Siirry sisältöön
Johtokunnan varapuheenjohtaja Pentti Hakkarainen, Suomen Pankki
Helmet-sijoittajapäivä, Helsinki, 10.11.2016
Vaurauden kasvun perusta
 
Kalvot
 
Hyvät naiset ja herrat!
 
Kiitän järjestäjiä minulle annetusta mahdollisuudesta pohtia tänään kanssanne talouden tulevaisuudennäkymiä ja ajankohtaisia haasteita.
 
Elämme mielenkiintoista aikaa. Poliittinen ja taloudellinen epävarmuus maailmalla ovat olleet korkealla jo pitkään, eivätkä näytä hälvenemisen merkkejä.
 
[kuva 2]

Voimme kaikki helposti luetella talouteen vaikuttavia riskejä: lista alkaa Brexit- äänestyksen tuloksesta Yhdysvaltain presidentinvaaleihin, Syyrian ja muun Lähi-Idän konflikteihin, niihin liittyviin humanitaarisiin ja pakolaisongelmiin, Venäjän ja länsivaltojen välien kiristymiseen ja niin edelleen. EU-politiikassa on eurokriisin jälkeen alkanut uudistusten aalto edelleen kesken.
 
Samaan aikaan on käynnistynyt kansainvälinen ekonomistikeskustelu siitä, onko finanssikriisin jälkeen nähty talouskasvun hidastuminen muuttumassa pysyväksi ilmiöksi, niin sanotuksi sekulaariseksi stagnaatioksi. Tällä ajatuksella on sekä arvovaltaisia puolustajia että myös heitä optimistisempia vastustajia.
 
Nykyinen historiallisesti ennennäkemättömän matala korkotaso viittaa siihen, että ainakaan markkinat eivät luota talouskasvun nopeaan ja vahvaan käynnistymiseen globaalilla tasolla. Pikemminkin markkinatilanne viittaa siihen, että sijoittajien pyrkimys likviditeetin varmistamiseen ja riskien välttelyyn on edelleen hallitseva markkinavoima. Ja valitettavasti on niin, että talouskasvun suhteen odotuksilla on taipumusta toteuttaa itseään.
 
Olisimmekohan jonkinlaisessa taloushistorian taitekohdassa, jossa voisimme huokaista Shakespearen Hamletin tavoin: ”On maailma sijoiltaan!” Tämän suuntaiset tunnelmat ovat monella taholla esillä.
 
Suomi on tässä merkillisessä ympäristössä ollut monella tapaa vakaa saareke, vaikka talouskasvun pysähtyminen koskee myös meitä. Talouttamme näyttää vaivaavan tällä hetkellä jonkinlainen energian ja dynaamisuuden puute. Talouskasvu on jo pitkään ollut hidasta tai sitä ei ole ollut lainkaan, ja pitkän aikavälin kasvuennusteita on jouduttu korjaamaan alaspäin. Juuri kasvun osalta Suomen talous on poikennut kansainvälisistä verrokkiryhmistä huonompaan suuntaan.
 
On kuitenkin syytä muistaa, että talousnäkymät eivät ole kohtalon määräämiä, vaan niiden toteutuminen riippuu ihmisten päätöksistä ja toimista. Suomi on markkinoihin nähden pieni ja monilta osin kilpailukykyinen talous, joka voi menestyä vaisunkin kansainvälisen talouskasvun vallitessa, jos osaamme hoitaa asiamme oikein.
 
Suotuisan kehityksen avaimet ovat lopulta pitkälti omissa käsissämme. Jos suomalaiset yrittävät ja suuntautuvat tulevaisuuteen, voivat hyvinvointimme kehityksen edellytykset olla hyvät. Pelkästään toivomalla tämä ei kuitenkaan toteudu, vaan yritystoiminnassa tarvitaan uusia näköaloja ja niihin tarttumista. Sijoitustoiminnalla ja yritysten investoinneilla on tässä tietysti aivan ratkaiseva rooli.  Käsittelen tässä puheessani talouden näkymiä ja niitä tekijöitä, jotka määräävät tulevan kehityksen edellytyksiä.
 
***
 
Aloitetaan maailmantalouden ajankohtaisista näkymistä.
 
