Siirry sisältöön

Pääjohtaja Erkki Liikanen
Suomen Pankki
Mauno Koivisto talousmiehenä ja päättäjänä
Mauno Koiviston perintö kantaa -juhlaseminaari 25.11.2017, Helsinki

Mauno Koivisto talousmiehenä ja päättäjänä

Elokuussa 1967, kaksi kuukautta ennen Suomen Pankin pääjohtaja-nimitystä, pääministeri otti asian esille SDP:n puoluetoimikunnassa. Keskustelusta on laadittu tiivis pöytäkirja:

Rafael Paasio puuttui Suomen Pankin johtajakysymykseen todeten, että siihen joudutaan pian ottamaan kantaa. ”Meillä ei ole omaa ehdokasta, esillä ovat olleet Karjalainen, Rossi ja Aura.

Auran ehdokkuus liittyy enemmänkin Helsingin kaupungin johtajakysymykseen, eikä (Teuvo) Aura itse ole SP:stä kiinnostunut. Karjalainen taasen itse sanoo, että se on hänestä yhdentekevää.

(Veikko) Kokkola (pankkivaltuuston puheenjohtaja) ilmoitti tänään aamulla keskustelleensa (Klaus) Wariksen (Suomen Pankin pääjohtaja) kanssa, joka jälleen ilmoitti valittelunsa siitä, ettei Koivisto ole halukas. Suomen Pankin piirissä katsotaan, että Rossi olisi seuraava ehdokas Koiviston jälkeen. Wariksen käsityksen mukaan Karjalaiselle tulisi vaikeuksia, sillä Rossi lähtisi välittömästi pois, mikäli valittaisiin Karjalainen, joka ei ole koskaan pankkia hoitanut, eikä siihen pystyisi. 

(Olavi) Lindblom palasi vielä Koivistoon, josta kertoi Kekkosen sanoneen, että eikö nyt suuri puolue halua yhtä miestä järjestykseen. Lindblom tiesi, että Waris oli Koiviston kannan kuultuaan keskustellut Karjalaisen kanssa ja sanonut, että Karjalaisen pitäisi vahvimpana ehdokkaana alkaa perehtyä pankkiasioihin ja lähteä kiertämään maailman pankkipiirejä suhteiden luomiseksi. Karjalainen oli ilmoittanut olevansa siihen itse suostuvainen, mutta kertoinut myöhemmin, että puolue ei sitä salli. Lindblom korosti, että pitäisi vielä kerran keskustella Koiviston kanssa. 

Paasio palautti mieleen, että asiasta vakavasti keskusteltiin, kun Elannon toimitusjohtaja valittiin, jolloin Koivisto oli asettanut Elannon etusijalle. (Veikko) Helle huomautti, että osuuskaupan hoitajaksi oli helpompi saada sosiaalidemokraatti kuin Suomen Pankin johtajaksi. Hän kannatti vielä keskusteluja Koiviston kanssa.

 (Erkki) Raatikainen heitti esille nimen prof. Jouko Paunio, joka oli ollut Suomen Pankin tutkimuslaitoksessa ja on sosiaalidemokraatti. Mikäli Rossi nimitetään pääjohtajaksi, tulisi vapautuvalle johtajan paikalle ottaa Paunio huomioon, joskin Viitakin tulisi kysymykseen. (Pentti) Viita kertoi Rossista, jonka alaisena hän oli monta vuotta ollut, että tämä ei ole taistelija, mutta valmis sovitteluun…  ..Puoluetoimikunta päätti, että vielä keskustellaan Koiviston kanssa ja palataan sen jälkeen asiaan uudestaan ”.

Kaksi kuukautta myöhemmin keskustelu Klaus Wariksen seuraajasta käytiin Suomen Pankin pankkivaltuustossa. Mauno Koivisto oli luopunut lopulta Elannosta ja antanut suostumuksensa. 

Neuvotteluissa päädyttiin kahteen pääehdokkaaseen: valtiovarainministeri Mauno Koivistoon ja ulkoministeri Ahti Karjalaiseen. Karjalainen oli ollut vuosikymmenen pankin johtokunnassa, siitä kuitenkin suurimman osan virkavapaalla ministerin tehtävissä. Kokoomuksen Tuure Junnila vastusti molempia ehdokkaita poliittisina ja esitti heidän sijaansa johtokunnassa toiminutta tohtori Reino Rossia pääjohtajaksi. 

