Pankinjohtaja Sinikka Salon puhe Kunta-alan talous- ja rahoitusfoorumissa
Tal och intervjuer
Tal
onsdag 7.2.2001, kl. 0.00
1. Keskuspankkien informaatiotehtävästä EMUssa
Yhteydenpito rahapolitiikan ja reaalitalouden välillä on nyt rahaliiton oloissa vähintään yhtä tärkeää kuin ennenkin. Se on mahdollisesti jopa vaativampaa kuin ennen, sillä rahapolitiikan instituutiot ovat EMUssa rakenteeltaan uudenlaiset ja Suomen vanhaa kansallista järjestelmää hiukan monimutkaisemmat. Tämä on lisännyt tiedon tarvetta. Toisaalta, rahapolitiikka on sitä parempaa, mitä tylsempää se on. Tarkoituksenahan on vakaus ja yllättävien käänteiden minimointi. Rahan pitäisi olla taloudessa kiintopiste eikä häiriölähde. Siksi myös EMU:ssa harjoitettava rahapolitiikka on sitä onnistuneempaa ja Suomen jäsenyys rahaliitossa sitä hyödyllisempää, mitä vähemmän draamaa ja jännitystä rahatalouden sektori meille suomalaisille tarjoaa. EMUn vuoksi rahapolitiikka on Suomessa alkanutkin olla melko vakaata ja ennustettavaa - ainakin verrattuna niihin myrskyihin, joissa kymmenkunta vuotta sitten seilattiin, ja usein sitä ennenkin.
Ennustettavuuden lisääntymisestä huolimatta rahapolitiikka joutuu jatkossakin reagoimaan talousnäkymien muutoksiin ja näillä reaktioilla on vaikutuksia myös täällä Suomessa. Siksi voi hyvin sanoa, että rahapolitiikan logiikan ja sen pyrkimysten ymmärtäminen on yhä yksi hyvän taloudenpidon tärkeimmistä edellytyksistä. Ei vain niille, jotka joutuvat operoimaan raha- ja pääomamarkkinoilla, kuten monet teistä, vaan yleisemmin myös kaikille niille, jotka tekevät tulevaisuuteen suuntautuvia hinnoittelu- ja hankintapäätöksiä.
Menisinpä niin pitkälle, että sanoisin, että yksi tärkeimmistä asioista, joita kansallinen keskuspankki voi rahaliiton oloissa tehdä kotimaansa taloudellisen menestyksen puolesta, on huolehtia siitä, että yleisö - niin ammattilaiset kuin maallikotkin - ymmärtävät rahapolitiikkaa mahdollisimman hyvin ja tekevät mahdollisimman harvoin arviointivirheitä sen suhteen mihin politiikka on menossa. Maailmahan on kuitenkin aina myrskyisä eivätkä talouden signaalit ole mekaanisesti tulkittavissa. Siksi on merkitystä sillä, että rahapolitiikan tekijöiden ajattelutapa - se, mitä talouden signaaleista ajatellaan - muodostuu yleisölle niin ymmärrettäväksi kuin suinkin.
Työskennellessäni Frankfurtissa Euroopan keskuspankin palveluksessa näin selvästi, että koko rahaliiton tiedotusstrategiassa tulee hyödyntää kansallisia keskuspankkeja (oikeastaan kyllä haluaisin kääntää englanninkielisen termin "communications strategy" hiukan tarkemmin ja puhua tiedotusstrategian sijasta yhteydenpitostrategiasta) - niin, näin selvästi, kuinka pitkälle EKP:n täytyy yhteydenpitostrategiassaan nojautua kansallisiin keskuspankkeihin. Frankfurtissa voidaan kyllä kirjoittaa tiedotteita, mutta ei sieltä käsin voida mitenkään osallistua eri maiden talouspiireissä ja poliittisissa piireissä käytävään keskusteluun niin, että kunkin maan erityistilanne ja ajankohtainen problematiikka saisivat niille kuuluvan huomion. "Euroland" eli euroalue ei ole yksi maa, vaan moninapainen talousalue, jolla tosin on yhdet rahamarkkinat, mutta eri alueilla erilaiset talousrakenteet ja erilaiset talouspoliittiset huolenaiheet, puhumattakaan kielten ja kulttuurien eroista. - Tarvinneeko tässä yhteydessä huomauttaakaan, että pidän erittäin tärkeänä, että myös eurooppalainen talouspoliittinen keskustelu kehittyy nykyistä laajapohjaisemmaksi. Vielä nykyisinhän kansalaisten mielenkiinto suuntautuu kaikissa euromaissa ennen kaikkea kansallisen tason talouskysymyksiin.