[Kuva 3]

Viimeisen muutaman vuoden aikana vetovuoro maailmantaloudessa on vaihtunut.
Niinä vuosina kun kansainvälisen finanssikriisi painoi raskaasti Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja muitakin kehittyneitä talouksia, oli kasvu nousevissa talouksissa huomattavasti vahvempaa. Nousevien maiden rahoitusjärjestelmät eivät kaiken kaikkiaan kärsineet kriisistä yhtä paljon kuin vanhoissa teollisuusmaissa kärsittiin, ja niiden kotimainen kysyntä piti pintansa. Varsinkin Kiina oli globaalin kysynnän veturina omassa sarjassaan.
 
Tilanne muuttui, kun Kiinan talouskasvu alkoi vuorostaan hidastua ja öljyn sekä muiden raaka-aineiden hinnat laskivat jyrkästi muutama vuosi sitten. Moni nouseva talous on riippuvainen raaka-aineista satavista vientituloista. Kehitys heikkeni sellaisissa aiemmin nopeasti kasvaneissa maissa kuin Brasilia, Etelä-Afrikka ja Venäjä. Venäjän talouden supistumisen vaikutukset ovat tuntuneet voimakkaasti myös meillä Suomessa.
 
Samaan aikaan ovat kehittyneet taloudet puolestaan nyt selvinneet kansainvälisen finanssikriisin pahimpien vaiheiden ja vaikutusten yli. Kriisin jälkiseuraukset tuntuvat toki edelleen, kun mm. kotitalouksien ja valtioiden velkataakat ovat aiempaa suuremmat. Silti varsinkin Yhdysvalloissa elpyminen on nyt jo pitkällä, ja euroalueenkin talous on kasvanut – tosin hitaasti – jo parin vuoden ajan. Talouskehitystä on eri maissa tukenut voimakas rahapoliittinen elvytys.
 
 Miltä näyttää lähitulevaisuus?
 
Ennusteiden mukaan nousevien talouksienkin kehitys olisi nyt vähitellen kääntymässä taas parempaan suuntaan. Kiinassa kasvun asteittainen hidastuminen jatkuu, mutta mm. Venäjällä jonkinlainen pohjakosketus on voitu jo saavuttaa.
 
Kehittyneissä talouksissa kasvun odotetaan jatkuvan. Sen ei kuitenkaan odoteta edelleenkään olevan kovin vahvaa, ja uusia epävarmuustekijöitä on ilmaantunut. Moni näistä epävarmuuksista liittyy kansainvälisen politiikan viimeaikaisiin trendeihin. Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat aiempaa enemmän nousseet esiin kansallisia etuja korostavat ja kansainvälistä yhteistyötä väheksyvät äänet. Tämä on uhka globalisaatiolle, joka on lähes parikymmentä vuotta ollut vahvin taloudellista kasvua ylläpitävä prosessi.
 
Euroopan talouskehitykselle yhden keskeisen epävarmuustekijän muodostaa Britannian EU-ratkaisu, joka uhkaa peruuttaa palasen jo vakiintuneeksi uskottua alueellista yhdentymiskehitystä.
 
***
 
Suomen talouden kehitys on tunnetusti ollut heikkoa jo useiden vuosien ajan. BKT:n taso on meillä edelleen tuntuvasti matalampi kuin vuonna 2008 juuri ennen kansainvälisen finanssikriisin alkamista.
 
[Kuva 4]
 
Suomen kansantalous on kohdannut lyhyessä ajassa useita voimakkaita iskuja. Kansainvälisen talouden yleisen taantuman lisäksi Suomen taloutta ovat painaneet elektroniikka- ja metsäteollisuuden alakohtaiset ongelmat, kotimaisen kustannustason liian nopea nousu, työikäisen väestön alkanut supistuminen sekä viime aikoina myös Venäjän talouden heikkous.
 
Nämä vastatuulet ovat näkyneet erityisesti viennissä. Suomen vienti on vuoden 2008 jälkeen supistunut enemmän kuin muiden kehittyneiden talouksien. Itse asiassa yhtä suurta ja pitkäaikaista viennin supistumista ei ole koettu kymmeniin vuosiin yhdessäkään toisessa kehittyneessä taloudessa. Poikkeuksellisen heikkoa on Suomessa ollut myös yritysten investointien kehitys.
 
Huomattavasti vahvempana on pysynyt kotitalouksien kysyntä. Tähän on olemassa ymmärrettävä selitys. Suomessa ei ennen kansainvälistä finanssikriisiä ollut koettu yhtä voimakasta kotitalouksien velan kasvua tai asuntojen hintojen nousua kuin monissa muissa maissa. Niinpä ei ole myöskään koettu kriisin jälkeen samanlaista kotitalouksien velkojen vähentämisen tarvetta eikä sellaista asuntojen hintojen laskua kuin monissa muissa maissa.
 