Sen jälkeen puheenjohtaja Veikko Kokkolan ehdotuksesta tehtiin erikoinen äänestysjärjestys. Ensin äänestettiin Karjalaisen ja Rossin välillä, ja voittaja asetettiin Koivistoa vastaan. Karjalainen pudotti Rossin. Sen jälkeen lopullisessa äänestyksessä Koivisto voitti Karjalaisen äänin 5–3, yhden jäsenen äänestäessä tyhjää. Koiviston puolesta äänesti pankkivaltuuston vasemmistoenemmistö; keskustalaiset jäsenet äänestivät Karjalaista ja Junnila pidättäytyi. Presidentti Kekkonen nimimerkki Liimataisena antoi Suomen Kuvalehdessä tuen Koiviston nimitykselle, koska se auttaisi tulopoliittista ratkaisua, ”devalvaation jälkihoitoa”. 

Mauno Koivistolla oli myös pankkitausta. Hän oli tehnyt väitöskirjansa sosiologiasta ja professori Esko Aaltonen oli pyytänyt Koivistoa assistentikseen Turussa.  Hänestä ei tullut assistenttia. Tyttären nimi on kuitenkin peräisin tästä työnimikkeestä. Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Joonas Laherma pyysi Koiviston Helsingin Työväen Säästöpankin johtajaksi vuonna 1957. Koivisto oli jo saanut määräyskirjan assistentin virkaan, mutta vastasi siihen epäröinnin jälkeen ei ja lähti Helsinkiin. 

Suomen Pankissa tutkimusosastolla työskennellyt Timo Helelä oli sekä Tellervo että Mauno Koiviston ystävä Turusta. Helelä kutsui Koiviston ns. O-ryhmään, johon kuuluivat monet ajan nuoret ekonomistit mm. Erkki Laatto, Jussi Linnamo, Olavi Niitamo, Jouko Paunio ja Jaakko Lassila. O-ryhmäläiset toimivat enimmäkseen Suomen Pankissa ja Tilastokeskuksessa. Ryhmästä tuli Koivistolle tärkeä yhteisö. Näin Koivisto oli ollut lähellä Suomen Pankin ekonomisteja jo vuosikymmenen ennen pääjohtajakauttaan. 

Jaan esitykseni tästä eteenpäin neljään osaan. 

  1. Mitkä olivat suuret talouskysymykset Koiviston pääjohtajakaudella?
  2. Koivisto siirtyi kaksi kertaa Pankista pääministeriksi. Mikä oli puheenjohtajien Rafael Paasion ja Kalevi Sorsan osuus tässä?
  3. Miten Suomen asema Euroopassa muuttui Koiviston presidenttikaudella?
  4. Koivisto asettui arkistoineen presidenttikauden jälkeen Suomen Pankkiin. Mitä jälkipolvet saivat?

 

1. Mitkä olivat suuret talouskysymykset Koiviston pääjohtajakaudella?
 

  1. Liinamaa-sopimukset, UKK-sopimus, tulopolitiikka
  2. Dollari irrotettiin kultakannasta vuonna 1971. uusi rahalaki hyväksyttiin vuonna 1977 
  3. 1970-luvun energiakriisi, hidas kasvu ja korkea inflaatio 
  4. Ulkoisen tasapainon ongelmat. Suomen IMF-ohjelma vuonna 1975. 
  5. Korkopolitiikka palasi keskuspankin arsenaaliin.

Edellä todettiin Kekkosen perustelleen Koiviston valintaa tämän mahdollisuuksilla tukea maltillista tulopolitiikkaa. Tulopoliittista ajattelua olivat Suomeen tuoneet juuri mainitut Timo Helelä ja Jouko Paunio Suomen Pankissa. Talousneuvosto tilasi heiltä vuonna 1965 selvityksen. Helelä ja Paunio kirjoittivat, että ”menestyksellisen työllisyyspolitiikan ehdottomana edellytyksenä Suomessa on, että työllisyyspolitiikan rinnalla harjoitetaan johdonmukaista tulopolitiikkaa.” 

Liinamaa I -sopimus syntyi maaliskuussa 1968 ja Liinamaa II -sopimus seurasi syksyllä 1969. Nämä olivat menestyksellisiä. Joulukuussa 1970 solmitusta inflatorisesta UKK-sopimuksesta lähtien tilanne heikkeni. 

1970-luvulla koettiin kansainvälisen valuuttakurssijärjestelmän romahdus, joka veti myös Suomen markan mukaansa. USA kävi sotaa Vietnamissa ja sen valtiontalouden alijäämä kasvoi myös kotimaisista syistä. Kultaa virtasi ulos USA:sta ja epävarmuus lisääntyi. 

