Siirry sisältöön

​Mannerheim ja sovinto
Pääjohtaja Erkki Liikanen
Suomalaiset historiapäivät, Sibelius-talo, Lahti 5.2.2016 kello 17

Esitelmän runko – pidetty esitys voi poiketa


   
Helmikuun 26. päivänä vuonna 1919 valtionhoitaja Mannerheim vieraili Mikkelin lyseolla. Hän oli ottanut tehtävän vastaan kaksi kuukautta aikaisemmin. Mannerheim puhui kaikille lyseolaisille:

Olkoon ne valkoiset hanget, joita tänään näemme ympärillämme, ja niiden yli kaartuva sininen taivas vertauskuvana nuorison mielialoille; lumi, jossa ei vielä kulkijan jälkiä näy, ja korkea taivaanjälki, jota pilvet eivät peitä. Olkoon nuorisomme mieli yhtä puhdas ja ajatukset yhtä korkeat. Siinä on isänmaamme tulevaisuus, se tulevaisuus, jonka me nykyajan tapahtumia eläneet, toivomme rakkaalle Suomellemme valoisaksi ja onnelliseksi.” 

Kari Selén toteaa Mannnerheimin puheita -kirjassaan, että tilaisuus varmasti miellytti koululaisia, sillä valtionhoitaja lupasi puheensa jälkeen seuraavan maanantain vapaapäiväksi.

Mannerheim puhui vielä illalla Mikkelin Seurahuoneella järjestelyillä päivällisillä:

Olen jo aikaisemmin saanut nauttia tämän kaupungin kestiystävyyttä. Se oli silloin, kuin käytiin vielä taistelua tämän maan tulevaisuudesta.”

Samalla hän kiitti siitä työrauhasta, jonka hän sai Mikkelissä. Tämä tapahtui siis helmikuussa vuonna 1919.

Vuosina 1964–1966, melkein puoli vuosisataa myöhemmin, Mannerheim jakoi syvästi Mikkelin kaupunginvaltuuston. Kaupunginhallituksessa ja -valtuustossa käsiteltiin useaan otteeseen Mannerheimin patsaan sijoituspaikkaa. Vasemmistoenemmistö ei halunnut sitä torille, kaupungin ydinkeskustaan. Monien vaiheiden jälkeen se päätettiin lopulta sijoittaa Suur-Savon aukiolle, joka on kaunis paikka, mutta puoli kilometriä ydinkeskustasta. Päätöksenteon aikaan olin lukion ensimmäisellä luokalla samassa Mikkelin lyseossa, jossa Mannerheim oli puhunut vuonna 1919.  Kysymys Mannerheimista ja sisällissodan jälkeisestä sovinnosta on askarruttanut siitä lähtien.

Vuonna 2003, melkein 40 vuotta myöhemmin, asia otettiin uudelleen esille kaupungin elimissä. Silloin valtuusto päätti siirtää sen Mikkelin Hallitustorille.

Tarkoituksenani on tänään hakea vastausta neljään kysymykseen:

  1. Miten kansallinen eheytyminen sisällissodan jälkeen ja ennen talvisotaa oli ylipäätään mahdollista?
  2. Mikä oli Mannerheimin osuus kansallisessa eheytymisessä?
  3. Miksi sisällissodan haavat olivat silti auki niin pitkään taas sodan jälkeen?
  4. Miksi yhtenä symbolisena esimerkkinä Mannerheimin patsaan sijoituspaikka oli niin vaikea kysymys niin pitkään Mikkelissä?

Heikki Ylikangas kirjoitti vuonna 1993, että sisällissota on käsitteisiin vapaussota, kansalaissota tai luokkasota verrattuna neutraali. Siksi puhun sisällissodasta tänään.

Sisällissodan kokonaiskuva alkoi hahmottua historiantutkimuksessa, kun Jaakko Paavolaisen teokset Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa ilmestyivät. Ensimmäinen osa, Punainen terrori, julkaistiin vuonna 1966 ja toinen osa Valkoinen terrori vuonna 1967. Kirjoissa annettiin lukumäärätiedot uhreista. Muistan vieläkin, kun lukion historianopettajani Heikki Palmen kertoi, että ne olivat hänelle uutta historian tutkimusta. Hän oli luullut, että valkoisia oli kuollut vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin. Palmen oli paljon lukenut mies. Lainasin Paavolaisen kirjat kaupunginkirjastosta ja sukelsin kansallisen tragedian vaiheisiin.

Paavolainen julkaisi vielä myöhemmin tutkimukset Vankileirit Suomessa ja Kansallinen murhenäytelmä. Kun Jaakko Paavolainen kuoli muutamia vuosia sitten, professori Timo Soikkanen kirjoitti, että Paavolaisen teokset olivat käänteentekeviä sekä vuotta 1918 käsittelevässä historiantutkimuksessa että siihen liittyvän trauman purkamisessa. Hän laittoi sodassa ja sen jälkeen kuolleiden uhrien lukumäärät suunnilleen paikoilleen.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla oli ilmestynyt aikaisemmin, vuosina 1959–1962. Se ei ollut historian tutkimus, mutta se oli suuri kirjallinen trilogia kansakunnan vaiheista. Linnalla oli merkittävä vaikutus myös keskusteluun vuoden 1918 tapahtumista.

Heti sisällissodan päätyttyä Maalaisliiton keskeinen johtaja Kyösti Kallio puhui Nivalan kirkossa. Kallion linja oli sovinto, ei kostoa.

Meidän on luotava sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia eikä valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä”, lausui Kallio toukokuun 5. päivänä vuonna 1918.