Rahoitusjärjestelmän toimintakyky on Suomessa pysynyt erittäin hyvänä – ainakin pankkien sisältä katsoen. Toisaalta suomalaiset PK-yritykset ovat tuoneet monesti esiin, että pankit eivät näytä nykyään kovin kiinnostuneilta yritysrahoituksesta, ja matalien korkojen suotuisaa vaikutusta jarruttavat kiristyneet pankkien vakuusvaatimukset.
 
Tällä hetkellä Suomessa eletään talouden alkavan elpymisen merkeissä. Viime vuonna Suomen talouden taantuma päättyi, ja talous kasvoi jälleen hieman. Työllisyystilanne on myös kohentunut jonkin verran. Vienti ja yritysten tuotannolliset investoinnit ovat kuitenkin pysyneet alamaissa. Vaikka BKT:n kasvu onkin käynnistynyt, se ei ole vahvistunut aiemmista suhdannenousuista tutulla tavalla, ja näkymät ovat toistaiseksi pysyneet vaisuina ja epävarmoina.
 
Kasvun moottorina Suomessa toimii tällä hetkellä kotimainen kysyntä, jota matala korkotaso tukee. Kotitalouksien kulutuskysyntä on lisääntynyt edelleen, ja erityisesti rakentaminen on kääntynyt kasvuun. Rahapolitiikan merkitystä tässä elpymisessä osoittaa, että taloudellista aktiviteettia ylläpitää juuri rakennustoiminta, johon rahapolitiikan elvyttävä vaikutus vahvimmin suuntautuu.
 
Kaiken kaikkiaan Suomen talouskehitys on vuodesta 2008 lähtien ollut voimakkaan kaksijakoista. Samalla kuin vienti, teollisuus ja yritysten investoinnit ovat supistuneet, ovat yksityinen kulutus ja palvelutuotanto kasvaneet. Vientitulojen supistuminen on merkinnyt sitä, että kulutuksen kasvu on ollut vahvasti velkavetoista. Sekä kotitalouksien että julkisen sektorit menot ovat olleet jo vuosia niiden tuloja suuremmat.
 
Uusimmissa ennusteissa arvioidaan talouskasvun jatkuvan Suomessa, joskaan ei kovin nopeana. On kuitenkin epävarmaa, kuinka pitkään tällainen kasvu voi Suomessa jatkua, elleivät vienti ja yritysten investoinnit ala elpyä.
 
Viennin toistaiseksi heikko kasvu on huolenaihe, sillä tasapainoinen ja kestävä talouden elpyminen vaatisi myös viennin vetoapua. Ellei sitä saada, kasvu jossakin vaiheessa – ennemmin tai myöhemmin - tulee pysähtymään ulkomaankaupan alijäämän ja kotitalouksien velkaantumisen kasvuun. Vahvasti velkavetoisena jatkuva kasvu ei olisi kestävällä pohjalla.
 
***
 
Nykyisten talousnäkymien yksi keskeisimpiä epävarmuustekijöitä on kysymys, onko talouskasvun pitkän aikavälin trendi hidastumassa. Onko viime vuosien vaikeuksien jälkeen kansainvälisessä talouskehityksessä toteutumassa jonkinlainen ”uusi normaali”, joka on aiempaa trendiä heikompi? Kuten alussa mainitsin, tällä näkemyksellä on arvovaltaiset apostolinsa. Tunnetuin heistä on varmaankin Yhdysvaltain entinen valtiovarainministeri Larry Summers.
 
Yksi tärkeä tekijä talouskasvun edellytysten taustalla on väestökehitys. Kehittyneissä talouksissa väestö vanhenee nyt nopeasti. Suomihan on tässä etujoukossa. Työikäisiksi laskettavien eli 15–64 -vuotiaiden lukumäärä on meillä jo kääntynyt laskuun, ja sama tapahtuu pian monessa muussakin EU-maassa. Myös Yhdysvalloissa työikäisten määrän kasvu on hidastumassa. Japanin ja Kiinan väestöongelmat ovat tunnetusti myös samansuuntaisia. Väestön ikääntyminen ja työvoiman supistuminen hidastavat teollisuusmaiden talouskasvua.
 
