Pankinjohtaja Sinikka Salon alustus ETLAn ja EVAn senioreille Helsingissä 22.8.2007
Olen valinnut otsikkoni ”Taloustutkimus ja Suomen talousstrategia” luonnollisesti siksi, että tutkimus ja osaaminen on yksimielisesti kaikissa Suomen tulevaisuusskenaarioissa valittu Suomen menestysstrategian kulmakiveksi. Meitä ekonomisteina kiinnostava kysymys on, mikä on erityisesti taloustutkimuksen merkitys tässä strategiassa. Erikseen voi vielä pohtia, mitä nimenomaan ETLAn tekemä työ on merkinnyt Suomen talousstrategian muotoutumisen kannalta.
Kysymys on mitä keskeisin ekonomistien ja taloustutkimuslaitosten kannalta, ja oma vastaukseni on ilman muuta myöntävä. Vaikka me kaikki täällä tämän mielipiteen varmaankin jaamme, on kuitenkin hyödyllistä pohtia, millä tavalla taloustiede ylipäätään voi määritellä kansallista talousstrategiaa, tai tukea sen toteuttamista. Ja jos vastaus on esittämääni kysymykseen yleisellä tasolla myönteinen, voimme edelleen kysyä, mitä annettavaa taloustieteellä on Suomen talousstrategialle juuri nyt, tai näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa.
Kun puhuin esitykseni otsikosta tämän tilaisuuden isännän, Sixten Korkmanin kanssa, hän totesi aiheen mielenkiintoiseksi ja tärkeäksi ja muistutti minua siitä käsityksestä, joka ainakin 1980-luvulla vaikutti vallitsevan ekonomistipiireissä, eli että Ruotsissa oltiin niin paljon parempia kuin meillä Suomessa (akateemisenkin) taloustutkimuksen tulosten hyödyntämisessä laajoissa ja perusteellisissa komiteamietinnöissä. Sixten näki siis taloustieteen strategisen merkityksen voivan toteutua komiteoiden kautta, talouspolitiikan valmistelussa.
Tämä kommentti palautti minulle mieleen sen, kuinka paljon Suomessa vielä minunkin tutkijaurani alkuaikoina seurattiin sitä mitä Ruotsissa kirjoitettiin ja tehtiin. Tässä suhteessahan asiat ovat EU-jäsenyyden myötä paljon muuttuneet. Itsekin olin ollut unohtaa, kuinka tärkeä Ruotsin esimerkki oli – siitä muuten alustukseni ainoa anekdootti (tämä täyttänee pyynnön sisällyttää esitykseeni pari vitsiä).
Tämän kuulin Kalevi Sorsalta 1990-luvun alkupuolella Suomen Pankin koulutustilaisuudessa, jossa valmistauduimme osallistumaan Euroopan keskuspankin edeltäjän, Euroopan rahapoliittisin instituutin toimintaan. Tässä yhteydessä tuli puheeksi Suomen ja Ruotsin suhteet. Sorsa kertoi suomalaisten osallistumisesta ulkomaiseen kokoukseen joskus 1950- tai 1960-luvulla: Tyypillisesti maanmiehemme oli nauttinut edullista alkoholipitoista juomaa kokousta edeltävänä iltana. Oli mennyt vähän pitkään, kokoushuoneessa oli mukavat tuolit, ja edustajamme nukahti. Tour de table tuli maanmiehemme kohdalle, ja puheenjohtaja tivasi Suomen kannanottoa. Edustajamme havahtui hereille eikä epäröinyt hetkeäkään vastauksen antamiseksi tavalliseen tapaan: ”Arvoisa puheenjohtaja, Suomen kanta on sama kuin Ruotsin.” Kokousedustajaltamme oli vain jäänyt huomaamatta, että Ruotsin edustaja ei ollutkaan saapunut kokoukseen – liekö hänkin nauttinut edullisista alkoholiantimista.
Suhtautumisessa Ruotsiin on totta tosiaan tapahtunut parin viime vuosikymmenen aikana selvä muutos. Nyt vaikutteita tulee ja hankitaan paljon laajemmalti kuin tutkijaurani alkuaikoina 1970-luvulla ja sitä ennen, jolloin rikkaampi ja kehittyneempi Ruotsi oli suomalaisille keskeisin roolimalli. Mutta vaikka asiat ovat muuttuneet, vielä se strategia, johon viime aikojen suotuisa talouskehitys on perustunut, perustuu monessa suhteessa ruotsalaisiin vaikutteisiin. Tämän uskon voivani osoittaa.
1. Onko taloustutkimuksella merkitystä kansantalouden strategian määrittelijänä?
Mutta mennään takaisin peruskysymyksiin. Voiko taloustutkimuksella olla merkitystä kansantalouden strategian määrittelijänä? Suunnitelmataloudessa taloustieteen merkitys kansantalouden strategiassa olisi ilmeinen. Suunnitelmataloudessa kaikki tuotannon järjestäminen on keskitetyn päätöksenteon kohteena ja suunnittelun ainakin selitetään perustuvan taloudellisiin laskelmiin ja selvityksiin. Markkinataloudessa taloustieteen strateginen merkitys on vaikeampi nähdä, koska markkinatalous on enimmäkseen itseohjautuva ja perustuu hajautettuun päätöksentekoon, jota koordinoi hintamekanismi. Tämähän on markkinatalouden elinvoiman ja tehokkuuden ydin.
Markkinataloudessakin harjoitetaan tietenkin talouspolitiikkaa, ja talouspolitiikan strategiasta on luonnollista puhua. Talouspolitiikan strategiaan voi esimerkiksi kuulua ja on kuulunutkin sellaisia elementtejä kuin julkisen talouden vahvistaminen väestön ikääntymisen varalta, verotuksen uudistaminen neutraalimmaksi ja kannustavammaksi tai kilpailua haittaavan säännöstelyn purkaminen markkinoilta. Mutta kansallinen talousstrategia on enemmän kuin talouspolitiikan strategia. Mikä se on, miten sitä toteutetaan, ja miten taloustutkimus voi siihen vaikuttaa?