Vuoden 1917 vaaleissa oli eduskuntaan valittu 92 sosialidemokraattia tai sosialistia. Kansalaissodan jälkeen heistä osa oli vangittuna, osa oli paennut Venäjälle ja osa ei katsonut voivansa osallistua noissa oloissa eduskunnan toimintaan.  Vain kaksi osallistui eduskunnan istuntoihin. Eduskunta hajotettiinkin ja viimeinen tynkäeduskunnan istunto pidettiin kaksi päivää Mannerheimin Mikkelin vierailun jälkeen.

Uusi eduskunta kokoontui huhtikuussa 1919. Siellä SDP:llä oli 80, Maalaisliitolla 42, Kokoomuksella 28, Edistyspuolueella 26 ja Ruotsalaisella kansanpuolueella 22 edustajaa.

Heinäkuussa valtiohoitaja Mannerheim vahvisti uuden hallitusmuodon ja viikkoa myöhemmin K.J. Ståhlberg voitti eduskunnan suorittamassa presidentinvaalissa Mannerheimin äänin 143 - 50. Mannerheimia tukivat Kokoomus ja RKP. Ståhlbergiä äänestivät Edistyspuolue, Maalaisliitto ja SDP.  Suhtautuminen Mannerheimiin jakoi syvästi. Hänellä oli voimakkaita tukijoita ja peräänantamattomia vastustajia.

Poliittiset olot olivat epävakaat. Hallitukset istuivat aluksi sadasta kahteen sataan päivään.  Ristiriidat porvarillisten puolueiden välillä liittyivät kansalaissodan jälkiselvittelyyn ja kielikysymykseen. Myös kiista siitä, pitäisikö Suomen olla tasavalta vai kuningaskunta, oli jakanut syvästi. Tasavaltalaiset ja sovinnon merkitystä korostaneet olivat Ståhlbergin johdolla niskan päällä sisällissodan jälkeiset vuodet. Kaikkien ei ollut siihen helppo sopeutua. Mannerheim kävi Ståhlbergin kaudella presidentinlinnassa vain kerran päivällisellä ja poistui silloinkin välittömästi ruokailun päätyttyä. Mannerheim asettui monissa keskeisissä kysymyksissä hyvin eri kannalle kuin presidentti ja hallitus.

Mannerheimin puheet vuoden 1919 lopulla ja vuonna 1920 olivat jyrkkiä. Hän ei hyväksynyt laajamittaista punaisten vankien armahtamista, eikä pyrkimystä aloittaa rauhanneuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa. ”Mannerheim näytti olevan enemmän oikealla kuin oikeisto”, sanottiin. Monet katsoivat myös Mannerheimin olleen valmis johtamaan Suomesta sotavoimia venäläisten valkoisten kenraalien joukkojen tueksi Neuvostohallituksen kaatamiseksi Venäjällä.

Mannerheim arvosteli hallituksen armahduspolitiikkaa rajusti marraskuussa 1920:
Te ymmärrätte, että kun kaikki, joka on ostettu raskailla uhreilla jo kahden lyhyen vuoden kuluessa, kaupataan pois vaihtorahana valtiollisten puolueiden kesken, että kun ollaan valmiita aukaisemaan maan rajat tuhansille niistä, joiden luodeista parhaimmat poikamme kaatuivat.”

Vaikeasti arpeutuva haava liittyi itse sisällissodan lisäksi erityisesti teloituksiin ja vankileireihin.  Paavolaisen mukaan punaisen terrorin uhrit nousivat 1800 valkoiseen. Valkoiset terrorin uhrina taas kuoli kaikkiaan 8400 punaista, joiden joukossa oli 364 alaikäistä tyttöä. 

Synkin luku tragediassa olivat vankileirit. Vankileireillä kuoli tauteihin ja aliravitsemukseen peräti 13500 suomalaista. Sotilas- ja siviiliviranomaiset syyttelivät sodan jälkeen toisiaan tapahtuneista.

Suomen sisällissota kesti sata päivää ja kokonaisuhrien määrä nousi 1 %:iin väestöstä. Espanjan sisällissota kesti tuhat päivää ja uusien tutkimusten mukaan kokonaisuhrien määrä kohosi 1,5–2 %:iin väestöstä. Molemmat sisällissodat olivat totaalisia konflikteja ja niitä voi hyvin verrata toisiinsa, toteaa oikeushistorian professori Jukka Kekkonen.

Fellmanin puistossa täällä Lahdessa paljastettiin punavankimuistomerkki 60 vuotta kansalaissodan jälkeen toukokuussa 1978. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan myös tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Monumentin paljastusjuhlaan osallistui 30 000 kansalaista. Joukossa oli monia, jotka olivat samassa paikassa vankeina keväällä 1918.

Tulimme tänne Lahteen Mikkelistä bussille. Olin 27-vuotias kansanedustaja. Mukana meillä oli myös pitkäaikainen ja arvostettu Mikkelin kaupunginvaltuuston ja myös kaupunginhallituksen jäsen, toimittajana työuransa aloittanut Maire Haapasalo. Hän tiesi ja tunsi Fellmanin historian paremmin kuin muut. Täällä Lahdessa jäi sellainen vaikutelma, että hänen perheellään oli ollut jokin side Hennalan ja Fellmanin tapahtumiin, mutta asia ei silloin selvinnyt.  Hänen puolisonsa oli pitkäaikainen kansanedustaja ja Ahti Karjalaisen 2. hallituksen ministeri K.F. Haapasalo.

Mikä oli Mannerheimin osuus punavankien kohteluun? Matti Klinge sanoo, että Mannerheim oli poissa Suomesta 1.6.1918 lähtien. Tuona kesänä vankileirikuolemat olivat pahimmillaan. Klingen mukaan Mannerheim oli sodan aikana yrittänyt estää ”valkoista terroria” ja vastustanut punaisten massavangitsemista.