Yhteydenpito kotimaiseen yleisöön ei siis ole keskuspankille mikään oheistoiminto, vaan osa sen ydintehtäviä, ja siksi osallistumista talouspoliittiseen keskusteluun pidetään Suomen Pankissa tärkeänä. On tietenkin niin, että käytännössä huolehtiminen Suomen kansantalouden tasapainosta rahaliiton oloissa on kotimaisen finanssi- ja työmarkkinapolitiikan vastuulla, mutta Suomen Pankin roolina on osaltaan tukea tätä politiikkaa, eli edistää sitä, että vastuu tasapainosta onnistutaan Suomessa kantamaan. Pyrimme huolehtimaan siitä, että rahapolitiikkaan Suomessakin luotetaan ja että kaikki se tieto, jota pankilla on muun talouspolitiikan tueksi tarjota, myös tulee eri osapuolien käyttöön
2. EKP:n rahapolitiikan strategia
EKP: n rahapolitiikan tavoitteeksi on tunnetusti määritelty hintavakauden tavoittelu koko euroalueella. "Koko euroalueella" merkitsee, että politiikkaa ei räätälöidä minkään yksittäisen maan tai maaryhmän tarpeisiin. Samaan hengenvetoon kannattaa todeta, että näin juuri Suomen kannalta pitääkin olla: vaikka me suomalaiset pääsisimme yksin päättämään euroalueen rahapolitiikasta, ei meidän siltikään kannattaisi ottaa vain Suomen suhdannetilannetta koko rahaliiton rahapolitiikan lähtökohdaksi, ei sittenkään, vaikka oma tilanteemme olisi muista jossain määrin poikkeavakin niin kuin se vuosi-pari sitten oli. Jokaisen jäsenmaan ja näin myös Suomen etu on, että euroalueen talous kokonaisuutena pysyy tasapainossa. Yhteisen rahan oloissa olemme kaikki samassa veneessä, samalla lailla riippuvaisia euroalueen hintatason eli euron arvon vakaudesta, ja etenkin sen nauttimasta luottamuksesta. Siksi EKP:ssä eri jäsenten rahapoliittiset edut ovat pitkälti yhteneväiset, ja tämä on lähtökohtana rahapolitiikan teolle.
EKP:n neuvosto on määritellyt hintavakauden käsitteen siten, että kuluttajahintojen nousuvauhdin olisi pysyttävä keskipitkällä aikavälillä alle kahden prosentin. Viime kuukausina inflaatiovauhti euroalueella on ylittänyt tämän rajan ja hiponut kolmea prosenttia. EKP:n joulukuussa julkaisemassa ennusteessa arvioitiin, että kahden prosentin kriittinen raja voisi ylittyä vielä tänäkin vuonna. Tuo laskelma tosin oli ehdollinen loppusyksystä vallinneille valuuttakursseille, koroille ja öljyn hintanäkymille. Nyt edellytykset saada inflaatio jo tänä vuonna alle kahden prosentin ovat selvästi parantuneet suotuisan valuuttakurssikehityksen ja öljyn hinnan laskun vuoksi. - Inflaatiopaineiden hellittämisen taustana on maailmantalouden näkymien selvä muuttuminen viime kuukausina, jopa viikkoina. Varsinkin Yhdysvalloissa on talousennusteita korjailtu alaspäin ja aiemmin vallinnut huoli kysynnän ylikuumenemisesta on muuttunut arvailuksi siitä, miten suuri taantuman todennäköisyys voisi siellä olla. Huolimatta näkymien muutoksesta USA:ssa, euroalueen tasapainoisen kasvun edellytykset näyttävät kuitenkin säilyneen hyvinä, osin varmaankin juuri rahaliiton antaman suojan ansiosta.