Yksi osa taloustieteen strategista roolia markkinataloudessa on tietenkin markkinatalouden itsensä puolustaminen. Niin kuin tiedetään, aina aika ajoin yleisellä mielipiteellä ja poliittisilla päättäjillä on kiusaus koettaa ratkaista yhteiskunnallisia tai taloudellisia ongelmia keinoin, jotka ovat ristiriidassa markkinatalouden periaatteiden kanssa. Tulee mieleen esimerkiksi vuokrasäännöstely. Ekonomistitutkijoiden tehtäviin varmaan kuuluu markkinatalouden suojelu siinä mielessä, että heidän on varoitettava liian voimakkaasta puuttumisesta markkinatalouden perusmekanismeihin.
Tämä talouspolitiikan vahtikoiran rooli tuskin kuitenkaan on se, mitä haetaan, kun pohditaan taloustieteen arvoa ja tehtäviä kansallisen talousstrategian muotoilussa: ajatus toimimisesta markkinatalouden periaatteiden mukaan tuskin vielä riittää kansalliseksi talousstrategiaksi. Strategialla tarkoitetaan jotakin konkreettisempaa ja täsmällisempää.
Tuskin osun kovin kauas harhaan, jos määrittelen kansallisen strategian kokonaisuudeksi, joka auttaa sovittamaan yhteen varsinaisen talouspolitiikan lisäksi myös yritysten innovaatio- ja investointitoiminnan, koulutus- ja teknologiapolitiikan, infrastruktuurin kehittämisen, kaavoitustoiminnan ja maahanmuuttopolitiikan, vain joitakin tärkeimpiä asiaan liittyviä toimintalohkoja mainitakseni. Näille kaikille toimintalohkoille on yhteistä, että ne vaativat kauas tulevaisuuteen vaikuttavien päätösten tekemistä, ja että päätösten onnistuminen riippuu muilla lohkoilla tehtävistä päätöksistä. Se, mikä on hyvä päätös, riippuu muiden osapuolien päätöksistä. Talousstrategiaan kuuluvissa päätöksissä on koordinaatio-ongelma.
Mainitsemiini strategisiin asioihin vaikuttavat monet itsenäiset toimijat - valtiovalta, yritykset, sijoittajat, kunnat, yliopistot ja tutkimus- ja koulutuslaitokset. Kansallisessa talousstrategiassa ei näin ollen ole kysymys keskitetystä hallinnoinnista, sellaisen yrittäminen olisi mahdotontakin. Eri tahojen ja eri päättäjien välinen tulevaisuusyhteistyö perustuu muunlaisiin mekanismeihin: tulevaisuuden mahdollisuuksia, uhkia ja ratkaisuja koskevaan vuoropuheluun ja vuorovaikutukseen. Näin on paitsi kansallisella tasolla myös kansainvälisellä tasolla: esimerkiksi EU:n Lissabonin strategia perustuu viime kädessä monien eri osapuolien yhteisen vision kehittämiseen, vaikka strategialla onkin EU:n piirissä myös virallinen asema.
Suomalaiset ovat syystäkin ylpeitä maansa taloudellista menestyksestä noin 1990-luvun puolivälistä tähän päivään saakka, ja "Suomen talousihmettä" ihaillaan yleisesti myös ulkomailla. Suomea pidetään (oikein tai väärin) esimerkkinä onnistuneesta ja aikaisessa vaiheessa tapahtuneesta kansallisen talousstrategian muodostamisesta ja sen toimeenpanosta. Mikä on ollut ekonomistien ja tutkimuksen rooli Suomen talousstrategian muodostamisessa?
Voi kai sanoa, että sodanjälkeisinä vuosikymmeninä makrotaloustutkimuksella oli varsin keskeinen rooli, kun talouspolitiikka Suomessa ja muuallakin oli keskeisesti orientoitunutta suhdanteiden tasaamiseen. Suhdannepolitiikan merkitys on kuitenkin vähentynyt, kun sekä teoreettinen tutkimus että empiiriset kokemukset ovat osoittaneet että suhdannevaihteluiden tasaaminen finanssipolitiikan ja muilla keinoin on mahdotonta tai ”kallista”.
Tätä kaikissa länsimaissa tapahtunutta siirtymistä suhdanneorientoituneesta makropolitiikasta vakausorientoituneeseen politiikkaan voi pitää merkittävänä taloustutkimuksen vaikutuksena, ja erinomaisena esimerkkinä tästä on nykyaikainen rahapolitiikka. Hintavakauteen tähtäävä rahapolitiikka on omaksuttu käytännössä kaikkialla, ja pidetään yleisesti menestyksenä. Trade-off inflaation ja tuotannon/työllisyyden välillä ei ole ollut vakavasti keskusteluissa vuosikymmeniin ja inflaatiotavoitetta tai hintavakautta rahapolitiikan strategian perustana käyttävien keskuspankkien joukko on vuosi vuodelta maailmassa kasvanut.
Finanssipolitiikan ja yleisemmin julkisen talouden merkitys talousstrategiassa on olennainen, mutta ei hallitseva. Julkistalouteen liittyviä taloustutkimuksen kysymyksiä ovat luonnollisesti verotus, julkishyödykkeiden tuotanto, julkisen velan vaikutus kasvuun ja julkisen talouden kestävyyskysymykset.