Hän antoi maaliskuussa 1918 käskyn, jonka mukaan Tampereen valloituksessa antautunutta on kohdeltava sotavankina. Sodan loppuvaiheissa Mannerheim oli kieltänyt summittaiset teloitukset. Jokaisen vangin asia oli käsiteltävä oikeudessa. Teloitukset kuitenkin jatkuivat sekavassa tilanteessa.

Muistelmissaan Mannerheim kirjoitti esittäneensä senaatille, että tavalliset punakaartilaiset, nekin jotka oli vangittu ase kädessä, vapautettaisiin muitta mutkitta leireistä. Vain törkeistä rikoksista oli pantava oikeuteen.

Tuon ajan oikeusministeri Onni Talas kiisti jyrkästi Mannerheimin väitteen. Mannerheim ei hänen mukaansa esittänyt vankien vapauttamista keväällä 1918. Hän tahtonsa olisi Talaksen mukaan toteutunut.

Kaksi episodia liittyi Mannerheimiin ja punavankeihin Tampereen valtauksen jälkeen. Mannerheim oli tutustunut sotasairaalaan, jossa oli valkoisia ja punaisia haavoittuneita. Hänen kerrotaan jakaneen vahingossa kunniamerkkinauhat myös punaisille. Se selvisi kierroksen lopulla. Hän suuttui toden teolla. Mannerheim oli komentanut punaiset erilleen, vaikka kadulle. Lopulta käsky vesitettiin.

Gunnar Rosénin kirjoittama Suomen Punaisen Ristin historia kertoo myös toisesta tapauksesta. Mannerheimin nimissä annettiin paria viikkoa edellisen tapahtuman jälkeen uusi päiväkäsky. Ruokapulan vaikutukset olivat alkaneet näkyä. Päiväkäskyssä määrättiin, että haavoittuneiden päivittäinen leipä- ja jauhoannos valkoisille oli 250 grammaa ja punaisille 75 grammaa.

Punakaartilaisten vankina kahdesti ollut ylilääkäri A.J. Palmén protestoi jyrkästi ja kirjoitti, että käsky ei ollut sairaanhoidon kannalta puolusteltavissa. Hän jatkoi:
Koska en voi hyväksyä ylläkosketeltua menettelytapaa, enkä missään tapauksessa lääkärinä katso voivani ottaa osaa voitettujen vihollisten kiduttamiseen saan täten ilmoittaa lakkaavani toimimasta minulle uskotussa sairaalassa, jos käskyn mukaista menettelyä noudatetaan.”

Monet lääkärit kuuluivat sosiaalisen taustansakin vuoksi valkoisten sympatisoijiin, mutta he noudattivat lääkärin etiikkaa työssään ja käsittelivät uhreja samalla tavoin.

Vankileirit olivat vaikea aihe. Viime vuonna suomen kielellä ilmestynyt Jean Sibeliuksen päiväkirja kertoo yhden episodin. Sibeliuksen oma päiväkirjamerkintä on tehty 20. heinäkuuta 1918, siis runsas kaksi kuukautta sisällissodan päätymisen jälkeen. Lainaan Sibeliusta:
Olin aamulla kävelyllä ja kohtasin sattumalta yhden työmiehistä. Kiivastuin ja me erosimme erimielisinä. Hän oli tunteellinen ja täynnä sääliä syyttöminä kärsiviä punaisia kohtaan. Kaikkihan me tiedämme että vankileireillämme heitä kuolee kuin kärpäsiä, mutta sille nyt ei voi mitään. Olosuhteet nyt vain ovat sellaiset.”

Aika ei ollut Sibeliukselle lainkaan helppoa. Erik Tawastsjerna kirjoitti toisesta tapahtumasta kuukautta aikaisemmin: Jääkärikaarti kävi tervehtimässä Sibeliusta Ainolassa ja ojensi hänelle kukkalaitteen. ”Ruusut ilahduttivat häntä mutta piikit muistuttivat, että hän oli joutunut vedetyksi politiikkaan”.

Sibelius merkitsee omaan päiväkirjaansa: ”Kärsin katseista ja tulevaisuuden näkymistä. Pelkään pahinta… Koko Suomi on sodan ts. militarismin merkeissä. Ei minkäänlaista ymmärtämystä sinfonikoiden pyrkimyksiä kohtaan.”

Veijo Meri tiivistää Mannerheim-kirjassaan keskustelun punavankien kohtelusta: Kun koko ajan kiisteltiin siitä, kuka kantoi vastuun, kukaan ei kantanut. Samaan aikaan nälkä ja taudit tappoivat hätkähdyttävän määrän suomalaisia naisia ja miehiä vankileireillä.

Itsenäisen Suomen alkuvuosien hallituksia johtaneet pääministerit tulivat Maalaisliitosta, Edistyspuolueesta tai kokoomuksesta. Toiseksi tasavallan presidentiksi valittiin vuonna 1925 yllättäen Maalaisliiton Lauri Kristian Relander.

Loppuvuodesta 1926 kaatui Kallion 2. hallitus. Porvarilliset puolueet eivät päässeen sopimukseen uudesta hallituksesta. Sellaisen hallituksen muodostaminen, johon olisi kuulunut vasemmistoa ja oikeistoa, ei siihen aikaan kuuloonkaan. Presidentti Relander antoi lopulta hallituksen muodostamistehtävän suurimman eduskuntaryhmän johtajalle Väinö Tannerille.

