatteellisuuden hallitsemaan elämään. Kirjassa välähtää myös varsinaisen aateromaanin itu, kun Antin avioeroa juhlivaan miesporukkaan liittyvät kaksi omia maailmankatsomuksiaan edustavaa tyyppiä, ”idealisti” ja ”sosialisti”. Leino ei kuitenkaan kehittele tätä itua sen pidemmälle, vaan hylkää nämä hahmot muutaman repliikin jälkeen. 
Muodoltaan ”Pankkiherroja” on klassinen tragedia ja moraliteetti. Päähenkilöt yksi toisensa jälkeen tuhoutuvat pystymättä muuttamaan kohtaloaan. Edes kirjan loppuratkaisu ei jätä toivoa paremmasta, vaan on kirjoitettu varoittavaksi esimerkiksi siitä, mihin materialismi ja nautinnonhalu valloilleen päästettyinä vievät.
   *
Aika, jolloin ”Pankkiherroja” kirjoitettiin, oli finanssikapitalismin hämmästyttävän kukoistuksen ja samalla finanssikriisien ja -skandaalien aikaa sekä maailmalla että pienemmässä mittakaavassa myös Suomessa. Leino todisti tätä kehitysvaihetta, ja ”Pankkiherroja” osoittaa että hän ymmärsi suuren murroksen olevan menossa.

Ensimmäistä maailmansotaa edeltäviä vuosia on sanottu globalisaation ensimmäiseksi aalloksi. Kansainvälisen kaupan ja pääomanliikkeiden kasvu saavuttivat ennennäkemättömät mittasuhteet. Suomi, aikaisemmin syrjäinen ja kehittymätön maa, pääsi juuri tuolloin mukaan maailmantalouteen, ja tämä ensi kertaa käynnisti kansantalouden peruuttamattoman kasvun ja nykyaikaistumisen. Taloushistoriassa puhutaan ”take-offista”.  Suomen kehityksessä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa voi nähdä samankaltaisuutta siihen kasvun käynnistymiseen, mikä on viime aikoina nähty nousevissa talouksissa kun ne ovat päässeet mukaan maailmantalouteen.

Helsinki eli rajun kasvun vaihetta. ”Pankkiherrojen” ilmestyessä kaupungin väliluku oli vuosisadan vaihtumisen jälkeen, runsaan vuosikymmenen kuluessa,  peräti kaksinkertaistunut. Elämäntavat olivat myös muuttuneet. Kuten kirjassa elävästi kuvataan, vuosia jatkunut ennennäkemätön taloudellinen nousukausi oli saanut ihmisten päät pyörälle. Yhteiskunnalliset erot olivat kärjistyneet, ja kansalaissodan syttyminen oli neljän vuoden päässä.

Rahataloudellisesti Suomi oli kultakannassa. Suomen markka oli vuonna 1878 määritelty arvoltaan Ranskan kultafrangia vastaavaksi. Markan valuuttakurssi suhteessa muihin kultavaluuttoihin oli ”Pankkiherrojen” ilmestyessä ollut kiinteä yli kolmen vuosikymmenen ajan. Kultakantaan liittyminen oli tehnyt mahdolliseksi ottaa ulkomailta suuria, pitkäaikaisia lainoja, joita käytettiin mm. rautateihin ja kaupunkien infrastruktuurin rakentamiseen.  Runsas pääomantuonti lisäsi rahan tarjontaa maassa. Tähän ulkomaisen pääoman tuontiin Eino Leino viittaa ”Pankkiherroissakin”, ja hän arvelee juuri tämän olleen Helsingissä levinneen makean elämän käyttövoimana.

Rahakriiseistäkin oli saatu kokemusta. Ulkomailla merkittävin oli ollut vuoden 1907 suuri rahamarkkinakriisi, ns. Knickerbocker -kriisi, joka järkytti varsinkin Yhdysvaltojen, mutta myös Euroopan suuria finanssikeskuksia, kuten Amsterdamia ja Hampuria.  Tuo kriisi aiheutti mm. sen, että Yhdysvaltoihin perustettiin keskuspankki, Federal Reserve. Kriisi osoitti amerikkalaisille, että pankkijärjestelmä oli liian epävakaa, ellei sillä ollut turvanaan hätäluototukseen pystyvää vahvaa keskuspankkia.