Vaikka hintavakaus ja julkisen talouden vakaus tunnustetaan yleisesti koko kansantalouden kasvun kannalta hyödyllisiksi asioiksi, varsinaiseksi talouden dynaamisuuden strategisiksi kärjiksi ne eivät ole riittäviä. Enemmän ne ovat välttämättömiä perustekijöitä. Nykyään ajatellaan, ja yhdyn siihen käsitykseen itsekin, että markkinataloudessa todella strategiset ongelmat ja haasteet ovat suurelta osin kuitenkin muualla kuin raha- ja finanssipolitiikassa. Avainsanoja ovat kilpailukyky, osaaminen, kansainvälistyminen, markkinoiden toimivuus.
Tämä ajattelu on ohjannut taloustutkimusta myös Suomessa lisääntyvästi rakennekysymyksiin. Milloin tämä tapahtui ja milloin tämä alkoi näkyä Suomen talousstrategioissa?
2. Mitkä ovat Suomen talousstrategian elementit
Milloin voidaan alkaa puhua tietoisesta Suomen talousstrategiasta? Onko Suomen talousstrategiassa ”pitkää linjaa”?
Ensimmäinen suomalaisen talouspolitiikan strategiaa hahmotellut kokonaisesitys, jolla oli käytännön merkitystä, oli pääministeri Urho Kekkosen tunnettu kirja "Onko maallamme malttia vaurastua?" 1950-luvun alussa. Sen ideana oli, että sotakorvausten päättyessä syntynyttä taloudellista liikkumavaraa ei pitäisi käyttää kulutuksen lisäämiseen, vaan olisi aloitettava määrätietoinen teollistamisstrategia, joka perustuisi valtiontalouden ylijäämiin ja jolla käynnistettäisiin suurisuuntainen ohjelma Suomen teollistamiseksi. Varsinkin Pohjois-Suomen vajaakäytössä olleet metsävarat, vesivoima ja työvoima olivat Kekkosen mielessä. Voi sanoa, että Kekkosen kirja oli eräänlainen lähtölaukaus sille "ekstensiivisen kasvun" vaiheelle, joka alkoi Suomessa 1950-luvun alussa ja jatkui 1970-luvun jälkipuoliskolle asti.
Suomen kansantalouden strategista kehittämistä koskevan ajattelun lähtökohdat ovat tunnetusti kuitenkin aivan toiset kuin kekkoslaisen kasvupolitiikan. Nykyisen ajattelun lähtökohdaksi voitaneen ajatella viimeistään 1970-luvun jälkipuoliskoa. Tuolloin oli kulutettu loppuun perusteollisuuden luomisen ja yhteiskunnan infrastruktuurin rakentamisen kasvuvaikutukset ja enimmäkseen jo menetetty ne kasvumahdollisuudet, jotka olivat perustuneet Suomen ja pisimmälle teollistuneiden maiden välisen ”teknologisen kuilun” kuromiseen umpeen ja muita teollisuusmaita alhaisempaan palkkatasoon.
Ainakin Elinkeinoelämän Tutkimuslaitoksessa tämä nähtiin. ETLAn 40-vuotishistoriikin esipuheessa Pentti Vartia totesi: ”Suoraviivaiseen tuotantopanosten lisäämiseen perustuva ekstensiivisen talouden vaihe on päättynyt ja kasvutekijät painottuvat entistäkin enemmän tietoon ja taitoon sekä teknologisen kehityksen antamien mahdollisuuksien oivaltamiseen.” Tutkimus ja koulutus, sekä niihin pohjautuva henkisen pääoman kartuttaminen tulivat ratkaisevaan asemaan aineellisten tuotannontekijöiden rinnalle.
Tämä tarve uuteen ajatteluun oli havaittu myös elinkeinoelämän järjestöjenkin piirissä ja yrityksissä itsessäänkin. Ainakin itselläni on muistikuvia, kuinka suhdanteiden ennakkoesittelytilaisuuksissa koko 1980-luvun puhuttiin rakennemuutosten välttämättömyydestä, ennen kaikkea metsäteollisuudessa, ja siitä että kilpailukykyä ei saa jättää devalvaatioilla hoidettavaksi.
Kuten tiedämme, tällaiset keskustelut ja niiden taustaksi tehty tutkimus eivät kuitenkaan vaikuttaneet niin, että olisi ehditty hahmottaa uskottava yhteinen talousstrategia, vaan voidaan kai sanoa, että Suomi ajautui pääomaliikkeiden ja rahoitusmarkkinoiden säännöstelyn purkautumiseen ja kylmän sodan loppumisen tuomiin muutoksiin varsin valmistautumattomana tunnetuin, katastrofaalisin seurauksin. Kiinteän kurssin politiikka tosin oli rahapolitiikassa tavoitteena, mutta siltä puuttui uskottavuus kun sitä tukevaa strategiaa ei ollut.
Merkitseekö edellä oleva siis, että nykyinen (ja ainakin tähän asti onnistunut) talousstrategia luotiin vasta laman pakottamana? Ehkä, mutta taloustutkimuksen tasolla aineksia siihen oli alettu koota jo aiemmin, 1980-luvulle tultaessa ja ehkä sitäkin aiemmin. Jo 1950-luvun lopulla oli oltu eräänlaisessa murroskohdassa: EFTAan liityttiin vuonna 1961 ja yleisestä tuontisäännöstelystä oli luovuttu vain pari vuotta aikaisemmin kun markasta tuli vaihdettava valuutta.
Kaupan vapautuessa teollisuuden kansainvälinen kilpailukyky oli tullut paljon aikaisempaa tärkeämmäksi, koska tariffeilla ja subventioita ei voitu enää käyttää vapaasti suojelemaan kotimaisia yrityksiä. Tuolloin oli myös päättynyt sodanjälkeinen maaseudun asutuspolitiikan vaihe, jonka seurauksena oli syntynyt haastava tilanne, jossa maassa oli aivan valtavasti tuottamattomia pieniä maatiloja, joilla elintaso oli alhainen mittavista subventioista huolimatta.