Pitkällä aikavälillä taloudellisen hyvinvoinnin kehitys ei kuitenkaan ensisijaisesti liity väestökehitykseen vaan työn tuottavuuteen. Työn tuottavuuden kasvu tarkoittaa sitä, että saman työpanoksen avulla saadaan tuotettua aiempaa enemmän ja aiempaa parempia tavaroita ja palveluita.
 
Tuottavuuden kasvu on kehittyneissä maissa viime vuosina toistuvasti muodostunut pettymykseksi. Se on jäänyt jo useiden vuosien ajan selvästi aiemmilta trendeiltään. Tuottavuuden pitemmän ajan näkymistä käydään siksi vilkasta keskustelua ekonomistien keskuudessa.
 
Tuottavuuden kasvun hidastumista koskevat tiedot ovat osin hämmentäviä. Toisaaltahan nähdään kaikkialla, kuinka tieto- ja viestintätekniikan sovellukset – ”digitalisaatio” – mullistavat talouselämää ja ihmisten arkea ennennäkemätöntä vauhtia. Jonkinasteinen arvoitus on, miksi tämä ei näy tilastoissa nopeana tuottavuuden ja tuotannon kasvuna ja uusien investointien aaltona, niin kuin aiempien teknologisten läpimurtojen yhteydessä on käynyt, aina höyryvoiman yleistymisestä ja muista vastaavista mullistuksista alkaen.
 
Kasvun pysähtymisen riski koskee myös Suomea. Jos se toteutuu, sillä on erittäin syvälle käyviä vaikutuksia koko yhteiskuntaan.
 
Kun halutaan ymmärtää Suomen talouden suuria linjoja 1800-luvulta nykypäivää, on tuottavuuden kasvulla keskeisin merkitys. Henkeä kohti laskettu tuotanto kasvoi Suomessa useimpiin muihin maihin verrattuna poikkeuksellisen nopeasti suurimman osan 1900-lukua. Työn tuottavuuden kasvu oli niin nopeaa, että siitä riitti hedelmiä sekä nopeaan talouskasvuun että henkeä kohti lasketun työajan lyhenemiseen.
 
Miten köyhästä Suomesta, Euroopan ehdottomasta periferiasta, on tullut yksi maailman kehittyneimpiä talouksia?
 
Yksi selitys on niin sanottu "perässähiihtäjän etu", eli täällä voitiin ottaa käyttöön tuotantotapoja ja tekniikkaa, joka oli muualla jo vakiintunut ja siellä hyväksi havaittu, ei yksin selitä nousua. Sata vuotta sitten suurin osa maailman maista oli vauraimpiin talouksiin verrattuna takapajuisia, ja useimmat niistä ovat köyhiä edelleen. Suomi on yksi niistä hyvin harvoista, jotka onnistuivat kiinniotossa 1900-luvun kuluessa. Samantapaisiin menestystarinoihin ei Suomen lisäksi kuulu juuri muita kuin Norja ja Japani. Kiina on tietysti valtava tuore esimerkki.
 
Muita maita nopeampaan kasvuun tarvitaan siis pitkän päälle muitakin edellytyksiä kuin lähtökohtainen jälkeenjääneisyys! Suomen menestyksen keskeisiin taustatekijöihin kuuluivat ja voivat jatkossakin kuulua kansainvälinen integraatio, työvoiman osaamistason nousu ja monessa suhteessa vahvat instituutiot.
 
Kansainväliseen kauppaan liittyvä teollistuminen on ilman muuta keskeisin Suomen talouden menestyksen lähde. Pienen maan talous voi menestyä suurempien joukossa erikoistumalla sellaisiin vientiteollisuuden aloihin, joissa voidaan saavuttaa suurtuotannon etuja. Tämä voi onnistua mm. sellaisilla aloilla, joissa raaka-aineita löytyy runsaasti kotimaasta.  – Toisaalta tutkimukset osoittavat, että luonnonvaroihin perustuva kasvu ei yleensä johda vahvaan tuottavuuden kasvuun. Ehkäpä luonnonrikkauksilla on myös laiskistava vaikutus.
 
Kansainväliset yhteydet liittyvät Suomen teollistumiseen ja tuottavuuden nopeaan kasvuun monin tavoin. Kauppayhteydet ovat mahdollistaneet viennin kasvun ja teollisuuden tarvitsemien raaka-aineiden ja puolivalmisteiden tuonnin. Lisäksi pääoman ja ihmisten liikkuminen yli maiden rajojen on edesauttanut uusien teknologioiden käyttöönottoa ja osaamisen kehittymistä.
 