Elokuussa 1971 presidentti Nixon ilmoitti, että dollari irrotetaan kullasta. Kansainvälinen maksuliike pysähtyi, ja valuuttakurssit alkoivat vaihdella. Se ajoi Suomen Pankin johtokunnan vaikeiden valintojen eteen. Seuratako dollaria, vai oliko haettava uusi kiintopiste markan arvolle? Aluksi markka seurasi heikkenevää dollaria, mikä jäi pitkään vaivaamaan Koivistoa. Vuonna 1973 pankin johto päätti ryhtyä seuraamaan ulkomaankaupan kannalta tärkeistä valuutoista koottua indeksiä, eräänlaista valuuttakoria. 

Vuonna 1977 hyväksyttiin uusi rahalaki. Sen mukaan hallitus päätti Suomen Pankin esityksestä ne rajat, joissa valuuttaindeksi voisi vaihdella. Suomen Pankin tehtävänä oli huolehtia, että vaihtelu pysyi noissa rajoissa. Mauno Koivisto oli tarkka valtioneuvoston ja Suomen Pankin työnjaosta. 

Mauno Koivisto oli Suomen Pankin pääjohtajana 1970-luvun, jolloin talouden kasvuodotuksia jouduttiin korjaamaan radikaalisti alaspäin sekä globaalisti että Suomessa. 

Aivan 1970-luvun alku oli vielä nopean kasvun ja korkean työllisyyden aikaa.  Sitten kasvu taittui. Käännekohta oli ensimmäinen öljykriisi syksyllä 1973. Maailma ajautui stagflaatioon, aiempaa hitaamman kasvun ja nopeamman inflaation aikaan. 

Kesti aikansa ennen kuin muutosten ymmärrettiin olleet rakenteellisia. Paluuta vanhaan kasvuvauhtiin ei ollut. Ensimmäisen öljykriisin jälkeen, vuonna 1974, Helsingin Sanomat järjesti ennustekilpailun, jossa talouselämän vaikuttajia pyydettiin vapaalla kädellä piirtämään seuraavien vuosien BKT-käyrä.  Koiviston käyrä oli erilainen kuin muiden. Hän ennusti edessä olevan pitkän ja syvän taantuman. 

Koivisto oli ensimmäisiä, jotka näkivät, että maailma oli muuttunut. Hän oli puhunut öljyvarojen supistumisen vaikutuksesta jo vuotta aikaisemmin. 

Miksi näin?  Yksi syy oli, että Mauno Koivisto oli seurannut Rooman klubin keskustelua kasvun rajoista jo ennen energiakriisiä. Hän tunsi Pentti Malaskan, turkulaisen professorin, joka oli Rooman klubin jäsen. Koivistosta tuli Rooman klubin kunniajäsen. 

1970-luvun taantumasta tuli vielä Koiviston ennustamaa syvempi ja pitempi, mutta pessimistin maine Koivistolle jäi. Kansalaiset aistivat, että Koivisto ei pyrkinyt ainakaan mielistelemään, vaan kertoi asiat niin kuin ne olivat. Sitä pidettiin hänen kansansuosionsa yhtenä tärkeänä syynä. 

Valtiovarainministerinä Koivisto kamppaili valtion velkaantumisen kanssa. Pääjohtaja Koiviston pääongelmana oli vaihtotaseen alijäämä, Suomen kansantalouden velkaantuminen. Ongelmat kärjistyivät 1970-luvun puolivälin jälkeen ja Suomi ajautui vaihtotasekriisiin. 

Vaihtotasekriisin ratkaisemisessa turvauduttiin lopulta Kansainvälisen valuuttarahaston tukiluottoon ja siihen liitettyyn tiukkaan talousohjelmaan. Kekkonen julisti kansallisen hätätilan, jota ratkaisemaan muodostettiin Martti Miettusen hätätilahallitus. Talouden tasapainottaminen oli kivulias prosessi. 

Muistan hyvin, kun nuorena kansanedustajana ja tuoreena maisterina kysyin Koivistolta eduskuntaryhmän kokouksessa tunnettuja akateemisia ekonomisteja seuraten: ”Vaihtotasetta pitää tasapainottaa, mutta eikö hitaampi aikataulu olisi talouskasvun ja työllisyyden kannalta parempi?”  Koivisto ei pitänyt kysymyksestäni lainkaan. Hän tuohtuneena piti minun kuuluvan kirjat lukeneisiin nuoriin, jotka eivät ymmärtäneet talouspolitiikan realiteetteja. 

Myöhemmin ymmärsi keskustelun taustaa paremmin, kun luin Jouko Paunion puheen Tieteen päivillä 1977, jossa hän — vanha ystävä — arvosteli voimakkaasti Koiviston politiikkaa. 