EKP on julkistanut ns. kahden pilarin strategian, joka kuvaa, miten rahapolitiikka käytännössä asetetaan siten, että hintavakauden tavoite voitaisiin saavuttaa. Ensimmäinen pilari on rahataloudellinen. Rahan määrän kasvuvauhdille on asetettu viitearvo, jota käytetään, kun rahatalouden kehitystä seurataan. Viitearvon mukaan rahan määrän 4,5 prosentin vuotuisen kasvun voidaan odottaa olevan sopusoinnussa hintavakauden kanssa. Rahan määrään lasketaan tässä käteisen lisäksi hyvin laajasti pankkitalletuksia ja pankkien liikkeeseen laskemia arvopapereitakin. Rahan määrän kasvu on pitkään ollut viitearvoa nopeampaa, mutta on viime aikoina hidastunut selvästi - osin varmaan aikaisemmin tapahtuneen rahapolitiikan kiristymisen seurauksena. Joulukuussa rahan määrän vuosikasvu oli enää 4,9 %.
Rahapolitiikan strategian toinen pilari on "inflaatiopaineiden laaja arviointi", millä viitataan reaalitaloudelliseen, eteenpäin katsovaan analyysiin. Merkittävä rooli tässä on kokonaistaloudellisilla ennusteilla, tai paremminkin arvioilla, joita eurojärjestelmässä laaditaan säännöllisesti neuvoston työn perustaksi. Näitä on ryhdytty nyt säännöllisesti - puolivuosittain - myös julkistamaan, minkä toivotaan selventävän rahapolitiikan perusteita rahamarkkinoiden ja laajan yleisön kannalta.
Markkinakommenteissa ja lehdistössä euroalueen rahapolitiikkaa kommentoidaan usein suhteessa valuuttakurssikehitykseen - varsinkin euron dollariarvo on kiinnostuksen kohteena. Tämä on kyllä luonnollista, koska valuuttakurssit heilahtelevat päivittäin, mutta välistä valuuttakurssin merkitystä myös liioitellaan. EKP:hän ei ole asettanut valuuttakurssille mitään tavoitetasoa, ja rahapolitiikan tavoitteet on määritelty yksinomaan hintavakauden kannalta. Tähtäimessä on siis euron ostovoiman vakaus euroalueen sisällä eikä valuuttakurssien vakaus sinänsä, eikä valuuttakurssikehitys mitenkään sanele rahapolitiikkaa. Valuuttakurssilla on tietenkin merkitystä inflaation kannalta sitä kautta, että euron heikkeneminen valuuttamarkkinoilla voi aiheuttaa tuontihintojen nousua ja näin inflaatiopaineita euroalueella. Valuuttakurssi kytkeytyy rahapolitiikan strategiaan vain ja ainoastaan tätä kautta, osana äsken mainitsemaani "toiseen pilariin" sisältyvää inflaatiopaineiden laajaa arviointia.
Rahapolitiikan kahden pilarin strategia ei ole luonteeltaan mekaaninen päätössääntö. Se perustuu ajatukseen, jonka mukaan sekä rahan määrän kasvu että yleiset inflaationäkymät on huolellisesti tulkittava ja punnittava, jotta ohimenevät häiriöt voidaan erottaa pitkävaikutteisista muutoksista, ja jotta eri indikaattorien signaaliarvoja voidaan oikein painottaa. Tämä vaatii ekonomistien tekniikan lisäksi paljon viisautta, näkemystä ja tuntumaa siitä, mitä euroalueen talouksissa on todella tapahtumassa. Siksi rahapoliittinen päätöksenteko ja tilanteen viime käden tulkinta tapahtuu EKP:n neuvostossa, jolla on eri kansallisten keskuspankkien pääjohtajien kautta laaja tuntuma talouskehitykseen koko euroalueella. Tässä neuvoston suorittamassa harkinnassa kansallisten keskuspankkien panos on merkittävä
3. Suomen Pankin rooli eurojärjestelmässä
Haluaisin tässä korjata yhden yleisesti käytetyn puheenparren: ei Suomen eikä Euroopan rahaliiton muidenkaan jäsenten voida sanoa luopuneen rahapolitiikastaan - ne ovat vain yhdistäneet sen. Suomessa ei ole "ulkoa" määräytyvää rahapolitiikkaa, vaan meillä on oma, yhteinen rahapolitiikka koko euroalueella. Euroopan keskuspankkijärjestelmän - tai tarkemmin "eurojärjestelmän" rakenne on muodostettu siten, että mikään jäsenmaa ei ole vain rahapolitiikan kohde, vaan myös rahapolitiikan subjekti. Tähän on päästy sillä, että eurojärjestelmä on kansallisten keskuspankkien liittoutuma, jossa ne yhdessä omistamansa Euroopan keskuspankin kautta päättävät yhteiseksi asiaksi nostetusta rahapolitiikasta.