Vuosikymmenten saatossa Suomeen on tehty lukematon määrä ulkomaisia suoria sijoituksia – etenkin meitä kehittyneemmistä talouksista. Niiden myötä maahamme tuli ulkomailta investointeihin tarvittavaa rahoitusta. Usein tällaisiin investointeihin liittyi myös kansainvälisessä eturintamassa olevien tuotantomenetelmien omaksumista. Suorien sijoitusten etuihin kuuluukin juuri osaamisen siirtyminen parhaista yrityksistä uusille markkinoille.
 
Nämä edistysaskeleet edellyttivät monessa tapauksessa henkilökunnan osaamisen kehittämistä. Näin syntyi kysyntää aiempaa korkeammalle koulutukselle. Kun sitä saatiin, kasvoi osaajien joukko ja sen myötä valmius ottaa entistä enemmän käyttöön uusia teknologioita. Hyvä kehitys ruokki itseään.
 
Vähitellen kasvoi myös suomalaisten oma kyky investoida, rahoittaa investointeja ja kehittää tuotantomenetelmiä. Yrittäminen ja riskinotto veivät eteenpäin.
 
Taloushistorioitsijat puhuvat itseään ylläpitävästä kasvusta. Tällainen trendinomaisesti jatkuva talouskasvu johon vuosikymmenten mittaan olemme tottuneet, alkoi Suomessa varsinaisesti 1800-luvun lopulla. Sitä vauhdittivat silloin ulkomaankaupan kasvu ja höyryn, sähkön ja polttomoottorin hyödyntäminen tuotannossa ja liikenteessä. Kaikki tämä nosti työn tuottavuutta. Talouskasvuhan voidaan jakaa tehdyn työn määrän muutokseen ja työn tuottavuuden vaikutukseen. Näistä työn tuottavuuden kasvu on ilman uuta pitkän päälle ratkaiseva.
 
Tilastokeskuksen Jukka Jalava ja Aalto-yliopiston Matti Pohjola laskivat joitakin aikoja sitten, että ennen 2000-luvun suurta finanssikriisiä suomalaisten reaalitulot olivat nousseet runsaassa sadassa vuodessa noin 12-kertaiseksi, vaikka henkeä kohden tehdyn työn määrä oli vähentynyt. Tämä oli mahdollista, koska työn tuottavuus oli kasvanut 14-kertaiseksi.
 
***

Mutta onko Suomen taloudellinen menestystarina nyt vain historiaa?
 
[Kuva 5]

Vuosikymmenten ajan työn tuottavuus kasvoi meillä 3-5 % vuodessa. Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut. Viime vuonna työn tuottavuus Suomessa oli samalla tasolla kuin vuonna 2006. Suomessa ei ainakaan sataan vuoteen ole ollut sellaista vuosikymmentä, jona tuottavuuden kasvu olisi polkenut paikallaan. Tilanne on uusi.
 
Suomen kansantalouden tärkeimmän kasvutekijän, työn tuottavuuden trendin taittuminen on hätkähdyttävä ja hälyttävä ilmiö. Se on myös historiallisesti katsottuna hyvin erikoinen. Jos tuottavuuden kasvun selvä hidastuminen ja jopa sen pysähtyminen osoittautuisi pysyväksi, yhteiskunnalliset ja taloudelliset seuraukset ovat mullistavat. Ne eivät myöskään olisi helpot tai miellyttävät.
 
Yksi tuottavuuden kasvun merkitystä korostava asia on, että siihen on opittu luottamaan. Talouspolitiikassa ja työmarkkinapöydissä on vuosikymmenien ajan totuttu luottamaan siihen, että ”uutta jaettavaa” syntyy vuosi vuodelta enemmän. Näin reaalipalkat pitkän päälle nousevat ja valtion käytettävissä oleva veropohja kasvaa. Pitkän aikavälin laskelmat esimerkiksi eläkejärjestelmä kestävyydestä perustuvat olettamukseen työn tuottavuuden kasvusta. Takaiskuja ja suhdannevaihteluita tapahtuu, mutta yhteiskuntamme on rakennettu sille oletukselle, että tuottavuus kasvaa.
 
Tuottavuuden kasvu syntyy muutamasta osatekijästä. Näitä ovat ensinnäkin investoinnit, jotka lisäävät tuotannon pääomavaltaisuutta.
 