Suomen rahamarkkinoilla vuoden 1907 kriisi ei tuntunut kovin voimakkaana, vaikka se aiheutti vientikaupalle melkoisen takaiskun muutaman vuoden ajaksi. Kriisi johti kuitenkin yhteen Suomen Pankin historian suurimmista luottotappioista, kun Hampurissa toiminut arvostettu pankkiliike Haller & Söhle & Co. joutui konkurssiin. Suomen Pankki oli pitänyt osan valuuttavarannostaan talletettuna Haller & Söhleen, ja sen kaatuminen aiheutti Suomen Pankille noin 2,3 miljoonan markan menetykset.

Kaiken kaikkiaan 1910-luvun alun rahamarkkinatilanne oli suurin piirtein sellainen kuin miksi Eino Leino sen kirjassaan maalasi. Suomen kauppatase oli kääntynyt vuoden 1907 kansainvälisen laskusuhdanteen jälkeen selvästi alijäämäiseksi. Alijäämä rahoitettiin runsaalla pääomantuonnilla, jonka seurauksista Leinokin puhuu. Vuoden 1912 vaiheilla pääomantuonti Suomeen pysähtyi ja rahamarkkinat kiristyivät selvästi.  Tähän kiristymiseen Leinokin viittaa. Kireyttä kesti vuoden 1913 lopulle saakka.

Suomessa ei kuitenkaan näinä vuosina koettu yleistä, ns. systeemistä finanssikriisiä, sellaista, joka olisi koetellut koko pankkijärjestelmäämme niin kuin 1930- luvulla tai 1990-luvun alussa. Leinon materiaalina ”Pankkiherroissa” ei olekaan kokonaisvaltainen finanssikriisi, vaan eräät kavalluksiin ja näyttävästi epäonnistuneisiin liiketoimiin liittyneet pankkiskandaalit.

Suomen siihenastisen pankkihistorian suurin konkurssi oli koettu vuonna 1901, kun Suomen Maanviljelys- ja Teollisuuspankki Oy, oli joutunut suoritustilaan suurien luottotappioiden vuoksi. Pankin pääjohtaja Otto Hjelt erotettiin virastaan ja hän pakeni Yhdysvaltoihin välttääkseen pahemmat seuraukset. Maanviljelys- ja Teollisuuspankin pesää selvitettiin aina vuoteen 1917 asti. Lopputuloksena sen konkurssista oli, että pankin osakkaat menettivät sijoituksensa kokonaan ja tallettajat menettivät saamisistaan yli 30 %.

Suomen historian ehkä legendaarisin kavallus oli tapahtunut vuonna 1912. Tuolloin kävi ilmi, että Suomen Yhdyspankin Tampereen konttorinjohtaja Nils Idman oli petoksin ja väärennöksin kavaltanut noin 9 miljoonaa silloista markkaa. Idman sai teostaan 10 vuotta kuritushuonetta. Kansallisbiografia kertoo, että Idmanin vyyhteen sekaantunut Pohjoismaiden Osakepankin Tampereen konttorin esimies Albert Snellman teki jutun paljastuttua itsemurhan. Myös Suomen Pankin Tampereen konttori oli myöntänyt Idmanille suuria luottoja, jopa aivan viime hetkillä ennen tämän paljastumista, ja Suomen Pankin konttorinjohtaja eli ”komisarius” Adolf Lindeblad joutui eroamaan.

”Pankkiherrojen” kirjoittamisen aikaan tuorein suomalainen pankkiskandaali oli Nykarleby Aktiebankin kaatuminen vuoden 1913 lopulla. Pankki oli pieni, mutta juttu herätti erittäin suurta huomiota. Lähteiden mukaan Nykarleby Aktiebank oli harjoittanut ”kevytmielistä luotonantoa” ja sen kirjanpitoa oli väärennetty. Marraskuussa 1913 pankin pääjohtaja Georg Lönneström teki itsemurhan, minkä jälkeen toimeenpannussa tarkastuksessa kävi ilmi, että pankki oli konkurssikypsä. Pankin tappiot osoittautuivat niin suuriksi, että tallettajat menettivät konkurssissa sijoituksistaan lähes 36 %. Osakkaat menettivät sijoituksensa kokonaan.

Nämä tapaukset varmasti toimivat aineksina ja herätteenä kun Eino Leino kirjoitti ”Pankkiherroja”. Helpon rahan ja keinottelun kuvaamisen kannalta Leino oli ehkä kuitenkin liikkeellä hiukan liian varhain. Ensimmäisen maailmansodan syttymisen jälkeen Suomessa nimittäin käynnistyi varsinainen pankkiboomi, joka jatkui 1920-luvun alkuvuosiin asti. Sen käyttövoimana oli, että sodan setelirahoituksen aiheuttama rahanrunsaus ja inflaatio ruokkivat spekulaatiota ja pankkisektorin epätervettä kasvua. Muutamassa vuodessa Suomeen perustettiin tuolloin yhteensä 16 uutta liikepankkia, joista kuitenkin vain harva osoittautui olojen vakaannuttua i elinkelpoiseksi. Syntyneet ongelmat hoidettiin useimmissa tapauksissa fuusioimalla heikot pankit vahvempiin, joten suurilta konkursseilta vältyttiin.
   *
Rahoitusmarkkinoiden kriisit ja keinottelu ovat tietysti olleet monien muidenkin romaanien aiheena. Otan tässä esiin vain kaksi, joiden vertaaminen ”Pankkiherroihin” tuntuu kiinnostavalta.