Inflaation kiihtyessä 1970-luvulla korkopolitiikan käyttö tuli ajankohtaiseksi. Mutta koronkorotusten ajaminen läpi pankkivaltuustossa oli vaikeaa. Klaus Wariksen aikana se ei onnistunut kertaakaan. Mauno Koivisto yritti usein. Esityksiä vedettiin ensin takaisin, ja sitten puolitettiin, mutta peruskorkojen muutokset palautuivat keskuspankkipolitiikan välineiksi. 

Kun Mauno Koivisto tuli pääjohtajaksi, pankin johtokunnassa oli sekä Aarre Simonen, TPSL:n todellinen johtaja, että Ahti Karjalainen, joka oli keskustan keulahahmo myös pankkivuosinaan. Vaatimus keskuspankin johtokunnan itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta oli eri valossa kuin nykyisin. 

Ei Mauno Koivistokaan pitäytynyt yksin keskuspankin perustehtävissä. Tästä pari esimerkkiä. Koivisto oli tunnetusti hyvin perehtynyt sosialismin ja sosialidemokratian teoreetikkoihin. Vuonna 1970 esitettiin Helsingin kaupunginteatterissa Kalle Holmbergin ohjaama Berliini järjestyksen kourissa. Näytelmä kertoi Berliinistä vuonna 1919, jolloin sosialidemokraattinen puolustusministeri Gustav Noske kukisti kommunistien vallankaappausyrityksen. Näytelmä aiheutti suurta kohua ja myös innostusta radikaalivasemmistossa. Mauno Koivistoa se otti sydämelle ja hän kirjoitti kaksiosaisen arvostelun siitä Suomen Sosialidemokraattiin lokakuussa 1970. 

”Entä minkälainen oli tilanne v. 1919 työnväenliikkeen kannalta ja minkälainen vastakkainasettelu vallitsi? (Valitettavasti minulla on viime vuosina ollut kaikenlaista muuta puuhaa, mikä on häirinnyt teoreettisia harrastuksiani, joten en nyt voi nopeasti aikaansaada mitään täsmällisempää tekstiä)”. 

Suurimman eron näen suhtautumisessa valtaan: sosialidemokraatit pyrkivät poliittiseen valtaan, mutta ovat valmiit jakamaan sen. Kommunistit ovat ilmoittaneet pyrkivänsä valtaan siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että valtaa ei sitten jaeta kenenkään kanssa.” 

Arvostelussa mainittuja henkilöitä olivat: Hannu Taanila, Eetu Salin, V.I. Lenin, Karl Kautsky, Eduard Bernstein, Rosa Luxemburg, Daniel Cohn – Bendit ja Lev Trotski”. 

Toinen esimerkki: Koivisto kirjoitti ja puhui usein vasemmiston yhteistyöstä myös pääjohtaja-aikanaan. Hänen Väärää politiikkaa -kirjansa viimeinen artikkeli on otsikolla Eteenpäinmeno. 

Se on päivätty 1.5.1976.  

Meitä on kehotettu kantamaan toinen toisensa taakkaa. Se on oikea ja vanhurskas asia. Mutta näissä nykyisissä oloissa käy helposti sillä tavalla, että se, jonka taakkaa kannetaan, vielä itse kiipeää taakan päälle.” 

Muistikuvani puheesta oli värikkäämpi: ”Kun palasimme vaikeasta tehtävästä rintamalla, kaveri väsyi ja pyysi, ottaisitko reppuni? Otin repun. Sitten menimme taas eteenpäin ja hän pyysi: Ottaisitko kiväärini? En jaksa enää. Otin myös kiväärin. Jatkoimme taas matkaa. Sitten hän uupui uudelleen ja kysyi: Saisinko nousta selkääsi? Olen ihan poikki. Se oli liikaa.” 

Muistan hyvin puheen. Se oli Mauno Koiviston vappupuhe Mikkelin kirkkopuistossa vuonna 1976.  Olin siellä avauspuhujana. Ingvar Carlsson on myös käynyt Mikkelissä, Boråsin kummikaupungissa. 

Hallituksen ja Suomen Pankin yhteiselo ei ollut aina auvoista. Kriittistä oli kevättalvella 1978.  Tilanne kärjistyi helmikuussa tapahtuneen devalvaation ja sitä seuranneen hallituksen eronpyynnön yhteydessä. 

Sorsa piti myöhemmin SDP:n puolueneuvostossa huomiota herättäneen puheen. Hän sanoi Suomen Pankin itsenäisyyden ja hallituksen johtoaseman välillä olevan sellaisen ristiriidan, että Suomi kasvattaa povellaan kaksipäisen talouspolitiikan käärmettä.” 