Toinen tekijä on tekninen kehitys, joka lisää sitä tuotannon määrää, joka annetuilla panoksilla voidaan saada aikaan.
 
Kolmas on rakennemuutos, jossa työvoimaa ja tuotantoa siirtyy heikomman tuottavuuden aloilta sellaisille, joilla tuottavuus on korkeampi.
 
Vielä voidaan neljäntenä mainita inhimillisen pääoman eli osaamisen kasvu, joka parantaa työpanoksen laatua.
 
Syitä tuottavuuden kasvun hidastumiseen meillä kuten muissakin kehittyneissä maissa voidaan hakea kaikista näistä tekijöistä. Kuva on pääpiirteissään tunnettu: Tuotannolliset investoinnit ovat Suomessa olleet pitkään alamaissa; talouden sektoreiden välinen rakennemuutos ei enää lisää tuottavuutta menneiden vuosikymmenien tapaan, vaan toimii nykyisin niin päin, että yhä suurempi osa työvoimasta toimii terveydenhoito- ja hoivasektoriin kuuluvissa ammateissa, joissa työn tuottavuus on matalampi kuin esimerkiksi teollisuudessa; ja väestön koulutustason nousunkin osalta nopean kasvun vuodet lienevät takanapäin.

***
 
[Kuva 6]

Näissä olosuhteissa on luonnollista, että kun tutkitaan tuottavuuden kasvun edellytyksiä jatkossa, huomio kohdistuu teknologiaan ja sen vaikutuksiin. Kysymys on, kuinka paljon tuottavuuslisää informaatioteknologialta voidaan odottaa tulevina vuosina. Mikä on ”digiloikan” vaikutus työn tuottavuuteen ja talouden generoimiin reaalituloihin?
 
Historian suuret teknologiset vallankumoukset ovat aina tuottavuuteen. 1800-luvulla höyryvoiman ja rautateiden kehitys oli mullistavaa. 1900-luvun alussa laajakantoisia vaikutuksia oli sähkön valjastamisella ja polttomoottorilla. Viime vuosikymmeninä informaatioteknologialla on nähty samanlainen rooli.
 
Onko digitalisaatio vaikutuksiltaan aiempien teknologisten vallankumousten veroinen? Onko siinä tehtyjen edistysaskeleiden suurimmat vaikutukset tuottavuuteen jo koettu, vai onko tähänastinen kehitys vasta esimakua tulevasta?
 
Näihin kysymyksiin saadaan vastauksia vasta ajan myötä. Se on joka tapauksessa selvää, että digitalisaatio tulee muuttamaan yhteiskuntia yhtä syvällisesti kuin autoistuminen tai sähkön käyttö aikoinaan. Tietokoneet ja robotit ovat tuhonneet monia työpaikkoja ja luoneet paljon uusia, ja tämä trendi tulee jatkumaan. Lisäksi kulutustottumukset, työnteon mallit ja ihmisten elämäntapa muuttuvat.
 
On esitetty myös arvioita, joiden mukaan teknologinen kehitys voisi aiheuttaa työttömyyden pysyvääkin lisääntymistä. Historia ja taloustiede eivät kuitenkaan tue tällaista näkemystä. Aiemmatkin teknologiset vallankumoukset ovat tuhonneet työpaikkoja, mutta ihmistyö on silti säilyttänyt arvonsa eikä työllisyyden pysyvää alentumista ole niistä seurannut. Osaamisvaatimukset työmarkkinoilla ovat toki aina muuttuneet ja siinä suhteessa muutos tuntuu vain kiihtyvän.
 
Teknologian kehitykseen liittyvä huoli eriarvoisuuden kasvusta on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Se vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja politiikkaan tuottavuuden kasvun pysähtymisen ohella ja siihen sekoittuen. Molemmat ylläpitävät epävarmuutta tulevasta ja ruokkivat pettymyksen tunteita kansalaisten keskuudessa.
 
Viime vuosikymmeninä digitalisaatio on yhdessä globalisaation kanssa hävittänyt etenkin keskituloisia työpaikkoja kehittyneissä talouksissa. Talouspolitiikassa nämä trendit on tarpeen ottaa huomioon. Työpaikkansa menettävien on pystyttävä päivittämään osaamistaan. Syrjäytyminen työmarkkinoiden ulkopuolelle ja näköalattomuus on estettävä. Se on keskeistä sekä yhteiskuntaa koossa pitävien siteiden että talouskasvun edellytysten kannalta.
 