Leinon ”Pankkiherroja” on verrattu muun muassa Tom Wolfen tunnettuun bestselleriin ”The Bonfire of the Vanities” (Turhuuksien rovio), jossa menestyvä investointipankkiiri Sherman McCoy tuhoutuu 1980-luvun New Yorkissa. Kirjoissa on yhteistä se, että painopiste on kriittisessä tapainkuvauksessa enemmän kuin varsinaisessa keinottelussa, joka kuitenkin muodostaa tapahtumien välttämättömän taustan.

Kirjojen ero on mielenkiintoinen.  Siinä missä Leinon kirjan polttopisteessä on yksilön ja sitä kautta koko liikemiesluokankin moraali, Wolfe kuvaa laajasti yhteiskunnallisia ristiriitoja, joita pääomamarkkinoiden vapautuminen ja varallisuuserojen kasvu 1980-luvun New Yorkissa aiheuttivat. Yhteistä on tuhlailevan ja kevytmielisen elämäntavan kuvaaminen ja kritiikki, mutta Leinon psykologisen näkökulman sijaan Wolfen kirjassa näkökulma on sosiologinen.  Leinon ”Pankkiherroissa” ratkaiseva jännite on päähenkilöiden sisällä, mutta Wolfen ”Turhuuksien roviossa” jännite on yhteiskuntaluokkien, Park Avenuen ja Bronxin välinen, ja myös rotujen välinen.

1980-luvulla alkanut varallisuuserojen leventyminen, johon on samalla liittynyt arvopaperimarkkinoiden merkityksen kasvu, on viime aikoina ollut kansainvälisen keskustelun polttopisteessä. Näin varsinkin sen jälkeen kun ranskalainen Thomas Piketty julkaisi paljon huomiota herättäneen kirjansa ”Pääoma 21. vuosisadalla”.

Piketty pelkää, että länsimaat ovat varallisuuden keskittymisen takia palaamassa sen tyyppisiksi yhteiskunniksi, jollaisia ne olivat ennen ensimmäistä maailmansotaa – aikaan jota ”Pankkiherroja” kuvaa. Leinon kirja osoittaa tällaisen tulevaisuudenkuvan varjopuolet. Wolfe varoittaa siitä erityisen tehokkaasti, vaikka kehitys oli 1980-luvulla vasta alkanut.

Leinon ”Pankkiherroilla”  on vertailukohtia myös aikalaistensa joukossa.  Yksi huomattava sellainen on amerikkalaisen Upton Sinclairin vuonna 1908 kirjoittama pieni avainromaani ”The Moneychangers”, joka ilmestyi aikanaan myös suomeksi, nimellä ”Rahanvaihtajat”. Sen suomensi muuten Yrjö Sirola, sanomalehti Työmiehen toimittaja ja myöhemmin kommunistijohtajana kuuluisaksi tullut mies. Hän oli oleskellut useita vuosia Amerikassa ja varmaankin siellä tutustunut Sinclairin kirjaan.

Sinclairin ”Rahanvaihtajat” kuvaa Wall Streetin jo mainitsemaani suurta pörssiromahdusta vuonna 1907, ja sen taustoja. Teemoiltaan kirja muistuttaa läheisesti Leinon ”Pankkiherroja”. Sinclair kuvaa yläluokan tuhlailevaa elämää ja liike-elämässä vallitsevaa petollisuutta. Molemmat kirjat päätyvät joidenkin päähenkilöiden kuolemaan. Mutta siinä missä Leinon painotukset ovat moraaliset, Sinclairilla painotukset ovat selvästi poliittiset.

Sinclair kiinnittää ”Rahanvaihtajissa” päähuomion kartelleihin ja trusteihin finanssikriisin syinä, sekä hallituksen ja lehdistön korruptoituneisuuteen liike-elämän paineiden ja houkutusten edessä.  Siinä missä Leino kuvaa ihmisten tuhoutumista psykologisesta näkökulmasta, Sinclair kuvaa sitä yhteiskunnallisesta ja rakenteellisesta näkökulmasta.