Mitä oli tapahtunut? Suomen Pankki ja sen pääjohtaja Mauno Koivisto tekivät devalvaation tavalla, joka pani hallituksen tapahtuneiden tosiasioiden eteen. 

Norja oli devalvoinut kruununsa helmikuun 10. päivänä vuonna 1978. Se oli perjantai. Tämä ajoittui vuoden 1978 valitsijamiesvaalien ja valitsijamiesten kokouksen väliseen aikaan. Vaalit oli pidetty tammikuussa ja valitsijamiehet oli kutsuttu koolle keskiviikoksi 15.2.2010.  Urho Kekkosen vaaliliitto oli saanut 259 valitsijamiestä. Ajan henkeen kuuluu, ettei tulosta juuri ihmetelty. 

Sunnuntaina 12. päivänä helmikuuta pääjohtaja Mauno Koivisto ilmoitti televisiossa, että Norjan kruunun devalvointi vaikutti myös Suomen markan asemaan. Ilmoituksen jälkeen perääntyminen oli mahdotonta. Pääministeri Kalevi Sorsalle Koivisto ehdotti markan devalvointia 8 prosentilla. Tämä olisi ollut jo peräti kolmas Suomen markan devalvaatio 12 kuukauden sisällä. 

Sorsan II hallitus oli vuonna 1977 aloittanut elvytyspakettien sarjan. Ennen Norjan devalvaatiota hallitus oli päättänyt kolmannesta elvytyspaketista. Hallituksen johto pyrki irti inflaatio-devalvaatiokierteestä. Ammattiliitot olivat osallistuneet pakettiin suostumalla jo sovittujen palkankorotusten lykkäämiseen sillä perusteella, että devalvaatio niin vältettäisiin.

Devalvaatioon ajautuminen oli hallitukselle hyvin kiusallista. Toisaalta Koivisto näki devalvaation ainoana nopeasti vaikuttavana keinona lopettaa valuuttamarkkinoilla vallinnut, markan kurssiin kohdistuva epäluottamus. 

Suomen Pankin päätöksellä valuuttamarkkinat pysyivät kiinni koko presidentinvaaliviikon. Päivää sen jälkeen, kun presidentti Kekkonen oli valittu 5. kerran, Suomen Pankki teki valtioneuvostolle muodollisen esityksen markan devalvoimiseksi 8 prosentilla. Devalvaation suuruudesta ei etukäteen oltu päästy sopimukseen hallituksen kanssa. 

Sorsan II. hallituksen piti joko hyväksyä tai hylätä ehdotus. Hallituksen enemmistö hyväksyi pankin esityksen äänin 8-4, mutta pääministeri ja valtiovarainministeri Paul Paavela äänestivät vastaan. Tilanne oli poikkeuksellinen. 

Pääministeri Sorsa esittikin hallituksen eronpyynnön.  Uusi hallitus nimitettiin pian samalle pohjalle. Se oli Sorsa IIb. 

Suomen Pankin 175-vuotisjuhlassa, kahdeksan vuotta episodin jälkeen, pääministeri Kalevi Sorsa sanoi, että siinä missä valtiovallan edustajat olivat selvittäneet keskuspankille talouspoliittisia suunnitelmiaan, oli ”keskuspankkimme kääriytynyt kahisevaan mystiikkaansa”.  

”Eipä silti, salaperäisyys näyttää olevan keskuspankkien helmasynti kaikkialla”, hän jatkoi, ja siteerasi Bank of Englandin legendaarista pääjohtajaa Montagu Normania, jonka tunnuslauseena oli ”Never apologise, never explain”: älä pyydä anteeksi, äläkä selitä. 

Noin poliittinen päättäjäkin toimisi, jos vain voisi”, päätti Sorsa. 

Miltä näyttävät jännitteet tämän päivän valossa?  Keskuspankin asema on muuttunut, olemme osa Euroopan keskuspankkijärjestelmää. Valuuttakurssit kelluvat. Keskuspankille on annettu itsenäisyys selkeän mandaatin, hintavakaustehtävän hoitamisessa. 

Kun keskuspankkien itsenäisyyttä on vahvistettu, samalla niiltä edellytetään avoimuutta ja tilivelvollisuutta. Rahapolitiikan tehokkuutta myös lisätään onnistuneella viestinnällä. 

Mauno Koivisto oli pääjohtajan virassa 14 vuotta ja kuukauden. Kolmesti hän oli virkavapaalla ja tehtävä jäi sijaisten, Reino Rossin, Aarre Simosen tai Ahti Karjalaisen hoidettavaksi. Nettomääräisesti Koivisto oli pääjohtajana 8 vuotta 10 kuukautta.