Tanner sai odotetusti muilta puolueilta kielteisen vastauksen. Relander kehotti jatkamaan ja oli valmis jopa hyväksymään yhden puolueen hallituksen. Relander sanoi Tannerille, että tähänastinen suuntaus on epäterve, kansa oli eripurainen ja vuoden 1918 tapahtumat näyttelivät vieläkin jonkinlaista osaa politiikan käsittelyssä. Se piti saada pois.

Näin muodostettiin Tannerin hallitus. Ulkoministeriksi tuli professori Väinö Voionmaa. Ensimmäistä kertaa hallitukseen tuli nainen, Miina Sillanpää. Hallituksen esitys armahduslaista oli kipeimpiä kysymyksiä. Lopulta äänin 96 - 94 hyväksyttiin esitys, joka armahti ne loputkin, jotka oli tuomittu yksinomaan osanotosta sisällissotaan tai sen yhteydessä tehdyistä rikoksista. Rangaistuksen kärsineille palautettiin kansalaisluottamus.

Presidentti Relanderin sairastuttua toukokuussa 1927 vt. presidentti Tanner otti vastaan puolustuslaitoksen paraatin, johon osallistui myös suojeluskuntien yksikköjä. Asiasta aiheutui kiivasta keskustelua. Tanner sanoi tehneensä virkavelvollisuutensa eikä asia siksi tuottanut hänelle tunnonvaivoja.

Hävittyään presidentin vaalin vuonna 1919 kenraali Mannerheim jäi valtiollisten tehtävien ulkopuolelle. Kari Selén totesi, että Mannerheim oli Suomessa tavallaan ”ulkopuolinen”. Hän oli palannut Suomeen toimittuaan Venäjällä 30 vuotta.  Ainoa ryhmä, johon hän kiinteästi kuului, olivat valkoiset kenraalit.

Sophie Mannerheim, kenraalin sisar, oli ryhtynyt vuonna 1918 avustamaan mm. orvoiksi jääneitä punakaartilaisten lapsia. Hän perusti heille huoltokodin, joka sai nimekseen Lastenlinna. Hän sai veljensä mukaan ajatukseen perustaa valtakunnallinen lastensuojelujärjestö, mikä tapahtuikin vuonna 1920.

Kun järjestö piti ensimmäisen kokouksensa, kenraali Mannerheim avajaispuheessaan kertoi epäröineensä aloitteen ottamista, koska ala oli hänelle vieras. Sophie Mannerheim taas tunsi lastensuojelutyön historian. Se juonsi alkunsa Buurisodan aikaisista kutsunnoista Britanniassa, joissa paljastui karmealla tavalla toisenlainen kuva kansan terveydestä kuin oli luultu. Sophie Mannerheimkin herätti samalla tavoin syrjäseutujen kurjuus.

Mannerheim aloitti pitkän kauden myös myöhemmin Suomen Punaisen Ristin puheenjohtaja. Miten kenraali tuli vallituksi tähän tehtävään?  Aloitteentekijä oli Richard Faltin, Suomen ensimmäinen sotalääkäri. Hän oli aloittanut uransa Krasnoje Selossa Inkerinmaalla.

Venäjän-Japanin sodan sytyttyä vuonna 1904 oli Faltin matkannut ylilääkäriksi Mantsuriaan. Suomalaisilta oli siellä yksi ambulanssi ja kolme sotilassairaalaa. Mukdenin suurissa taistelussa tappiot nousivat 90 000 mieheen.

Eräänä päivänä taistelujen jälkeen Punaisen ristin ambulanssiin ilmestyi korkeassa kuumeessa oleva uupunut, nuori ratsuväen everstiluutnantti. Hän oli Carl Gustaf Mannerheim.  Faltin hoiti Mannerheimin kuntoon.

Kun sama Faltin vuonna 1922 pyysi häntä Punaisen Ristin puheenjohtajaksi, ei Mannerheim katsonut voivansa kieltäytyä.

Mannerheim matkusti Punaisen Ristin tehtävissä myös ulkomailla. Hän osallistui mm. Kansainvälisen Punaisen Ristin kokouksiin Genevessä. Liiton toiminnasta vastasi kaksi toimikuntaa, joista toinen keskittyi rauhan ja toinen sodan aikaan. Mannerheim johti molempia. Hän loi myös sen kenttäsairaalajärjestelmän, joka oli valmiina talvisodan syttyessä. Punainen Risti ei vielä tuolloin ollut nykyinen kansalaisjärjestö. Piiri- ja perusjärjestöt luotiin vasta 1950-luvulla.

Vuonna 1928 Mannerheim teki kaksi aloitetta. Ensinnäkin hän esitti Punaisen Ristin sairaalan perustamista ja lahjoitti pesämunaksi huomattavan summan.

Sairaala valmistui lahjoitusvaroin vuonna 1932. Mannerheim puhui vihkiäisissä ja paikalla oli myös presidentti Per-Erik Svinhufvud.  Mannerheim totesi, että sairaalassa ”koulutetaan mitä pätevimpiä voimia niitä tehtäviä varten, jotka Geneven sopimuksen ylevien periaatteiden mukaan kuuluvat Punaisen Ristin yhdistysten velvollisuuksiin kulkutautien, sodan ja vainon sattuessa”.

Sairaala tunnetaan Töölön sairaalana ja se on osa Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriä.

Toisen aloite koski radioesitelmäsarjan pitämistä. Sen tarkoituksena olisi ”herättää omista, pienistä harrastuksistaan, riidasta ja kiistasta ja levittää heidän keskuuteensa kansalaisrauhaa ja yhteistunnetta”.

Mannerheim jatkoi Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana, vaikka hän joutui päätoimisesti istumaan yleisesikunnassa vuodesta 1931 lähtien.

Mannerheimin säilyneistä tuon ajan julkisista puheista hän piti usean juuri Suomen Punaisen Ristin tilaisuuksissa.