Noihin aikoihin 1960-luvun alussa Suomen Pankin johtokunta päätti tilata professori Erik Dahménilta Suomen taloudellisen kehityksen ja talouspolitiikan analyysin. Projektin oli junaillut pääjohtaja Klaus Waris, joka Dahménin kirjan esipuheessa kertoo motiivina olleen Suomen Pankin halun stimuloida taloudellista kasvua ja rakennemuutosta koskevaa talouskeskustelua, jonka parantamiselle Waris näki runsaasti tilaa. Juha Tarkka on tarkastellut Dahménin merkitystä ja yhteyksiä Suomeen mielenkiintoisesti esitelmässään "Erik Dahmén and Finnish Economic Policy", joka on julkaistu teoksessa "Erik Dahmén och det industriella företagandet" (toim. Karlson & al., RATIO 2007).
Dahménin raportin pääsisältö oli että vaikka Suomen talous oli kasvanut 1950-luvulla varsin nopeasti, kasvu ei kuitenkaan ollut resursseihin nähden riittävää. Teollistuminen ei ollut edennyt tarpeeksi, inflaatiopaineet olivat korkeat ja tuotannontekijöiden liikkuvuus liian vähäistä. Tämän vuoksi muuttuva kansainvälinen ympäristö merkitsisi riskien kasvua. Olisi nopeasti vähennettävä maataloudessa elantonsa saavien määrää ja kiihdytettävä teollistumista. Vientiteollisuus olisi saatava monipuolisemmaksi: riippuvuutta metsään perustuvasta puun ja paperin viennistä olisi vähennettävä kehittämällä ennen kaikkea teknillistä teollisuutta. Tuotekehittelyn ja soveltavan tutkimuksen tasoa olisi nostettava ja rohkaistava pääomanmuodostusta.
Näiden rakennesuositusten ohella Dahmén myös halusi parantaa Suomen talouspolitiikan kehikkoa. Hänen mielestään inflaation estämisessä luotettiin liian yksipuolisesti vain rahapolitiikkaan, mikä johti siihen, että oli jouduttu liian tiukkaan luotonsäännöstelypolitiikkaan, joka hänen mielestään oli hidastanut investointeja ja erityisesti rakennemuutosta, koska kireät rahoitusmarkkinat eivät välittäneet luottoja tehokkaasti uusille toimialoille ja yrityksille. Rahapolitiikan taakan helpottamiseksi Dahmén ehdotti, että finanssipolitiikalla tulisi kontrolloida inflatorista kysyntää, etenkin noususuhdanteen aikana.
Hän myös suositteli keskipitkän aikavälin budjettikehyksiä lyhytaikaisen vuotuisen budjetoinnin sijasta. Dahménin suosituksiin kuului sekin, että talouspolitiikan valmistelemiseksi lisätään talous- ja yhteiskuntatutkimusta ja että tämä tutkimus tulisi organisoida pysyvään tutkimuslaitokseen ad hoc -komiteoiden sijasta. Siis mielenkiintoisia strategisia suosituksia nykyvinkkelistäkin ajatellen. Esimerkiksi ajatus kehysbudjetoinnista toteutui vasta 1990-luvulla.
Dahménin raportti herätti paljon keskustelua, ja erityisesti elinkeinoelämän piirissä se sai hyvin myönteistä vastakaikua. Esimerkiksi Göran Stjernschanz, Yhdyspankin varapääjohtaja, oli raportista hyvin innostunut ja arvosti erityisesti Dahménin pääomamarkkinoille ja rahoituslaitoksille antamaa suurta roolia taloudellisen kehityksen vauhdittajana.
Yhteenveto tästä keskustelusta on edellä viittaamassani Juha Tarkan artikkelissa, enkä sitä referoi enempää. Yhden puheenvuoron haluan tästä ottaa kuitenkin esille. Mauno Koivisto, silloinen Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja, otti Dahménin raporttiin varsin positiivisen asenteen, erityisesti siinä korostettuun tarpeeseen vähentää maatalouden osuutta taloudesta. Koivisto myös "totesi tyydytyksellä", että Dahmén näki tarpeen suunnitella paremmin finanssipolitiikkaa ja perustaa sitä varten oman pysyvän tutkimuslaitoksen. Tässä oli talousneuvoston sihteeristön, sittemmin Taskun ja vielä myöhemmin VATTin perustamisen lähtökohta.
Dahménilla oli ilmeisesti vaikutuksia Suomen talouspolitiikkaan ja talousstrategiseen ajatteluun ennen kaikkea suomalaisten talouselämän vaikuttajien kautta. Mielenkiintoisena esimerkkinä Dahménin mahdollisesta vaikutuksesta voi pitää Talousneuvoston kasvupoliittista muistiota 1964, joka on yritys virallisen poikkihallinnollisen kasvustrategian muodostamiseksi Suomelle. Talousneuvoston tutkimusjaostossa oli tuolloin useita Dahménin kanssa keskusteluita käyneitä henkilöitä, mm. Reino Rossi, Suomen Pankin johtokunnan jäsen, Lauri Korpelainen (Dahménin assistentti) oli sihteerinä. Lauri Korpelaisen muistan myös osallistuneen moniin ETLAn seminaaritilaisuuksiin 1970- ja 1980-luvulla.
Talousneuvoston muistiossa ja Dahménin aiemmassa raportissa oli paljon samankaltaisuuksia, vaikka Dahméniin ei raportissa viitatakaan. Eräitä tällaisia suosituksia olivat:
- Talouspoliittisen päätöksenteon parantamiseksi suositeltiin että talousneuvoston sihteeristöstä kehitettäisiin pysyvä tutkimuslaitos, joka kehittäisi pitemmän ajan julkisen talouden valmistelua.
- Ehdotettiin tutkimuspanostuksien lisäämistä tekniikan ja luonnontieteelliseen tutkimukseen, tuotekehittelyyn ja vientimarkkinoita koskevan informaation tuottamiseen. Lisäksi raportissa suositeltiin vientiluottojen lisäämistä ja vapaampaa suorien sijoitusten politiikkaa yritysten kansainvälistymisen edistämiseksi.