Suomen Pankin yhtenä roolina eurojärjestelmässä on osallistua päätöksentekoon ja sen valmisteluun. Kun pääjohtaja Vanhala osallistuu EKP:n neuvoston kokouksiin, joissa rahapolitiikasta päätetään, hänellä on siellä yksi ääni samoin kuin kaikilla muillakin neuvoston jäsenillä - vaikkapa Saksan Bundesbankin Ernst Weltekellä tai Ranskan Jean-Claude Trichet´llä. Vain EKP:n omasta taloudesta kuten sen voitonjaosta päätettäessä äänimäärät ovat suhteessa kunkin jäsenmaan kokoon. Tällainen yksi jäsen, yksi ääni -periaate perustuu tietenkin äsken mainitsemaani seikkaan, eri maiden rahapoliittisten etujen perimmäiseen yhteneväisyyteen. Ellei näin olisi, koko järjestelmä olisi luonnollisesti mahdoton eikä sitä olisi alun perin näin rakennettukaan.
Päätöksenteon valmistelussa kansallisten keskuspankkien osallistuminen on varsin laajaa. EKP:n politiikkavalmistelua tukevia komiteoita on 13, mm. rahapolitiikan komitea, joka laatii EKP:n julkaisemat kokonaistaloudelliset arviot. Komiteoiden alaisuudessa vuorostaan toimii erilaisia pysyviä työryhmiä ja määräaikaisia task forceja. Kaikkiaan nelisenkymmentä Suomen Pankin asiantuntijaa osallistuu säännöllisesti Frankfurtissa tapahtuvaan komitea- ja työryhmätyöhön. Vielä suurempi joukko palvelee tätä työtä selvitys- ja tilastointitoimessa.
Pankin toinen rooli on edustaa eurojärjestelmää Suomessa. Tämä on osittain operatiivista työtä: Suomen Pankin tulee osallistua rahapolitiikan operatiiviseen toteutukseen, joka eurojärjestelmässä on hajautettu eri kansallisiin keskuspankkeihin. Liikepankkien välinen maksuliikenne, niiden varantojen tallettaminen, korkoja ohjaavat rahamarkkinaoperaatiot, setelien ja kolikoiden liikkeeseen lasku, valuuttavarannon sijoittaminen - melkein kaikki käytännön keskuspankkitoimet toteutetaan kansallisten keskuspankkien toimesta.
Mutta kuten edellä jo korostin, eurojärjestelmän edustaminen Suomessa merkitsee myös yhteydenpito- ja markkinointivelvoitetta, yhtäältä näkökohtien keräämistä ja toisaalta arvioiden esittämistä siitä, millaisia vaatimuksia eurooppalaista hintavakautta tavoitteleva rahapolitiikka Suomen taloudelle ja talouspolitiikalle asettaa. Suomen Pankilla on asemansa vuoksi velvollisuus analysoida näitä kysymyksiä ja myös ainoalaatuinen mahdollisuus nähdä sekä Suomen talouskehitys eurooppalaisen rahapolitiikan perspektiivistä että Euroopan rahapolitiikan vaikutukset Suomen kansantalouden perspektiivistä.