 

2. Koivisto siirtyi kaksi kertaa pankista pääministeriksi. Mikä oli puheenjohtajien Rafael Paasion ja Kalevi Sorsan osuus?

Vuosi 1968. Mauno Koivisto ehti olla pääjohtajana vain 80 päivää, kun hänestä tuli uudelleen pääministeri.  Miten se oli mahdollista? Rafael Paasion enemmistöhallitus oli aloittanut vuoden 1966 vaalien jälkeen.  SDP palannut hallitukseen kahdeksan vuoden tauon jälkeen ja SKDL ensi kertaa sitten 1940-luvun.  Odotukset olivat suuret ja niin myös pettymys.

Vuoden 1968 presidentinvaalien jälkeen Rafael Paasion vastainen oppositio halusi syrjäyttää hänet puolueen puheenjohtajan tehtävistä. Keinoksi keksittiin, että pääministerin ja puheenjohtajan tehtävät pitää erottaa. Paasio valitsi monille yllättäen puheenjohtajan tehtävän. Näin oli valittava uusi pääministeri.

Keskustelu velloi pari viikkoa. Sitä johtivat Paasion vastustajat. Helmikuussa oltiin lopulta päätymässä nimittämään Koivisto pääministeriksi. Puoluesihteeri Erkki Raatikainen oli käynyt pääministerin henkilöstä keskustelua myös Kekkosen kanssa. Kekkonen puolestaan kirjoitti Koivistolle kirjeen, jossa hän kehotti tätä suostumaan.

Koivisto vastasi, ettei ollut käytettävistä kahdesta syystä. Ensinnäkin puolue halusi nimenomaan siirtää hänet sivummalle Suomen Pankkiin. Toiseksi hän piti Paasion syrjäyttämisperusteita asiattomina.

Veikko Helle soitti 27.2.1968 eduskuntaryhmän puheenjohtajana Koivistolle ja kertoi siellä päätetyn, että hänestä tulisi pääministeri.  Kun Helle kysyi Koiviston mielipidettä asiasta, Koivisto puolestaan kysyi Paasion ajatuksia pääministerikysymyksestä.  Helle ei niistä tiennyt, ja näin Koivisto puhui itse puhelimessa Paasion kanssa ja jätti samalla asian tämän harkintaan. Jos Paasio tulisi siihen tulokseen, että Koiviston pitäisi ryhtyä pääministeriksi, Koivisto oli siihen valmis.

Paasio oli pitänyt Koiviston kannan kotvan omana tietonaan ennen kuin ilmoitti sen ryhmälle. ”Paasio oli saanut oman osittaisen hyvityksensä”, totesi Koivisto muistelmissaan. Mauno Koivisto saavutti menettelyllä kaksi asiaa: Hän vahvisti puheenjohtaja Paasion asemaa yleensä ja lisäksi omaa asemaansa suhteessa ehdottajiin.”

Lopulta Koiviston hallitukseen tuli peräti puolet Suomen Pankin johtokunnasta, Koiviston lisäksi Ahti Karjalainen ja Aarre Simonen.

Pankin vt. pääjohtajaksi tullut Reino Rossi paheksui hallituksen ja johtokunnan päällekkäisyyttä ja piti sitä pankin itsenäisyyden kannalta vaarallisena. Suomen Pankin historian mukaan taustalla oli ilmeisesti myös ajatus saada Koivisto eroamaan pääjohtajan paikalta. Rossi olisi itse ollut varteenotettava ehdokas tilalle.

Vuoden 1979 vaaleissa SDP kärsi vaalitappion, mutta säilyi suurimpana puolueena. Puheenjohtaja Kalevi Sorsa olisi halutessaan voinut jatkaa pääministerinä.  Hän oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että nyt oli Koiviston vuoro ryhtyä pääministeriksi. Sorsa perusteli ratkaisua lähipiirilleen seuraavilla presidentinvaaleilla. Sorsa puhui asiasta myös presidentti Urho Kekkoselle, joka vielä uudelleen tarkisti, oliko Sorsa tosissaan. 

Mauno Koivisto nimitettiin pääministeriksi toukokuussa 1979. Presidentti Urho Kekkonen jäi ensin sairauslomalle ja erosi sitten syksyllä vuonna 1981. Koivisto siirtyi pääministerin tehtävästä ensin vt. presidentiksi ja sitten vaalien voittajana presidentiksi.

 

3. Presidentti Mauno Koiviston kaksi kautta. Miten muuttui sisäpolitiikka? Miten Suomen asema Euroopassa?

Mauno Koivisto oli vuosien ajan ihmetellyt, miksi hallitukset eroavat kesken kauden ja eduskunta hajotetaan.  Koivisto sanoo myös muistelmissaan, että syyt, joilla Kekkonen hajotti eduskunnan kahdesti 1970-luvulla, jäivät hänelle hämäriksi.