- Talousneuvosto halusi lopettaa ruoan ylituotannon, parantaa maatalouden kustannustehokkuutta ja ehdotti kansallisen ohjelman laatimista metsien käytön tehostamiseksi. Lisäksi suositeltiin työvoiman liikkuvuuden lisäämistä, aktiivisen työmarkkinapolitiikan kehittämistä sekä resurssien lisäämistä ammattikoulutukseen sekä yliopistotasoiseen luonnontieteelliseen koulutukseen ja insinöörikoulutukseen.
- Raportissa myös suositeltiin pääomamarkkinoiden toiminnan kehittämistä.
Nämä kaikki esitykset olivat mukana jo Dahménin raportissa, vaikka painotuksissa ja toteuttamistavoissa oli eroa raporttien välillä. Ei voida luonnollisestikaan todistaa, että ideat olisivat tulleet pelkästään Dahménilta, joka lukuisilla vierailuillaan Suomeen oli oppinut tuntemaan Suomen talouden ongelmat monilta Suomen talouden tuntijoilta. Mutta todennäköiseltä tuntuu, että vaikutussuunta oli nimenomaan Dahménilta talousneuvostoon päin eikä päinvastoin. Niin tai näin, näissä raporteissa on mielestäni nähtävissä Suomen modernin talousstrategian ituja, jotka siis perustuivat Dahménin Suomen taloutta koskevaan analyysiin.
Lisäksi Dahménilla saattaa olla ollut vaikutuksensa Suomen talousstrategiaan myös sitä kautta, että hänen ajatuksilleen alttiit vaikuttajat kehittelivät edelleen häneltä saamiaan ideoita. Edellä jo mainitsin Klaus Wariksen, joka on varmaankin saanut vaikutteita Dahménilta Sitran perustamiseen vuonna 1967. Sitra, jolla on edelleen tärkeä rooli Suomen strategian kehittämisessä ja ideoiden rahoittamisessa, on selkeästi Wariksen idea ja hän oli sen ensimmäinen yliasiamies. Sitrahan muistuttaa Ruotsin vähän Sitraa aiemmin perustettua Riksbankens jubileumsfondia, joskin Sitran rahoittamat hankkeet ovat lähempänä käytäntöä kuin ruotsalaisen vastineensa, joka rahoittaa akateemista tutkimusta. Sitra on myös levittänyt laajalti taloustietoa päättäjien joukossa – Wariksen ja Dahménin ajatuksia mukaillen. Kaiken kaikkiaan Sitra suunniteltiin Wariksen ajatusten mukaisesti toteuttamaan Dahménin esittämiä ideoita.
Yhteenvetona edellisestä voidaan mielestäni päätellä, että Suomen talousstrategian elementit modernissa mielessä löytyvät jo Dahménilta ja Warikselta, ja korostamalla taloudellisen tiedon ja tutkimuksen merkitystä strateginen ajattelu levisi laajemmalle yhteiskuntaan – Sitran päättäjille kohdennettujen kurssien, taloustieteen opiskelijoiden ja tutkijoiden kautta.
Etenkin HKKK:ssa, jonka kanslerina Waris myöhemmin toimi, nämä ajatukset levisivät, ja mm. professorit Jaakko Honko sekä myös Reijo Luostarinen olivat viemässä Dahménin raportissa ja sittemmin Talousneuvoston raportissa esitettyä talousstrategiaa tukevaa tutkimusta eteenpäin. Tämän tutkimuksen painotukset ovat kohdistuneet jo hyvin varhaisessa vaiheessa nimenomaan tutkimus- ja tuotekehittelyn merkitykseen innovaatiopohjaisen kasvun aikaansaamisessa, sekä kansainväliseen kilpailutalouteen. Juuri näiden suuntauksien tärkeyden korostaminen, elektroniikkapainotteisen osaamisstrategian luominen, lienee taloustutkimuksen merkittävimpiä kontribuutioita Suomen talousstrategiassa.
Tunnetussa pamfletissaan "Suomalainen talousrooli" Honko hahmotteli ajatustaan niche -osaamiseen perustuvasta talousstrategiasta tavalla, joka hänen ajatuksiaan nyt lukiessa tuntuisi suorastaan profeetalliselta, ellei tietäisi, että Honko oli myös vaikuttamassa siihen, että Suomessa (onneksi) ryhdyttiin tuon strategian mukaisiin toimiin paitsi teknologian kehittämisessä, myös yritysten kansainvälisen osaamisen kehittämisessä.
Tämä strategia on luonnollisesti muotoutunut ja kehittynyt edelleen. Kuten jo mainitsin: 1990-luvun laman ja pankkikriisin jälkeisessä tilanteessa ja kun alettiin valmistella EU-jäsenyyttä. Esimerkiksi taloustutkimuksen merkitys näkyy integraatiostrategian valmistelussa, jossa taloustutkimuksen tuloksia nostettiin keskusteluun mm. Jukka Pekkarisen johtaman työryhmän EMU-raportissa. Sittemmin taloustutkimuksen tuloksia on hyödynnetty lukuisissa tietoyhteiskuntastrategioissa, globalisaatioraporteissa, Lissabonin strategian toteuttamista suunniteltaessa jne.
Summa summarum: Ainakin minun mielestäni ne edustavat jatkumoa sen talousstrategian ja taloustutkimuksen vuorovaikutuksessa, jonka alkuperä luotiin jo 1960-luvun alkupuolella ja johon keskeisesti vaikutti professori Dahménin tekemä evaluointi ja suositukset Suomen talouden kehittämiseksi. Mielestäni voidaan siis puhua Suomen talousstrategian pitkästä – taloustutkimukseen perustuvasta – linjasta, mutta tällöin taloustutkimus on käsitettävä laajasti ja osin poikkitieteellisesti.