Vaikka teknologisen kehityksen seuraukset ovatkin monella tavalla ennakoimattomia, politiikan keinoin ei tietenkään olisi järkevää hidastaa uuden tekniikan käyttöönottoa. Olosuhteiden pitää olla kunnossa sille, että Suomi voi olla jatkossakin kärkimaita uuden teknologian käyttöönotossa. Yritykset hidastaa sitä johtaisivat Suomen kaltaisessa maassa vain menetettyihin mahdollisuuksiin ja Suomen suhteelliseen köyhtymiseen verrokkimaihin nähden.
 
Selvää on, että tuottavuuden kasvun nyt tapahtunut hidastuminen ei voi olla mikään ihmisten toiminnasta riippumaton luonnonilmiö. Tuottavuuden kasvu on tulosta ihmisten toiminnasta laboratorioissa, yrityksissä ja markkinoilla. Myös tuottavuuskasvun hidastuminen ja mahdollinen uudelleen käynnistyminen riippuvat siitä, miten toimitaan.
 
Tämä koskee myös Suomea kansantaloutena. Mitä konkreettisesti voidaan tehdä tuottavuuskasvun uudelleen käynnistämiseksi?
 
Vaurauden kasvu syntyy yrittämisestä uusilla aloilla ja alueilla. Pitkälle kehittyneessä maassa ei kysymys voi enää ole vain jäljittelystä ja sopeutumisesta. Niillä voidaan kenties ottaa kiinni tuottavuuden jälkeenjääneisyyttä joillakin talouden toimialoilla, mutta Suomen tapaisessa maassa tämä ei riitä. Tuottavuuden kasvun kääntämisessä uudelleen nousuun kysymys on proaktiivisesta, uutta etsivästä yrittäjyydestä. Siihen tarvitaan investointeja, innovaatioita ja kansainvälistä erikoistumista.
 
Viime vuosina on alettu paremmin ymmärtää yrittäjyyden, erityisesti kasvuyritysten ja riskirahoittajien roolia talouden uudistumisessa. Sitä pidetään nykyään hyvin keskeisenä niin asiantuntijoiden keskuudessa kuin hyvin näkyvästi myös julkisuudessa. Tämä asennemuutos suhteessa yrittäjyyteen ja menestykseen on hyvin tervetullut.
 
Yritysten kasvu pienistä iduista suuremmiksi, ehkä jopa globaaleiksi toimijoiksi ei kuitenkaan ole ainoa yritystoimintaa uudistava tekijä. Se on tärkeä, mutta ei määrältään hallitseva. Suuri osa teknologisista innovaatioista ja niiden käyttöönotosta tuotannossa tapahtuu kuitenkin olemassa olevissa yrityksissä.  Tämä ei ole yllättävää. Olemassa olevilla yrityksillä on start-upeihin verrattuna ylivoimaiset rahoitukselliset voimavarat ja valmiit markkinakanavat, joita ne voivat hyödyntää ja laajentaa, kun tuotekehitys poikii uusia ideoita, tuotteita ja palveluja.
 
Ei ole kuitenkaan selvää, että olemassa olevien yritysten verkostoja, johtamistaitoa ja rahoitusmahdollisuuksia hyödynnetään niin paljon kuin ehkä pitäisi.
 
Viimeisten parin vuosikymmenen aikana yrityksissä on ollut pyrkimyksenä ydinosaamisen löytäminen ja keskittyminen siihen. Ne toiminnot joissa yrityksellä ei ole selkeää kilpailuetua, on tehokkuuden vuoksi karsittava ja ne on jätettävä muiden toimijoiden hoidettaviksi.
 
Tämä suuntaus on johtunut osittain liikkeenjohdon opillisista virtauksista. 1990-luvulla levinnyt ”Core business” –ideologia on vienyt siihen, että suuryritysten liikkeenjohdon huomio on kiinnittynyt osakekurssiin ja institutionaalisten sijoittajien tarpeiden palvelemiseen. Sijoittaja, joka katsoo yrityksen toimintaa ulkopuolelta, haluaa läpinäkyvyyttä ja selkeyttä siihen, mitä yhtiöt tekevät ja mitkä asiat niiden menestystä ja arvoa heiluttavat. Tällöin monialaisuus ja vaikeasti arvioitavat ”rönsyt”, joilta tuotekehitysprojektit ja kasvatusvaiheessa olevat tuotelinjat helposti vaikuttavat, muodostuvat rasitteiksi joista voi näyttää edulliselta päästä eroon.
 