Politiikka näyttäytyy Sinclairilla yhtäältä korruptoituneena taloudellisten intressien välikappaleena, mutta toisaalta mahdollisuutena muuttaa asioita. Niinpä kirjan lopussa sen päähenkilö Allan Montague, liikejuristi, ilmoittaa ryhtyvänsä politiikkaan muuttaakseen maailmaa. Mitään tällaista toivoa ei Leinon kirja – eikä Wolfen ”Turhuuksien roviokaan” – tarjoa.
   *
Eräs talouskeskustelun ajankohtaisia kysymyksiä juuri nyt on, voiko politiikka – siis lainsäädäntö ja julkinen valvonta – vastedes estää finanssikriisien syntymisen. 

Pankkikriisit ovat olleet toistuva ilmiö markkinataloudessa. Kriisien jälkeen on monesti tehty suuriakin muutoksia pankkitoiminnan sääntelyssä, talouspolitiikassa ja kansainvälisessä rahajärjestelmässä. Tarkoituksena on ollut välttää kriisien uusiutuminen. Silti kriisejä syntyy.  Herää kysymys, miksi. Eivätkö ihmiset todellakaan opi historiasta mitään?

Carmen Reinhartin ja Kenneth Rogoffin  kriisien historiaa käsittelevässä kirjassa  ”This time is different”, jonka alussa mainitsin,  pohditaan juuri  tätä kysymystä. Kirjoittajat mainitsevat kaksi tärkeää syytä, miksi historiasta ei ole opittu. Ne ovat ignoranssi ja arroganssi, eli paremmalla suomenkielellä tietämättömyys ja ylimielisyys.

Tietämättömyys tarkoittaa sitä, että historiaa ei tunneta, eikä siksi osata kuvitella kaikkia riskejä. Ihmisillä, markkinoilla ja kokonaisilla yhteiskunnilla on lyhyt muisti.  Menneet virheet ja niistä johtuneet kriisit jäävät pölyttyneiksi merkinnöiksi historian kirjoissa, joita ei lueta, tai ainakaan talouselämän vaikuttajat eivät niitä tunne.  Voidaan olettaa, että 2000-luvun alun tasainen ja suotuisa rahamarkkinakehitys (ns. Great Moderation) vaikutti siihen, että pankit, velanottajat ja arvopaperisijoittajat aliarvioivat finanssimarkkinoiden riskejä ennen syksyn 2008 romahdusta.

Ylimielisyys puolestaan liittyy siihen, että ajatellaan, että olemme viisaampia ja kehittyneempiä kuin edelliset sukupolvet ja pystymme siksi välttämään heidän virheensä, ja selviämään tilanteista, joihin edeltäjämme sortuivat.  Tästäkin oli merkkejä viimeisimmässä finanssikriisissä. Arveltiin, että nykyaikainen rahoitusjärjestelmä, nykyajan kehittyneet riskienhallintamenetelmät ja sijoittajia palveleva tehokas informaation välitys auttaisivat markkinoita hallitsemaan riskejä, jotka aikaisemmin olisivat aiheuttaneet suurta vahinkoa.

Kokemus osoitti kuitenkin, että markkinoiden riskit olivat paljon suuremmat kuin lyhyen historian perusteella olisi voitu arvioida, ja että riskien hajauttamisen tarjoama suoja oli yliarvioitu kun talouteen kohdistui hyvin laaja-alaisia häiriöitä. Tietämättömyys ja ylimieli olivat johtaneet kestämättömään riskien kasautumiseen ja velkaantumiseen, joita edelleenkin puretaan.
   *
Eino Leinon ”Pankkiherroissa” ovat mukana kaikki myöhemmistäkin kriiseistä tutut ainekset. Siinä otetaan riskejä, kavalletaan, suoritetaan vihamielisiä yrityskaappauksia ja ylivelkaannutaan. Leino käsittelee asiaa näissä toimissa mukana olevien moraalin näkökulmasta.

Moraalisen näkökulman rinnalle voidaan asettaa rakenteellinen näkökulma. Entä jos ihmisen toiminta epätäydellisyyksineenkin loppujen tapahtuu lopuksi vain ympäristön ehdoilla? Eikö syy kriiseihin silloin ole systeemissä, jossa ihmiset toimivat, eikä heidän henkilökohtaisessa heikkoudessaan? Jos näin on, ei moraalisen herätyksen vaatiminen riitä, vaan toiminnan pelisääntöjä on muutettava.