3. ETLAn panos Suomen talousstrategian kehittelyssä
Entä sitten ETLA. Jos esitetään hypoteesi, että Erik Dahmén, Klaus Waris ja Jaakko Honko olivat Suomen näihin päiviin ulottuneen menestysstrategian – modernissa mielessä – alullepanijat, miten ETLA liittyy tähän kaikkeen? Mikä on ETLAn taloustutkimuksen ja edellä viittaamieni Pentti Vartian Suomen talousstrategiaa koskevien kannanottojen yhteys 1960-luvun alun ajatuksiin, joita oli esitetty Dahménin julkaisussa ja Talousneuvoston raportissa?
ETLAn ja sitä edeltäneen Taloudellisen Tutkimuskeskuksen tutkimuslinjauksissa Dahménin julkaisussa ja Talousneuvoston raportissa esille nostetuilla strategisilla kysymyksillä on ollut suuri merkitys. Luonnollisesti samoja kysymyksiä on tutkittu muuallakin, mutta kyllä ETLAlla tässä on ollut pitkät ja kunniakkaat perinteet. Taloudellinen Tutkimuskeskus oli perustettu Ruotsin Industriens Utredningsinstitut (perustettu 1937) esikuvana nimenomaan tuottamaan tietoa ja analyysiä elinkeinoelämästä ja sen tulevista haasteista sodanjälkeisissä oloissa, jossa poliittinen ja taloudellinen tilanne oli selkiytymätön ja epävakaa.
Suomen myöhemmän innovaatio- ja teknologiapainotteisen strategian kannalta mielenkiintoisena yksityiskohtana voi todeta, että Taloudellisessa Tutkimuskeskuksessa alettiin jo 1950-luvulla kerätä teollisuusyritysten tutkimus- ja kehitystoimintaa koskevaa tietoa, siis jo ennen Dahménin raporttia. Samoin monet 1950-luvun tutkimukset käsittelivät jo aiheita, jotka nostettiin esille myöhemmin Dahménin ja Talousneuvoston raporteissa, esimerkiksi Elisabeth Elfvengrenin 1950-luvun lopulla ilmestynyt kaukonäköinen teknillisen, luonnontieteellisen ja taloudellisen tutkimustoiminnan laajuutta ja siihen käytettyjä varoja koskeva tutkimus.
Heti alusta alkaen pitkäjänteinen tutkimus sai varsin keskeisen roolin uudessa laitoksessa, kuten oli tavoiteltukin. Kun haastattelimme Pekka Ylä-Anttilan kanssa yhdessä kirjoittamaamme ETLAn 40-vuotishistoriaa varten Lars Wahlbeckiä, joka toimi Tutkimuskeskuksen johtajana vuosina 1951-59, muistan, että hän korosti nimenomaan laitoksen neuvottelukunnan ja etenkin sen puheenjohtajan tohtori C.-E. Olinin myötämielistä asennetta pitkäjänteiseen ja tieteelliseen tutkimukseen. Wahlbäck myös mainitsi haastattelussa erityisesti suhteet Industriens Utredningsinstitutiin ja siellä työskennelleeseen Erik Dahméniin, jonka Shumpeterin kasvumallin verifiointia koskeva väitöskirja oli juuri ilmestynyt, todeten, että tämä Dahménin työ ”osaltaan lisäsi kiinnostusta kasvukysymyksiin”. Siis kiintoisa yhteys Dahméniin jo ennen hänen raporttiaan.
Vaikuttaakin siltä, että Dahmén ponnahtaa esiin yhä uudelleen, kun pohtii Suomen talousstrategian juuria ja tutkimuksen vaikutusta siihen. Itse muistan hämärästi, että olisin ollut kuuntelemassa Dahménia – luultavasti 1980-luvulla, jolloin hän jälleen oli kirjoittamassa uutta raporttia Suomen taloudesta.
Jos hyväksytään ajatus, että Suomen talousstrategian kehittelyssä merkittävä taustavaikuttajana ja ideoiden lähteen rooli oli Dahménilla ja hänen kanssaan läheisessä yhteydessä olevilla suomalaisilla taloustutkijoilla ja päättäjillä, joihin kuului ainakin Klaus Waris, myöhemmin Jaakko Honko, ja toisaalta Göran Stjernschantz, niin monilla heistä oli myös suoria yhteyksiä Taloudelliseen Tutkimuskeskukseen ja sittemmin ETLAan. Wahlbeck jo mainittiin, Stjernschantz oli kannatusyhdistyksen hallituksen jäsen ja sen varapuheenjohtaja (1971-74), Penan ja meidän muidenkin yhteydet Gunnar Eliassoniin (IUI:n johtaja) (ja Dahméniin), Vartia ja Honko olivat läheisesti tekemisissä Jahnssonin Säätiön kautta jne.
Niin tai näin, vastauksena kysymykseen mikä on ETLAn panos Suomen talousstrategian kehittelyssä voi todeta, että ETLAn tutkimusohjelmat aina Taloudellisen Tutkimuskeskuksen perustamisesta lähtien ovat käsitelleet juuri niitä kysymyksiä, jotka ovat edelleenkin Suomen talousstrategian ytimessä. Itse asiassa suomalaisen tutkimuksen kentässä nämä strategiset kysymykset ovat olleet juuri ETLAn erikoisalaa: voidaan mainita ainakin toimialatutkimus, klusteritutkimukset, tuottavuustutkimukset, ulkomaisia suoria sijoituksia koskevat tutkimukset ja R&D -toimintaa koskeva tutkimus. Kaikissa näissä kysymyksissä ETLA on ollut johtavia keskuksia Suomessa.