Mannerheim oli siirtynyt Pietariin 20-vuotiaana vuonna 1887 ja palannut sieltä vuonna 1917, jolloin hän oli 50-vuotias. Hänen yhteydenpitonsa Suomeen oli kolmen vuosikymmenen ajan rajoittunut pieneen suomenruotsalaiseen piiriin. Suomen Punaisen Ristin ja lastensuojeluliiton kautta Mannerheim sai monipuolisemman kuvan Suomesta ja suomalaisista. Sillä saattoi olla merkitystä hänen käsityksiinsä ja asenteisiinsa.

Punainen Risti nousi esille vielä sodan jälkeen, kun Suojeluskunnan yliesikunta oli ennen lakkauttamista lahjoittanut omaisuutensa SPR:lle. Siinä meni mukana valtion rahoillakin hankittua omaisuutta. Punainen Risti piti kiinni testamentin kirjaimesta. Kun puolustusvoimien ja SPR:n väliset neuvottelut ajautuivat umpikujaan, haettiin Mannerheimilta vielä apua kompromissin löytymiseen.

Järjestötehtävien ohella hän edusti Suomen valtiota muutamissa kansainvälisissä tapahtumissa. Marraskuussa vuonna 1932 hän osallistui Kustaa Adolfin 300-vuotismuistotilaisuuteen Lützenissa. Siellä Mannerheim esitti Suomen tervehdyksen. Matkalla hän viipyi myös Berliinissä, jossa Suomen lähettiläänä oli Väinö Vuolijoki. Keskusteltuaan kenraalin kanssa Vuolijoki kirjoitti Väinö Tannerille, että Mannerheim on paljon mainettaan parempi ja suositteli, etteivät sosialidemokraatit häntä liikaa moittisi.

Politiikan keskikentälle tähdänneet keskiryhmien hallitukset ja myös sosialidemokraattien vähemmistöhallitus saivat takaiskun suuren laman tunnelmissa vuonna 1929. Politiikan painopiste siirtyi oikealle. Sen ytimenä oli kommunistien vastainen liikehdintä. Svinhufvud palasi ensin pääministeriksi vuonna 1930 ja sen jälkeen presidentiksi. Lapuan Liike repi Timo Soikkasen mukaan rikki orastaneen eheytymisen.

Tunnelmien kireyttä kuvaa se, että vuoden 1933 vaalien alla oikeisto vaati Sosialidemokraattisen puolueen kieltämistä maanpetoksellisen toiminnan vuoksi. Sosialidemokraatit puolestaan vaativat selvitettäväksi IKL:n suhdetta kiellettyyn Lapuan liikkeeseen ja kiinnittämään huomiota IKL:n ja Kokoomuksen suhteisiin.

Tämän vuoksi eheytymiselle jäi vähän aikaa, vain vuodet 1933–1939 ennen sotia.

Mannerheim jätti Eric Heinrichsin mukaan jäähyväiset valkoisen kenraalin roolille vasta 15 vuotta sisällissodan päättymisen. Se tapahtui sodan päättymisen 15-vuotisjuhlassa vuonna 1933. Tuolloin Mannerheim lausui, ettei enää ollut kysyttävä, missä kukin oli ollut vuonna 1918. Yrjö Niiniluoto piti kirjassan Suuri rooli sitä rohkeana yrityksenä menneisyyden likvidoimiseksi.

Kalle Lehmus, joka johti pääesikunnan tiedostusosastoa, julkaisi vuonna 1967 paljon lisää vivahteita tuoneen teoksen Tuntematon Mannerheim. Hänen mukaansa Mannerheim haki 1930-luvulla yhteyksiä Pohjoismaiden sosialidemokraattisiin hallituksiin. Yksi tavoite oli liennyttää jännitteitä Suomessa.
 
Tammikuussa 1935 Mannerheim piti lehdistötilaisuuden, jossa hän korosti pohjoismaisen suuntautumisen välttämättömyyttä.  Lehmuksen mukaan siihen oli kaksi syytä. Ensinnäkin Mannerheim uskoi, että Suomen ankkuroiminen puolueettomien Ruotsin ja Norjan suuntaan vakuuttaisi Neuvostoliiton siitä, ettei Suomella ole pyrkimyksiä olla tukemassa jonkin suurvallan, lähinnä Saksan, mahdollisia sotaisia pyrkimyksiä Neuvostoliittoa vastaan. Toinen syy sisäpoliittinen; se helpottaisi kielirauhan aikaansaamista ja samalla yhteistyö työväenliikkeen hallitsemien maiden kanssa voisi liennyttää ristiriitoja Suomessakin.

Joulukuussa 1935 eduskunta hyväksyikin kannanoton pohjoismaisesta suuntauksesta. Oikeistolle se merkitsi ennen kaikkea puolustuspolitiikkaa, RKP:lle ja sosialidemokraateille myös ulko-, talous- ja kulttuuripolitiikkaa.

Vuonna 1937 Kyösti Kallio valittiin tasavallan presidentiksi. Svinhufvud palasi Luumäelle. Kallio avasi tien punamultayhteistyölle.  Pääministeri A.K. Cajanderin hallitus oli ensimmäinen, jossa vasemmisto ja porvarilliset puolueet olivat yhdessä.

Hallitukseen kuuluivat maalaisliitto, sosialidemokraatit ja osa edistyspuoluetta. Ensimmäinen punamultahallitus oli merkittävä askel kohti kansakunnan eheytymistä. Oikeisto-oppositio puhui ”vuoden 1918 verivirtojen paluusta”.