Kriiseistä täytyy ottaa opiksi. On valitettava tosiasia, että pankkilainsäädäntö ja –valvonta usein laahaavat markkinoiden kehityksen jäljessä ja vasta kriisit saavat tarvittavia uudistuksia käyntiin.  Näin on käynyt monta kertaa historiassa, ja näin on käynyt myös nyt viimeisen finanssikriisin yhteydessä. 

Yleisen mielipiteen kriittinen suhtautuminen pankkitoimintaan on voimakkainta niissä maissa, joissa paljon yhteiskunnan varoja on koetun kriisin aikana sitoutunut pankkien pelastamiseen. Kritiikki on luonnollista. Se on reaktio varomattomaan ja taitamattomaan riskinottoon, ja siihen, että pankkien on koettu viime vuosikymmeninä etääntyneen liiaksi palvelutehtävästään säästämisen, investointien ja talouskasvun palveluksessa ja siirtyneen lyhytnäköisen voitontavoittelun – kasinotalouden – maailmaan.

Samalla pankkitoiminta on välttämätön osa hyvin toimivaa talousjärjestelmää. Pankkeja tarvitaan kokoamaan säästövaroja luotoiksi, niitä tarvitaan muuttamaan tallettajien likvidit sijoitukset pitempiaikaisiksi lainoiksi, ja niitä tarvitaan arvioimaan eri investointikohteiden luottokelpoisuutta.  Toimialaa on sen vuoksi vahvistettava ja tervehdytettävä eri keinoin ja luottamus pankkitoiminnan rakentavaan yhteiskunnalliseen rooliin on palautettava.

Viimeksi koettu finanssikriisi on käynnistänyt monia hankkeita pankkisääntelyn tehostamiseksi, ei vähiten meillä Euroopassa. Pankkialalla puhutaan jopa sääntelytsunamista, ja uuden sääntelyn on väitetty myös haittaavan pankkien luotonantoa.

Tässä yhteydessä en voi ryhtyä käymään tarkemmin läpi eri uudistushankkeita, joita pankkialan sääntelyssä on meneillään.  Ne koskevat muun muassa pankkien vakavaraisuusvaatimuksia, pankkivalvonnan vahvistamista sekä niitä valtuuksia, joilla ongelmiin ajautuneiden pankkien toimintaan voidaan puuttua ajoissa yhteiskunnan varojen säästämiseksi ja sijoittajavastuun toteuttamiseksi.

Pankkien ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyn vahvistaminen on ollut välttämätöntä. Mutta kysymys säännöistä ja moraalista ei ole mikään joko-tai -kysymys. Kaikkea ei koskaan voida säännellä, ja parhaatkaan säännöt eivät auta, jos niitä ei oteta vakavasti eikä valvota kunnolla. Viime kädessä pankkitoiminnan kestävyys ja menestys riippuu siinä mukana olevien ihmisten arvoista, tavoitteista ja toimintakulttuurista.

Olen ollut tiiviisti mukana valmistelemassa ehdotusta uusiksi säännöiksi, jotka erottaisivat periteisen pankkitoiminnan ja arvopaperikaupan paremmin toisistaan. Tätä asiaa koskevaa sääntelyä on jo kiristetty useissa maissa. Kaksi vuotta sitten Euroopan komission asettama työryhmä, jota johdin, teki suosituksen pankkien rakenteiden sääntelemiseksi Euroopan tasolla.

Yksi perusteemme arvopaperikaupan erottamiselle perinteisestä pankkitoiminnasta oli, että täytyisi pitää peruspankkitoiminnan puolella vallitseva, toivottavasti asiakaslähtöinen yrityskulttuuri erillään arvopaperikauppaan kuuluvasta lyhytaikaisten voittojen tavoittelusta.
Komissio antoi tämän vuoden alussa pankkien rakenteiden uudistamista koskevan ehdotuksensa, joka perustuu työryhmäni raporttiin. Uudistuksen eteneminen riippuu nyt Euroopan Parlamentin ja Neuvoston kanssa käytävistä neuvotteluista.
   *
Terveen toimintakulttuurin ylläpitäminen rahoitusalalla vaatii entistä lujempia instituutioita. Se vaatii myös ymmärtävää suhdetta toimialan historiaan, tietämättömyyden ja ylimielisyyden välttämiseksi. Tässä kaunokirjallisuudellakin on oma merkityksensä.  Vanha teksti, sellainen kuin ”Pankkiherrat”, antaa perspektiiviä, josta rahamaailmassa liian usein on puutetta. En kuitenkaan halua tässäkään seurassa latistaa kaunokirjallisuutta vain välineeksi hyötynäkökohdille: ”Pankkiherroja” on myös nautinto lukea.