4. EMU Suomen kannalta
Rahaliitosta on jo sen verran kokemusta, että kuva sen vaikutuksista - hyödyistä ja sen aiheuttamista sopeutumistarpeista alkaa täsmentyä. Rahaliitto on vaikuttanut jonkin verran Suomen makrotaloudelliseen kehitykseen. Korot ja valuuttakurssit ovat määräytyneet yhteisen rahapolitiikan perusteella, ja rahapoliittiset päätökset ovat varmaan olleet jossain määrin erilaisia kuin mitä meillä kelluvan markan olosuhteissa olisi tehty. Tätä ei kuitenkaan pitäisi liioitella. Vahvat kytkennät sitovat kaikkien Euroopan maiden taloudet toisiinsa - niin rahaliiton jäsenet kuin "outsitkin".
Suurimmat vaikutukset ovat - odotetusti - kuitenkin olleet poliittiset ja psykologiset. Olemme kaikki voineet nähdä, kuinka Suomen painoarvo eurooppalaisessa talouspolitiikassa on kasvanut, ja Euroopan "ulkokehältä" olemme tavallaan siirtyneet "sisärenkaaseen". Tällä on luonnollisesti ollut paitsi poliittiset, myös taloudelliset seurauksensa. Tässä tulevat psykologia ja luottamus kuvaan mukaan. Kun takavuosina eräältä tunnetulta espanjalaiselta pankkimieheltä kysyttiin, miksi hän kannatti maansa liittymistä rahaliittoon, niin hän vastasi, että espanjalaiset ovat riittävästi kärsineet siitä, että heidän rahaansa pidetään "eksoottisena valuuttana". Varmaankin tämä meidän markkammekin on pesetan tapaan aika ajoin kärsinyt eksoottisuudestaan. Eksoottisuudesta eli huonosta tunnettuudesta maksettiin takavuosina melkoisena epävakautena, kun markkaan kohdistuva luottamus vaihteli ansiottoman hyvästä aiheettoman huonoon. Seurauksena oli paitsi korkojen heilahtelua, myös tarpeettomia vaikeuksia pienten ja keskisuurten yritysten ulkomaanoperaatioiden kannalta. Kuntasektorillakin on tästä kokemuksia.
5. Kuntien rooli EMU-Suomessa
Rahaliittoon liittymistä harkittaessa keskusteltiin Suomessa melko paljon siitä, mitä rahaliitto merkitsisi Suomen aluetaloudelle ja julkiselle taloudelle. Molemmat aiheet ovat kuntien kannalta keskeisiä, kun kuntien osuus julkisesta taloudesta on kaksi kolmasosaa ja kun alueellisen kehityksen ongelmat kohdataan ensinnä juuri kunnissa.
Niin kuin tiedetään, Suomessa on käynnissä huomattavan nopea alueellinen rakennemuutos, johon kuuluu taloudellisen kasvun ja uusien työpaikkojen keskittyminen muutamaan kasvukeskukseen. Ilmiöön kuuluu myös taloudellisen kasvun keskittyminen muutamille, teknisesti ja tietämyksellisesti vaativille toimialoille kuten elektroniikkateollisuuteen. On mahdollista, että Suomen jäsenyydellä rahaliitossa on ollut jokin osuus Hi-Tech –Suomen menestykseen. Pysyvästi lukittu valuuttakurssi suhteessa Manner-Eurooppaan on osaltaan varmaankin edistänyt pääoman saatavuutta ja rohkaissut suomalaisia yrityksiä kilpailukykyiseen hinnoitteluun. En kuitenkaan usko, että rahaliitto on käynnissä olevan rakennemuutoksen tärkein liikkeellepaneva voima - kaukana siitä. Yleinen globalisoitumiskehitys on melkein varmuudella paljon rahaliittoa voimakkaampi muutostekijä.