Toinen tekijä, joka loi pohjaa kansankunnan eheytymiselle, oli vahva taloudellinen kehitys. Se mahdollisti punamultahallituksen reformipolitiikan. Suomen kansantuote kasvoi Euroopan kärkivauhtia vuosikymmenen loppupuolella.

Mannerheimilla ei ollut yhteyksiä tuon ajan suurimpaan puolueeseen sosialidemokraatteihin. Hän kertoo tästä muistelmiensa 2. osassa. Hän toteaa, että hallituksen ns. säästäväisyyskomitean vuonna 1931 muodostivat J.K. Paasikivi, Risto Ryti ja Väinö Tanner. Hän kävi tapaamassa puolustusmääräraha-asiassa Paasikiveä ja Rytiä, mutta ei Tanneria.

Mannerheim kirjoittaa tästä jälkikäteen muistelmissaan. ”Toimitusjohtaja Tanneria, sosialistipuolueen päämiestä, en tuntenut. Vapaussodan aikana oli hänen johtamansa osuusliike Elanto varastoineen muodos-tanut kapinallisten huollon selkärangan ja vuodesta 1919 lähtien hän oli ollut puolustusmäärärahojen vankkumaton vastustaja. Kun minun oi syytä olettaa, että johtaja Tanner ei ollut taipuvainen ottamaan huomioon näkökohtiani, jätin käymättä hänen luonaan.” Tätä Mannerheim muistelmissaan katuu ja sanoo, että jos olisi silloin tuntenut Tannerin niin kuin hänet myöhemmin oppi tuntemaan, hän olisi varmaan yrittänyt, vaikka paljon menestystä hän ei olisikaan voinut toivoa käännyttämistyössä.

Toukokuun lopulla vuonna 1937, Mannerheim järjesti illallisen kotonaan. Illallisvieraiden joukossa olivat myös kaksi ministeriä, Väinö Tanner ja Väinö Voionmaa. Mannerheim oli todennut, että he ovat ensimmäiset sosialidemokraatit hänen kotonaan. Tämä oli 19 vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen.

Tannerin kertoman mukaan Mannerheim yritti päästä keskustelemaan heidän kanssaan kahden, mutta muiden vieraiden vuoksi se ei onnistunut.

Yhden asian Tanner oli kuitenkin merkinnyt muistiin. Kun hän oli kysynyt sodan vaarasta Mannerheimilta, tämä oli vastannut:
Sota on jollain tavalla hiukan samanlainen asia kuin aikoinaan Pietarissa oli Jevropeiskaja Gastinitsa (tunnettu ravintola- ja huvittelupaikka). Ei sinne yleensä varta vasten päätetty mennä, mutta aina sinne vain jollain tavalla jouduttiin”.

Kesäkuun 4. päivänä vuonna 1937 Mannerheim täytti 70 vuotta. Se oli yhdenlainen kansallisen yhtenäisyyden mittari. Juhla oli lähinnä ei-sosialistien juhlapäivä, mutta vasemmistostakaan ei kuulunut juuri soraääniä. Ministeri Hannes Ryömä kuului hallituksen onnitteludelegaatioon ja eduskunnan puhemies Väinö Hakkila luki kansalaisjuhlassa eduskunnan adressin.

Mannerheimin puheiden muuttunut sävy huomattiin myös vasemmalla. Väinö Tanner puhui Naantalissa heinäkuussa 1938 työväen puolesta:
Sen (työväen) mielestä on haihtunut katkeruus sodan voittajaa, valkoista kenraali Mannerheimia kohtaan. Se on päinvastoin antanut tunnustuksen hänen monille miehekkäille lausunnoilleen viime vuosina.”

On tunnettua, että Mannerheimin ja Tannerin näkemykset sodan mahdollisuudesta poikkesivat.

Vuoden 1939 elokuussa Saksa ja Neuvostoliitto, vanhat viholliset, tekivät hyökkäämättömyyssopimuksen. Se vaikutti kuin pommi puolueiden mielipiteisiin. Äärioikeisto ja kommunistit olivat perustelleet politiikkaansa vastapuolella, mutta näin emämaat pettivät kannattajansa.

Väinö Hakkila kirjoitti poleemisesti, että Berliinin-Moskovan sopimus aiheutti ”diktatuurioppien kannattajien” päissä sellaisen ”oikosulun, että todellakin kaikki valot sammuivat. Seurauksena oli todella surkea hämmennys ja aatemaailman romahdus.”

Kommunistien moraaliin vaikuttivat myös syvästi Stalinin Karjalassa toimeenpanemat vainot, joissa huomattava määrä suomalaisia aateveljiä teloitettiin. Äärioikeistolta taas romahti pohja, kun Saksa hyökkäsi Tsekkoslovakiaan. Sen katsottiin kohdistuvan kaikkia pieniä valtioita ja niiden oikeuksia vastaan.

Lehmus sanoi Mannerheimin tehneen omalla auktoriteetillaan kaksi päätöstä, joilla hän yritti nimenomaisesti edistää sovintoa. Ensinnäkin hän päätti lopettaa toukokuun 16. päivänä vietetyn Vapaussodan voitonjuhlan. Talvisota oli osoittanut kansakunnan yhtenäisyyden, eikä enää haluttu viettää julkisesti tapahtumia, jotka herättivät suuressa kansanosassa katkeria muistoja. Sen sijaan ryhdyttiin viettämään kaatuneiden muistopäivää toukokuun 19. päivänä. Päätöksen merkitystä korostaa myös Niiniluoto.

Toiseksi hän laski seppeleen myös punaisten haudoille. Se oli tunnustus myös punaisten puolesta taistelleille tai muuten toimineille siitä, että hekin olivat toimineet vakaumuksensa puolesta tavoitteenaan itsenäinen Suomi. Näin maanpetturuuden leima poistettiin.