Presidentti Mauno Koivisto muutti tämän. Kun vaalit oli pidetty, muodostettiin enemmistöhallitus, joka istui koko vaalikuntakauden. Eduskuntaa ei myöskään hajotettu. Koiviston vakiinnuttamaa käytäntöä ovat hänen seuraajansa noudattaneet ja lainsäädäntöäkin on muutettu.

Holkerin hallituksen muodostaminen vuonna 1987 aiheutti paljon keskustelua. On puhuttu presidentin ”runnaamisesta”. Mauno Koivisto antaa muistelmissaan asialleen paljon tilaa, peräti 40 sivua. Sivuilla on useita kahdenkeskisiä keskusteluja hänen kanssaan prosessin aikana. En silloin tiennyt, että myös puhelinkeskustelut olivat nauhalla. Ennen kirjan ilmestymistä hän toki siitä mainitsi ja sanoi, ettei niitä ole lainattu ”pahassa tarkoituksessa”.

Runnasiko Koivisto? Miten hän vaikutti?  Vaalien jälkeen oli erikoinen tilanne. Suurin puolue SDP oli kärsinyt tappion, mutta säilyi selvästi suurimpana. Voimakas mielipide puolueen sisällä halasi kuitenkin oppositioon. Väyrysen johdolla oli taas tehty kassakaappisopimus porvarihallituksen muodostamiseksi.

Miten Koivisto toimi? Hän ei hyväksynyt muiden kattamaa pöytää, vaan asetti itse järjestyksen tapahtumien kululle. Ensin muodostajaksi nimitettiin Harri Holkeri, joka ei ollut kassakaappisopimuksen allekirjoittajia. Sitten hän asetti Holkerin mandaatissa vaihtoehdot järjestykseen: Ensin selvitetään SDP-kokoomus-hallitusvaihtoehto, sitten porvarillisten puolueiden hallituspohja ja lopuksi kokoomuksen vähemmistöhallitus.

Tämän mukaan edettiin. Jos SDP olisi sanonut ei hallitusyhteistyölle kokoomuksen kanssa, maahan olisi muodostettu porvarillinen hallitus.

Kun SDP:n taholta kysyttiin Koivistolta, voidaanko häneen vedota, kun perustellaan hallitusyhteistyöhön menoa kokoomuksen kanssa, vastasi hän näin:

”En voi ajatella, että minun kannanottoni olisi puoluetta joihinkin kantoihin työntävää, vaan että jos puolue asettuu jollekin kannoille omista lähtökohdistansa ja haluaa sille tukea, niin sitä minä voin antaa”.

Koivisto sanoi vielä erikseen: ”Jos sinulla on Holkerin kanssa keskustelua, voisit sanoa, mitä sanoin sinulle kannastani. Että en katso voivani sanoa, millä kannalla puolueitten pitäisi olla. Mutta jos puolueet asettuvat kannoille, jotka ovat minusta järkeviä, minä voin sitten niitä tukea.”

Kun Euroopan komission puheenjohtajaksi vuonna 1985 tuli Jacques Delors, integraatio vauhdittui. Sisämarkkinaa syvennettiin ja lainsäädäntöä yksinkertaistettiin. EFTA-maat halusivat pääsyn sisämarkkinoille ja ETA-neuvottelut käynnistyivät. Itävalta oli jo hakenut EU:n jäsenyyttä vuonna 1989. Ruotsi seurasi syksyllä 1990.  Moskovan epäonnistunut vallankaappaus tapahtui elokuussa 1991. EU:n jäsenmaat neuvottelevat tiiviisti EU:n syventämisestä.

Huippukokous joulukuussa 1991 onnistui saamaan aikaan Maastrichtin sopimuksen. Talous- ja rahaliitto sisälsi aikataulun. Yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa päätettiin myös edetä. Yhteisen puolustuksen sanottiin toteutuvan ”à terme”, savoksi ”aikanaan”.

Tämän ohella puheenjohtajamaa Hollanti esitti, että jäsenneuvottelut aloitettaisiin Itävallan ja Ruotsin kanssa. Asia vuosi uutisiin,

Huippukokouksen jälkeen kävin Suomen EU-suurlähettiläänä tapaamassa kaikki kokeneet päättäjät, jotka ottivat vastaan. Oli tehtävä huolellinen arvio jäsenyyden aikataulusta presidentille ja hallitukselle.