Aluekehityksen näkökulmasta näyttää oikeastaan siltä, että Suomen jäsenyys rahaliitossa on pehmentänyt metsäsektorista ja maataloudesta riippuvaisten alueiden sopeutumista rakennemuutokseen. Jos Suomen markka olisi kellunut, niin on hyvin mahdollista, että näin nopean taloudellisen kasvun ja ennätyksellisen kauppataseen ylijäämän oloissa markkaan olisi kohdistunut melkoisia vahvistumispaineita. Tällöin metsä- ja maataloussektoreiden reaalitulot olisivat jääneet pienemmiksi kuin mistä ne nyt rahaliiton oloissa ovat saaneet nauttia. Samalla on kokonaistaloudellisella tasolla sitten jouduttu kantamaan huolta ylikuumenemisen uhasta. Tässä mielessä EMU-jäsenyys on pikemminkin ylläpitänyt maa- ja metsätalouden tulopohjaa kuin syönyt sitä. Tämän vastapainona on ollut voimakkaan globalisoitumisen käynnistämä uusien työpaikkojen keskittyminen tietointensiivisille aloille yliopistokaupunkeihin.
Finanssipolitiikan puolella rahaliiton tunnetuin osa ovat julkisen talouden velkaantumista rajoittavat normit, jotka nykyisin sisältyvät EU:n vakaus- ja kasvusopimukseen. Näiden normien tarkoituksena on huolehtia siitä, että yhteistä rahaa ei horjutettaisi missään maassa kestämättömällä finanssipolitiikalla. Välistä kuulee vakaus- ja kasvusopimusta moitittavan siitä, että se rajoittaa liiaksi julkisen talouden liikkumavaraa. Sopimushan vaatii, että julkisen talouden pitäisi jokaisessa maassa olla keskipitkällä aikavälillä keskimäärin tasapainossa ja suhdanneluonteisestikin enintään 3 prosenttia alijäämäinen (lukuun ottamatta erikseen määriteltyjä poikkeuksellisen syvän taantuman tilanteita, joissa alijäämä voisi olla suurempikin). Tällainen kritiikki osuu mielestäni enimmäkseen harhaan. Sopimus tuskin sulkee pois mitään järkeviä taloudenpidon strategioita. Itse asiassa Euroopan maiden julkisen talouden näkymät ovat väestön ikääntymisen vuoksi niin huolestuttavat, että vakaus- ja kasvusopimuksen velvoitteita voidaan hyvin perustein pitää turhan lepsuina.
Suomessakin julkinen sektori on reilusti ylijäämäinen, varsinkin sosiaaliturvarahastojen kartuttamisen vuoksi. Tällaista ylijäämää on syytä pitää perusteltuna, varsinkin viime aikojen korkeasuhdanteen oloissa, joissa on ollut varaa korjata laman kolhimia taseita. Vakaus- ja kasvusopimus ei tällaista ylijäämäisyyttä ole meiltä edellyttänyt, joten se ei nykyoloissa myöskään muodosta Suomen talouspolitiikalle mitenkään kiristävää "pakkopaitaa". Niukkuuden vaatimus julkisessa menotaloudessa johtuu kyllä kokonaan taloudellisista fundamenteista - väestörakenteesta ja veropohjaan liittyvistä riskeistä eikä EMUsta.
Tällä en halua mitenkään vähätellä kuntien talouteen liittyvien kysymysten vakavuutta. Kuntien tilanne osana julkisen sektorin dynamiikkaa on poikkeuksellisen hankala, koska alueellinen kehitys on niin epätasaista ja koska ikääntymisen haasteet rasittavat tulevaisuudessa kuntien terveys- ja hoitotoimen budjettimomentteja. Näiden yleisesti tiedostettujen asioiden lisäksi tulee vielä kysymys varautumisesta tuleviin suhdannevaihteluihin. Veropohjan tuleva kehitys ei välttämättä ole jatkossa aina yhtä suotuisaa kuin mitä se viime vuosina monissa kunnissa on ollut.
Kuntien taloudessa on syytä suhtautua velkaantumiseen ja suhdanneluoteisiinkin, tilapäisiksi aiottuihin alijäämiin vielä varovaisemmin kuin valtiontaloudessa. Onkin syytä pohtia sitä, onko nykyinen kuntien rahoitustilanne vakaalla pohjalla, miten se kestää aikanaan varmasti tulevia, nykyistä vaikeampia aikoja.