Ehkä suurin ja näkyvin sovintoratkaisu oli kuitenkin tammikuun kihlaus 23.1.1940. Tuolloin keskellä talvisotaa työnantajat antoivat julistuksen, jossa he tunnustivat ammattiliitot vastapuoliksi. Osapuolet sopivat, että he vastedes pyrkivät löytämään yhteisymmärryksen neuvotteluteitse.

Tammikuun kihlauksen kätilönä oli K.A. Fagerholm. Mm. Lehmus väittää lisäksi, että Mannerheim ja Rudolf Walden, puolustusministeri ja Yhtyneiden Paperitehtaiden johtaja, olivat keskeisiä taustavaikuttajia.

Runsasta kahta vuotta myöhemmin Mannerheim täytti 75 vuotta. Pienimuotoinen syntymäpäivätilaisuus pidettiin junanvaunussa Immolassa. Syntymäpäivä muistetaan myös siitä, että Hitler yllättäen kävi onnittelemassa Mannerheimia. Tuo keskustelu nauhoitettiin ja nauhaa on paljon käytetty, koska siinä Hitler puhui ”normaalilla” äänellä.

Sitä ennen kuitenkin presidentti ja hallitus olivat esittäneet onnittelunsa ja kertoneet Mannerheimille myönnetystä Suomen marsalkan arvonimestä. Sen jälkeen oli onnitteluvuorossa eduskunta. Puhemiehistö ilmoitti silloin, että eduskunta on päättänyt antaa Mannerheimille oman kodin Helsingistä. Näin Kaivopuiston asunto tuli Mannerheimin omaisuudeksi.

Seuraavana onnitteluvuorossa olivat SAK:n, Metallityöväen liiton ja Puutyöväenliiton edustajat.
He lausuivat SAK:n puheenjohtajan Eero A. Wuoren johdolla seuraavaa:
Työväestö on antanut erityisen arvon Teidän määrätietoisille pyrinnöillenne, jotka ovat tähdänneet etenkin vuoden 1918 tapausten jättämien jälkien poispyyhkimiseen kansamme keskuudesta. Työväestö näkee, että Te näin menetellen olette ollut sen yhteisen rintaman vaikutusvaltainen rakentaja, joka on ollut kansamme viime vuosien taisteluiden onnistumisen perusedellytys.

Mannerheim antoi onnittelulle erityisen arvon. Hän lausui:
Mikään ei ilahduta minua enemmän kuin nähdä täällä luonani edustajia Suomen työväestöstä, joka muodostaa valtavan osan kansamme rakentavasta voimasta. Teidän kaunis tervehdyksenne tuottaa minulle aivan erikoisen ilon ja samalla tyydytyksen nähdessäni siinä todistuksen vuosikymmenien aikaisten unelmieni ja pyrkimysteni toteutumisesta. Suomen työväestön osuus viime vuosien ankarassa kamppailussa, niin hyvin rintamalla kuin kotiseudun tehtaissa ja työpaikoissa on suuren tunnustuksen ansaitseva.” 

Ammattiyhdistysliikkeen jälkeen vuorossa olivat puolustusvoimat, Aseveljien liitto, Mannerheim-ristin ritarit ja Uudenmaan rakuunarykmentti. Ammattiyhdistysliikkeen tervehdys oli heti valtiovallan jälkeen, mikä osoittanee sen suurta merkitystä Mannerheimille.

Mannerheimin muistelmissa on kolme kuvaa syntymäpäivän tapahtumista. Yhdessä ovat presidentti ja puolustusministeri tuomassa valtion onnittelut, toisessa SAK:n lähetystön onnittelut ja kolmannessa mainittu tapaaminen Adolf Hitlerin kanssa junanvaunussa.

Miksi sitten vielä 1960-luvulla vielä Mikkelissä Mannerheimin patsaan sijoittaminen avasi vaikean sisällissodan haavat? Tämä kysymys vaivasi vuosien ajan.

Yksi selitys voi olla Timo Soikkasen antama, johon edellä viittasin. Tutkimustieto kansalaissodasta oli vasta tulossa. Traumat olivat purkamatta. Sen edellytys oli oikea tieto. Tietopohja tuli vasta myöhemmin.

Mutta jotain vielä enemmän Mikkelin tapahtumiin täytyi liittyä.

Isäni Eino Liikanen syntyi vuonna 1925, joten hän ehti rintamalle jatkosodan aikana. Muistan kysyneeni häneltä kahdesti, ketä hän oli äänestänyt. Ensin vuonna 1958 eduskuntavaaleissa. Hän kertoi äänestäneensä Mikkelin vaalipiirissä ehdokkaana ollutta A.F. Airoa, vaikenevaa kenraalia. Vuoden 1962 presidentinvaaleissa hän äänesti Urho Kekkosta.

Vuonna 1964 hänet pyydettiin parin läheisen ystävän toimesta sosialidemokraattien ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin. Hän tuli valituksi Mikkelin kaupunginvaltuustoon samana syksynä.

Ensimmäisellä kaudella tuli valtuuston käsittelyyn Mannerheimin patsaan sijoituspaikka. Asiasta tuli suuri kiistakysymys. Kysyin isältä, kuka valtuustoryhmän päätöksenteossa oli ratkaisevassa asemassa siinä, että patsas ei tullut hallitustorille vaan Suur-Savon aukiolle. Hän mainitsi vain yhden nimen, Maire Haapasalo. Hän arvosti Maire Haapasaloa tämän yleissivistyksen ja sanavalmiuden vuoksi.