4. Tulevaisuuden haasteista, ja mitä taloustutkimus voi tehdä
Suomen Lissabon-strategian toimenpideohjelmassa korostuvat
- julkisen talouden vakaus - erityisesti kuntien talousperustan vahvistaminen,
- innovaatiojärjestelmän kehittäminen ja sen hyödyntämisen tehostaminen sekä
- työmarkkinoiden toimivuuden parantaminen.
Nämä ovat varmaan tärkeitä taloustutkimuksen työkenttiä jatkossakin, mutta vielä tärkeämpää olisi tämän lisäksi avata sellaisia strategisia talouspolitiikan kysymyksiä, jotka eivät vielä ole löytäneet tietään virallisiin toimenpideohjelmiin, eivätkä aina vakavasti tutkimusohjelmiinkaan. Näinhän Dahmén teki 1960-luvun alussa, kun hän siirsi tarkastelunsa painopisteen ekstensiivisestä kasvusta intensiiviseen kasvuun ja määrällisestä tuottavuusajattelusta laadulliseen kehitykseen - silläkin uhalla, että hän tuolloin työskenteli aikansa "virallisen" taloustutkimuksen valtavirtaa vastaan.
Nytkin olisi syytä koettaa ajatella "out of the box" - ei korkealaatuisen tutkimuksen rajojen ulkopuolella, mutta jo hyväksyttyjä ajatusmalleja kyseenalaistaen, korjaten ja täydentäen. Missä mielessä nykyiset käsitykset Suomen kansantalouden menestyksen avaimista ovat rajoittuneita, perustuvat tabuihin, jotka olisi murrettava, tai implisiittisiin oletuksiin, joita emme ole tulleet ajatelleeksi, mutta jotka rajoittavat niiden ratkaisujen piiriä, jotka voimme löytää.
En voi väittää pystyväni tässä kertomaan, mistä ainekset Suomen talousstrategian seuraavaan päivitykseen löytyvät. Siihen tarvitaan uskoakseni paljon ennakkoluulotonta ajattelua ja mahdollisesti myös nykyisen ajattelutavan ajautumista jonkinlaiseen kriisiin. Ehkä voin kuitenkin spekuloida joillakin mahdollisuuksilla.
Suomen tähänastinen talousstrategia on korostanut osaamista, mutta eri osaamisen alueista se on kuitenkin painottunut nimenomaan teknologiaan ja eri elinkeinoista nimenomaan teollisuuteen. Vanhat rikkaat maat, joihin Suomikin kuuluu, ovat kuitenkin siirtymässä jälkiteolliseen vaiheeseen (Suomessa ollaan tässä asiassa monia muita maita jäljessä, mistä aiheutuvat rakenneongelmat teollisuutemme tähän asti kokonaisuutena ottaen hyvä menestys on peittänyt alleen).
Jälkiteollisessa yhteiskunnassa se erityisosaaminen, jonka markkina-arvo on korkein, liittyy yhä abstraktimpiin asioihin. Kuluttajat kuluttavat yhä enemmän aineettomia sisältöjä (silloinkin, kun näitä sisältöjä kantaa jokin konkreettinen tuote), ja yritysten lisäarvosta yhä suurempi osa syntyy markkinoinnissa, johtamisessa, juridiikassa, rahoituksessa ja muissa vastaavissa toiminnoissa, joissa kilpailukykyisen osaamisen hinta maailmalla on korkein. Ehkä Suomessa olisi koetettava siirtää osaamispainotteisen strategiamme painopistettä tavalla tai toisella jälkiteolliseen suuntaan. Tavaroiden valmistus ja jopa niiden puhtaasti teknologinen suunnittelukin on siirtymässä vanhoista rikkaista maista kehittyviin talouksiin. Tähän voi lisätä, että energian reaalihinnan nousu, mikä näyttää pysyvältä, uskoakseni tulee osaltaan vauhdittamaan ostovoimaisen kysynnän kääntymistä yhä enemmän aineettomien, jälkiteollisten hyödykkeiden suuntaan.
Toinen huomio, jonka haluan tehdä, koskee metropolinäkökulman korostumista. Kun puhutaan Suomen talousstrategiasta, kysymys on eräästä paikasta maailmankartalla ja sen houkuttelevuudesta korkealaatuisen työskentelyn, sijoittamisen ja elämisen kannalta. Paradoksi on, että juuri globalisaatio on tekemässä maantieteeseen sidotut kilpailutekijät hyvin tärkeiksi. Globalisaation ja tuotannossa vaikuttavien skaala- ja verkostoefektien vuoksi pienetkin erot alueellisissa toimintaolosuhteissa voivat muuttua suuriksi kasautuviksi kasvueroiksi alueiden välillä. Jälkiteollisessa maailmassa kilpailua käydään metropolialueiden välillä, ja kilpailutekijät eivät ole ahtaassa mielessä taloudellisia, vaan liittyvät laajassa mielessä metropolien kykyyn toimia luovan toiminnan keskuksina.
* * *
Lopuksi: Tästä pääsenkin vanhaan lempiaiheeseeni asuntopolitiikkaan. Pidän sitä suomalaisen talouspolitiikan ehkä suurimpana epäonnistumisena, ja luulen, että tulevaisuudessa tämän epäonnistumisen vaikutukset uhkaavat muodostua aiempaa suuremmiksi. Metropolien välisessä kilpailussa elämisen laatu on keskeinen tekijä, ja jos Suomen kasvukeskukset (lähinnä kai Helsingin metropolialue) ei tässä menesty, vahingot ovat "strategeista laatua".
Haluan siis nostaa asuntopolitiikan - koko maankäyttöpolitiikan - entistä keskeisemmäksi osaksi Suomen kansallista talousstrategiaa. Nyt en puhu asuntopolitiikan sosiaalipoliittisesta merkityksestä, joka tietenkin on sekin tärkeä, vaan asuntopolitiikasta kansainvälisenä kilpailutekijänä. Suomen asumistaso on jäänyt siinä määrin jälkeen muusta elintason noususta, että se alkaa olla ongelmallista myös ajatellen globaalia kilpailua. Olen yrittänyt tuoda asiaa esille tästä näkökulmasta usein, mm. Sitran Suomi vuonna 2015 -kurssilla, kun pohdimme Suomen kilpailukykyyn vaikuttavia tekijöitä.