En ryhdy tässä yhteydessä laajemmin ottamaan kantaa selvitysmies Pekkarisen laatimaan raporttiin. Kuntien välisen tulonjaon kysymykset, joita raportin varsinaiset ehdotukset koskettelevat, ovat selvästi keskuspankin kompetenssin ulkopuolella. Raportissa kuitenkin kiinnitetään myös ansiokkaasti huomiota makrotaloudellisiin kysymyksiin, nimittäin Suomen verotusjärjestelmän erikoispiirteisiin, jotka tekevät kuntien tulopohjan ilmeisesti vaihtelevammaksi kuin olisi välttämätöntä. Juuri tämä vaikeuttaa kunnallistalouden sopeutumista suhdanteiden muutoksiin.
Pekkarinen toteaa aivan oikein, että kuntien riippuvuus yhteisöverosta on sekä kansainvälisesti ottaen harvinaista että käytännössä hankalaa, kun yhteisöveron tuotto on hyvin vahvasti suhdannesidonnainen. Mitä tapahtuu kunnallistaloudelle, kun noususuhdanteesta joskus siirrytään taantumaan ja yritysten voitot supistuvat? Syntyykö kuntien budjettiin sitten ammottava aukko? Perinteisestihän meillä on pyritty pitämään kuntien budjetit suurin piirtein tasapainossa suhdannevaihteluista riippumatta. Tämä on perusteltua. Jos julkisessa taloudessa syntyy suhdannehäiriöiden vuoksi tilapäisiä alijäämiä, on parempi, että ne syntyvät valtion budjetissa kuin voimavaroiltaan hyvin hajanaisessa kuntakentässä. Tuotoltaan paljon vaihtelevat veromuodot sopivat siksi parhaiten valtion tulolähteiksi.
Pekkarinen asettaa selvityksessään tavoitteeksi kuntien verokertymän vakauden lisäämisen, mutta ei kuitenkaan lähde ehdottamaan mitään muutoksia siinä, kenelle yhteisöverotuksen tuotto kuuluu. Ilmeisesti hän ei ole keksinyt sellaista vaihtoehtoa, jonka läpimeno olisi vaikuttanut poliittisesti realistiselta. Kunnallistalouden kannalta olisi kyllä selvästi parempi, jos yhteisövero olisi valtion vero. Niin se on muissakin maissa. Kuntien osuus muista veroista, kuten palkkatuloverosta voisi tällöin olla vastaavasti suurempi.
Pekkarinen toivoo keskustelua mahdollisuudesta, että kuntien veropohjan epävakaisuus ratkaistaisiin joko siten, että valtio tasaisi kunnille maksetut tilitykset neljän vuoden jaksossa, tai niin, että perustettaisiin kuntien yhteinen suhdannetasausrahasto. Hän ei tee näistä konkreettista ehdotusta, koska katsoo, että aika ei ole kypsä muutoksiin. Itse pidän näitä ehdotuksia erittäin vaikeasti toteutettavina ja epäilen, voivatko ne koskaan kypsyäkään toteuttamiskelpoisiksi. Suhdannerahastojen ja suhdannetasausmenettelyjen toimivuus nimittäin kärsii siitä, että suhdannevaihtelut eivät noudata säännöllistä rytmiä, eikä yleensä tiedetä ennen kuin vasta jälkikäteen, jos silloinkaan, mikä verokertymän taso on "normaali"ja koska ollaan yli tai alle pitkän ajan keskiarvon. Miten sitten tiedettäisiin, kuinka suhdannetasausta pitäisi manageerata käytännössä? Tästä syystä arvelen, että kuntien ongelmariippuvuutta yhteisöverosta on vaikea rahastoilla tai tasausmenettelyillä ratkaista. Peräänkuuluttaisinkin kuntien ja valtion eri veromuotojen ennakkoluulotonta tarkastelua.