Mikä oli Mairen Haapasalon yhteys kansalaissodan tapahtumiin? Pitkään askarruttaneeseen kysymykseen sain vastauksen neljä vuotta sitten. Sain yhteyden Maire Haapasalon poikaan, ylilääkäri Hannu Haapasaloon, joka asuu ja työskentelee Tampereella. Hänen kanssaan käymäni keskustelu ja sen pohjalta tehty käynti Kansallisarkistossa toi vastauksen.

Hannu Haapasalo kertoi, että hänen äitinsä, Maire Haapasalo, os. Virta oli kotoisin Tampereen Aitolahdelta. Mairen isä, Kaarlo Virta oli Aitolahden Työväenyhdistyksen sihteeri, joka ei osallistunut aseelliseen toimintaan sisällissodassa.

Tampereen valtauksen aikoihin hän joutui kuitenkin vaimonsa Hiljan ja viiden lapsensa kanssa pakenemaan Tampereelta. Heidät pidätettiin matkalla ja koko perhe siirrettiin Fellmanin pellolle Lahteen järjestetylle vankileirille. Maire oli lapsista nuorin, tuolloin vasta 2-vuotias.

Parin päivän kuluttua äiti ja lapset vapautettiin, mutta isä vietiin Tammisaareen. Tammisaaren vankileirille siirrettiin punakaartilaisia ja sosialidemokraattien puoluetoimintaan osallistuneita.
Kansallisarkiston valtiorikosoikeuden pöytäkirjoista sitten löytyi Kaarlo Virtaan liittyvä asiakirja. Aitolahdelta kotoisin oleva Kaarlo Virta, Maire Haapasalon isä, tuomittiin 21. päivänä elokuuta 1918 valtiorikosoikeuden Lappeenrannan osastossa avunannosta valtiopetokseen. Tuomio oli 8 vuotta kuritushuonetta. Sen jälkeen hänet tuomittiin vielä menettämään kansalaisluottamus 12 vuodeksi. 
Kesällä 1918 Tammisaaren punavankileirillä oli lähes 9000 vankia.  Heistä melkein 3000 - joka kolmas - kuoli nälkään tai tauteihin ensimmäisenä talvena. Kaarlo Virta selvisi tuosta kuoleman aallosta.

Hänet armahdettiin tammikuussa vuonna 1920. Perhe muutti Tampereen Tammelaan, jossa Virta jatkoi työtä kirvesmiehenä. Perheeseen syntyi kuudes lapsi, Mairen nuori sisar, joka menehtyi pian syntymänsä jälkeen.

Isän tuomiosta eikä vankileiriajasta lasten kuullen puhuttu. Kipeistä kokemuksista vaiettiin.
Maire ja Kalervo Haapasalo muuttivat vuonna 1999 takaisin Tampereelle.  Maire Haapasalo elää edelleen ja täyttää tänä vuonna 100 vuotta.

Lopuksi vastaukseni alussa esittämiini neljään kysymykseen.

Miten eheytyminen oli mahdollista? Kansakunnan sovintoprosessi alkoi asteittain kansalaissodan jälkeen. Siinä olivat aktiivisia maalaisliitto, johtajinaan Santeri Alkio ja Kyösti Kallio ja edistyspuolue, jonka ehdokas K.J. Ståhlberg toimi myös ensimmäisenä presidenttinä. Sosialidemokraattien osuus oli luonnollinen.

Lapuan liike pysäytti kehityksen. 1930-luvun jälkipuoliskolla kansallinen eheytyminen vauhdittui uudelleen. Muodostettiin ensimmäinen hallitus, jossa porvarilliset puolueet ja sosialidemokraatit olivat yhteistyössä. Sen työtä helpotti vahva talouskehitys. Lopulta maailmanpolitiikan tapahtumat romahduttivat pohjan ääriaineksilta.

Entä mikä oli Mannerheimin osuus?  1920-luvulla hän oli ennen kaikkea valkoisten kenraali. Hän jakoi kansan. Tilanne muuttui asteittain 1930-luvulla. Mannerheimista tuli vuonna 1931 puolustusneuvoston puheenjohtaja, joka tulisi toimimaan ylipäällikkönä mahdollisen sodan aikana. Vuonna 1933 hän jätti jäähyväiset roolilleen valkoisena kenraalina, kuten edellä todettiin. 1930-luvun puolivälistä lähtien hän puhui pohjoismaisen suuntauksen puolesta. Se taas edellytti yhteyksiä muita pohjoismaita johtaneisiin sosialidemokraattisiin hallituksiin. Sen jälkeen hän varovaisesti, mutta johdonmukaisesti teki toimenpiteitä eheytyksen puolesta. Joukossa oli myös rohkeita ratkaisuja, joihin kenenkään muun arvovalta ei olisi riittänyt. Tärkeimmät tulivat sodan aikana.

Miksi kansalaissodan haavat pysyivät auki niin pitkään myös sodan jälkeen? Olen samaa mieltä Timo Soikkasen kanssa siitä, että vasta Jaakko Paavolaisen töistä alkanut tutkimusten sarja on tuonut tietopohjaa sisällissodille ominaisten huhujen ja kauhukertomusten tilalle.   Se työ alkoi kovin myöhään, vasta 50 vuotta kansalaissodan jälkeen.

Miksi asia oli niin kipeä vielä 1960-luvun lopulla esimerkiksi Mikkelissä, vaikka se ei ollut taistelujen keskuksia? Ihmiset, jotka menettivät lähimpiään tai joutuivat suuresti kärsimään sisällissodan uhreina, ovat asia erikseen. Heistä monet katsoivat joutuneensa kokemaan kohtuutonta epäoikeudenmukaisuutta. Tutkimuksen valossa kiistatta niin usein olikin. Sitä kokemusta voi vain aika lievittää, jos sekään. Eikä ulkopuolinen pysty tuomariksi.