Vanhoissa teollisuusmaissa kovin kilpailu käydään lisääntyvästi siitä, missä maassa ja millä alueilla tehdään korkeata osaamista vaativa työ, jossa arvonlisäyksen määrä ja palkkataso on korkein. Kysymys on siis esimerkiksi sellaisten toimintojen kuin tutkimus- ja kehitystoiminnan, markkinoinnin, liikkeenjohdon ja rahoituksen sijoittumisesta. Näille toiminnoille on ominaista, että ne keskittyvät toistensa läheisyyteen. Jälkiteollisessa maailmassa kasvavat ja menestyvät sellaiset metropolit, joissa yliopistot ja suuryritysten pääkonttorit, tutkimuslaitokset ja rahoitusmarkkinat toimivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Fyysisen tuotannon väistyessä kasvualat löytyvät näistä liike-elämää ja aineetonta tuotantoa palvelevista toiminnoista, jotka keskittyvät suurimpiin kasvukeskuksiin. Voidaan ehkä puhua Lontoo-ilmiöstä Kiina-ilmiön vastapainona. Lontoohan on esimerkki eurooppalaisesta metropolista, jonka kasvu on ollut voimakasta ja perustunut toimintoihin, jotka ovat enemmän hyötyneet globalisaatiosta kuin siitä kärsineet. On muistettava, että jos pääkonttorit lähtevät Suomesta, suomalaisen suunnittelun, markkinoinnin, juridiikan ja rahoituksen kasvumahdollisuudet kuihtuvat. Kuitenkin juuri nämä toiminnot ovat niitä, joita korkean tulotason maissa on tulevaisuudessa pyrittävä määrätietoisesti kehittämään. Tässä näen selvän yhteyden globalisaatiokehityksestä suomalaisen yhdyskuntasuunnittelun ja asuntopolitiikan haasteisiin. Suomessa on huolehdittava siitä, että kaupunkirakenteemme ja asuntomarkkinamme tukevat Suomen menestymistä tässä kansainvälisessä metropolien välisessä kilpailussa.
Suomessa ja erityisesti Helsingin seudulla asunnot ovat pieniä, kalliita ja laadultaan heikompia kuin muissa meihin lähinnä verrattavissa maissa (Pohjoismaissa, Hollannissa ja Saksassa). Laadulla en tarkoita vain eikä edes ensi sijassa rakennustekniikkaa, vaan sitä, että ihmisten monimuotoiset, jopa kirjavat tarpeet ratkaisevat asumisen kehityssuunnat. Toinen ongelma on, että vuokra-asuntoja ei ole tarpeeksi. Tämä on huolestuttavaa. Entisenä ekspatriaattina tiedän, että asuminen on ensimmäisiä asioita, joita uudessa ympäristössä tarkastelee: millaisen asumistason voi saada joko vuokramarkkinoilta tai ostaen. Helsingin seutu ei ole mairitteleva. Tämä tulee esiin kun on haastateltu Suomeen muuttaneita osaajia. He ovat olleet ”järkyttyneitä ja yllättyneitä”, että näin harvaan asutussa maassa asutaan näin ahtaasti ja kalliisti.
Jotakin merkillistä täyty olla Suomen asuntopolitiikkaan ja asuntomarkkinoiden toimintaan liittyvissä kysymyksissä, kun niitä koskevia ekonomistien varsin yksimielisiä suosituksia ei ole kuultu. Viittaan tässä esimerkiksi omiin tutkimuksiini, Heikki Loikkasen tutkimuksiin, Seppo Laakson tutkimuksiin … asuntomarkkinoiden toiminnasta ja niiden pullonkauloista. Tutkimuksiin perustuvia suosituksia on esitetty jo ainakin kaksikymmentä vuotta sitten ja toistuvasti sen jälkeen.
Suomen asuntopolitiikka on perinteisesti perustunut asuntojen kysynnän tukemiseen. Taloustutkimuksen keskeinen sanoma on kuitenkin ollut se, että huomio on käännettävä kysyntää yleisesti tukevista toimista asuntojen tarjonnan joustavoittamiseen: asuntojen kysynnän on saatava vaikuttaa nykyistä enemmän rakennustoiminnan suuntautumiseen ja laatuun. Tarjonnan joustavoittaminen edesauttaa asuntojen hintatason kohtuullistamista. Nythän esimerkiksi viime vuosien alhainen korkotaso ja pitemmät laina-ajat ovat tarjonnan joustamattomuuden vuoksi kapitalisoituneet pitkälti kasvukeskusten asuntojen hintoihin.
Tarjonnan joustavoittamisessa erityinen ja ratkaiseva asema on kuntien kaavoitus- ja tonttipolitiikalla. Tonttipolitiikkansa keinoin kunnat voisivat myös lisätä kilpailua ja tarjontaa yksityisillä vapaarahoitteisilla vuokra-asuntomarkkinoilla. Globalisoituvassa maailmassa byrokratian ja rajoittavan säännöstelyn haitat kärjistyvät kaikilla elämänaloilla, myös asumisessa, ja tämä vaatii uudenlaisten lähestymistapojen kehittämistä asuntopolitiikkaan ja kaavoitukseen. Pidän selvänä, että pääkaupunkiseudun tonttipolitiikan selviäminen lähimmän 10 vuoden haasteista vaatii kaavoitustahdin olennaista nopeuttamista ja paljon liberaalimpaa maankäyttöpolitiikkaa. Asuntokysymys on Suomen talousstrategian eräs keskeinen kysymys ja edelleen ratkaisematta!