*****
6. Eurokäteisen käyttöönoton merkitys
Rahaliiton talouspoliittisista ja rahoitusmarkkinavaikutuksista on jo kokemusta - sekä hyödyistä että sopeutumista vaatineista haasteista. Mikrotasolla rahaliiton vaikutukset sitä vastoin tuntuvat toden teolla vasta vuoden 2002 tammi-helmikuussa. Tällöinhän eurosetelit ja -kolikot tulevat käyttöön. EU:n suosituksen mukaan valtaosa käteismaksuista tapahtuisi euroilla jo kahden viikon kuluttua vuoden 2002 alusta, jos pankkiautomaattien muuttaminen euroilla toimivaksi tapahtuu arvioiden mukaista vauhtia ja jos kauppa antaa yleisölle vaihtorahana pääasiassa euroja heti vuoden alusta.
Rahapoliittisesti rahanvaihto ei enää merkitse suuria, se on ikään kuin vain viimeinen sinetti tapahtuneen muutoksen päälle. Logistisena operaationa se on tietysti hyvin vaativa. Noin 130 miljoonaa seteliä kootaan pois ja miltei yhtä monta uutta lasketaan liikkeeseen. Kolikkopuolella kappalemäärät ovat suunnilleen kymmenkertaiset. Vaativa operaatio se on myös yleisölle, yrityksille, kaupalle ja kunnillekin, jotka kaikki joutuvat muuntamaan laskutuksensa, kirjanpitonsa ja muut tietojärjestelmänsä uuden rahayksikön mukaisiksi. Eurokäteiseen siirtymisen (HUOM! siirtymäkausi 1.1.1999 - 31.12.2001, ja rahanvaihtojakso 1.1.2002 - 28.2.2002) kustannukset tulevat olemaan huomattavat ja käytännön hankaluuksiakin varmaan syntyy. On kuitenkin muistettava, että hyödyt ovat myös suuret, vaikka ne kertyvätkin monesti vasta pitkän ajan kuluessa, tulevina vuosina ja vuosikymmeninä.
Eurosetelien ja -kolikoiden käyttöönotto edellyttää Suomen Pankilta laajaa viestintää. Suomen Pankki osallistuu euroalueen keskuspankkien ja EKP:n yhteiseen Euro 2002 -tiedotuskampanjaan ja toteuttaa lisäksi sitä täydentävän suomalaisen kampanjan.
Keskuspankkien tavoitteena on tutustuttaa kansalaiset erityisesti eurorahojen ulkonäköön ja aitoustekijöihin sekä liikkeeseenlaskun aikatauluun. Kohderyhmänä on paitsi suuri yleisö, erityisesti sellaiset ammattiryhmät, jotka käsittelevät käteisrahaa työkseen tai pystyvät tehokkaasti levittämään tietoa uudesta rahasta. Tärkeimpiä ryhmiä ovat pankit, vähittäiskauppa ja matkailuala sekä viranomaisista poliisi ja opetushallinto. Tätä kautta toivomme saavuttavamme mm. koululaiset. Suomen Pankki on solminut jo yli 40 yhteistyö- eli kumppanuussopimusta em. tahojen kanssa. Suomen Pankki auttaa kumppaneita eurotiedottamisessa ja vastavuoroisesti kumppanit huolehtivat oman henkilöstönsä ja asiakkaidensa informoinnista.
Suomen Pankin joukkotiedotuskampanjan näkyvin osuus ajoittuu vuoden 2001 loppuun. Silloin nähdään mm. laaja tv-mainoskampanja. Euron käyttöönotosta Suomessa kertoo myös valtiovarainministeriön ja Euroopan unionin yhteinen eurotiedotuskampanja. Eri kampanjat koordinoidaan keskenään päällekkäisyyksien ja tietokatkosten välttämiseksi.
Tiedän, että kuntasektorilla on monipuolisesti selvitetty euroon siirtymisen vaatimia toimia ja myös arvioitu siihen liittyviä kustannuksia. Useimmissa kunnissa haasteet lienevät enemmän kirjanpitoon, tariffeihin ja laskutukseen eli yhdellä sanalla tilirahaan liittyviä, koska käteistä rahaa käytetään kunnissa vähän, paitsi liikunta- ja pysäköintipalveluissa. Kunnillakin on silti oma, tärkeä tiedotustehtävänsä. En minäkään vielä tiedä, miten maksan pysäköintimaksuni ensi helmikuussa.