Yritysten toiminnan selkeyttämistä, joka on ollut ”muodissa”, voidaan perustella myös rahoitusteorian avulla. Rahoituksen teoria johtaa päätelmään, että vaikka sijoittaja haluaisikin yhdistää eri toimialojen riskejä salkussaan, on tehokkaampaa jos hän voi tehdä sen itse omassa salkussaan eikä ostamalla monialayrityksen osakkeita, jossa hänelle jää vähemmän kontrollia sille, mitä hänen sijoituksilleen tapahtuu.
 
Arvelen, että tämä viime vuosikymmeniä vallinnut liikkeenjohdon suuntaus on helposti johtanut yrityksissä liiankin staattiseen ajattelutapaan. Menestystekijöitä ja ydinkompetensseja on tällöin etsitty niistä toiminnoista, joita on jo olemassa, ja pyritty etsimään kilpailuetua kustannussäästöistä ja toiminnan yhä tiukemmasta fokusoinnista. Jos näin on, niin liikkeenjohto laiminlyö dynaamisen näkökulman, jossa haetaan uusiutumisen ituja ja organisaation seuraavan sukupolven menestyksen lähteitä.
 
Suomen nopean tuottavuuskasvun aikana ajattelutapa ei ollut niin puhdasoppinen kuin viime aikoina on ollut. Olemassa olevien yritysten siipien suojissa syntyneillä ”sisäisillä start-upeilla” oli suuri merkitys yritysten uudistumiselle, jonka ei tarvinnut tällöin tapahtua yhtiöiden kuolemien ja syntymien kautta, vaan yritysten sisäisen kehityksen kautta.
 
Esimerkkinä voidaan mainita Outokumpu Oyj. Sen lähtökohta oli vuonna 1910 Kuusjärven pitäjässä Outkummun kaupungin lähellä tehty kuparimalmilöytö. Teknologia, eli kuparin erottamisessa käytetty elektrolyyttinen menetelmä, saatiin aluksi Norjasta. Kupari tuotettiin Imatrankosken uuden voimalaitoksen energialla. Kesä-heinäkuussa 1944 sotilaallinen tilanne johti kuparisulaton siirtoon Imatralta Harjavaltaan tuli silloin välttämättömäksi. Sähkön saannin vaikeutuminen ja hinnan kohoaminen sodan jälkeen vauhditti energiaa säästävän sulatusmenetelmän eli liekkisulatuksen kehittämistä. Kyseessä on sanottu olleen 1900-luvun huomattavimpia keksintöjä kuparimetallurgian alalla.
 
Liekkisulatusmenetelmä tuotteistettiin – ensin omaan Harjavallan sulattoon v. 1949 ja sitten myytiin laajemmin maailmalle, joista ensimmäinen japanilaiselle Furukawalle v. 1956. Menetelmä osoittautui jättimenestykseksi; koko maailman nykyisestä kuparituotannosta yli puolet tuotetaan Outokummun kehittämällä liekkisulattomenetelmällä. Liekkisulattotekniikan pohjalta kehittyi erilliseksi pörssiyhtiöksi Outotec, joka on metalliteknologian eturivin osaaja tänäänkin. Nykyinen Outokumpu Oyj tuottaa ruostumatonta terästä ja on omalla alallaan suurin yritys Euroopassa, ellei koko maailmassa.
 
Kun nykyisin kuitenkin kapea fokusointi on ollut enemmän vallalla kuin Suomen nopean kasvun vuosina oli, vastuu talouselämän uusiutumisesta, uusista avauksista ja laajenemissuunnista jää korostuneesti kasvuyritysten ja riskirahoittajien varaan, joiden liikkeelle lähdössä tunnetusti kohdataan monenlaisia esteitä. Niistä vähäisin ei mielestäni ole maassamme vähentynyt pankkien määrä ja sen mukana vähentynyt vaihtoehtoisten rahoituslähteiden kilpailu nimenomaan yritysten rahoituksessa.
 
Tässä tulee pääomasijoittajien rooli kuvaan mukaan. Olen tässä puheessani toivonut vakiintuneiden yritystemme johdon taholta dynaamisempaa ja ideahakuisempaa strategiaa. Mutta yhtä tärkeää on, että pääomasijoittajien ja kasvuyrittäjien välinen yhteistyö saadaan toimimaan vielä merkittävästi laajemmin kuin nykyään.

[Kuva 7]