Lopputulos oli: Jos halusimme varmistaa, että Suomi neuvotteli Itävallan ja Ruotsin rinnalla, jäsenyyttä piti hakea helmi- tai viimeistään maaliskuussa. Koivisto katsoi aina huolellisesti kalenteria.

Olin kirjoittanut raportin sunnuntaina. Maanantaina sain puhelinsoittoja ministeri Pertti Salolaiselta ja muutamalta virkamieheltä. Presidentti oli kysynyt heiltä kantaa esittämääni aikatauluun. He kertoivat olleensa samaa mieltä. Koivisto valmistautui päätöksiin, mutta en tiennyt ajankohtaa.

Vuoden 1992 tammikuussa presidentti Koivisto liikkui.  Tammikuun 10. päivä hän sanoi pääministeri Esko Aholle, että ellei hakemusta jätetä, jää katsomatta sellaiset kortit, jotka pitäisi katsoa.

Vihdoin tammikuun lopulla hän kertoi puhuvansa EU-jäsenyydestä valtiopäivien avajaisissa. Koivisto neuvoi, että hallituksen olisi otettava kantaa esimerkiksi niin, että ilmoittaisi antavansa asiasta tiedonannon. ”Lupasin hallitusta tässä asiassa tukea puheessani valtiopäivien avajaisissa.”

Koiviston toimintatavassa oli tässä asiassa samaa kuin hallitusten muodostamisen yhteydessä. Hän tekee kyllä tiekartan, mutta puolueet päättävät itse omista kannoistaan.

Presidentti Mauno Koivisto tiivisti viestinsä valtiopäivien avajaisissa helmikuussa 1992:

”Yhdentyminen etenee Länsi-Euroopassa ja meidänkin on tehtävä oma valintamme. Me käytämme valinnanvaramme parhaiten hakemalla EY:n jäsenyyttä ns. lyhyemmän kaavan mukaan ja lähtien siitä, että eduskunta pidetään hyvin informoituna neuvottelujen kulusta.”

”Kun me olemme riippuvaisia ulkomaankaupasta, me olemme riippuvaisia myös muualla tehdyistä päätöksistä. Tällöin on parempi, että meillä on ääni siellä, missä päätöksiä tehdään, kuin että ei ole”. 

Keskiviikkona 18.3.1992 Suomi jätti eduskunnan äänestyksen jälkeen jäsenhakemuksen Brysselissä. 

Tiistaina 1.3.1994 neuvottelut tulivat loppusuoralle aamulla. Mauno Koivisto oli virassa viimeistä päivää, puolilta päivin vaihtui presidentti.  

Koivisto kertoo muistelmissaan. ’Klo 9.45 Erkki Liikanen soitti Brysselistä: ”Täällä on syntynyt uusi vakava yritys sopimukseen”. ”Vielä tänään”, kysyin.’ 

Neuvottelut venyivät kuitenkin illansuuhun. Silloin oli presidenttinä jo Martti Ahtisaari. 

Mauno Koivisto tiivisti testamenttinsa 90-vuotispäivänään, 23.11.2013

Kuuluin siihen sukupolveen, joka taisteli itsenäisyyden puolesta. Sitten kuuluin siihen sukupolveen, joka työskenteli integraation puolesta, jotta saisimme lisää vaikutusvaltaa. Pessimistit olivat väärässä.

Malja rauhalle ja työlle!”

 

4. Koivisto asettui arkistoineen presidenttikauden jälkeen Suomen Pankkiin. Mitä jälkipolvet saivat tästä kaudesta? 

Huhtikuun 4. päivänä 1994, runsas kuukausi sen jälkeen kun Koivisto jätti presidentin tehtävät, Suomen Pankki vuokrasi Suomen valtiolle ja tasavallan presidentin kanslialle 72 neliötä toimistotilaa. Sinne Mauno Koivisto asettui kirjallista työtä varten. Tuloksena oli laaja tuotanto, joka käsitteli ensin kaksi presidenttikautta ja sitten hänen elämäänsä laajemmin.

  • Kaksi kautta I, 1994.
  • Kaksi kautta II. Historian tekijät, 1995.
  • Liikkeen suunta, 1997.
  • Koulussa ja sodassa, 1998.
  • Venäjän idea, 2001.
  • Itsenäiseksi imperiumin kainalossa – mietteitä kansojen kohtalosta, 2004.
  • Grannar: Frändskap och friktion. Söderström, 2008.

Hän teki siellä myös kirjan Venäjän idea. Se on ainutlaatuinen kokonaisuus, josta on otettu uusintapainoksia tänä vuonna.

Sen jälkeen on vielä ilmestynyt tärkeä lisä kokonaiskuvaan, Anne Mattssonin kirjoittama Tellervo Koiviston elämänkerta.